Heipä hei pitkästä aikaa!
Näinä harmaina "jotakin odottavina" päivinä, olen vain oleskellut, oleskellut... ja siinä ohessa lukenut paljon. Nämä päivät tulevat ja menevät niin nopeaan tahtiin, että ihan hirvittää tämä ajan kulumisen vauhti -ja se, että en tunnu saavan oikein mitään konkreettista aikaan.
Mutta ehkä se onkin juuri tämän ajan tarkoitus. Tulla tietoiseksi siitä, mihin olen menossa ja mistä oikeastaan tulossa. Sisimmässäni en ehkä olekaan ollut niin "laiskana" kuin päällepäin näyttää... Siellä myllertää ja tuulee, ajatuksia sinkoilee ja oivalluksiakin syntyy. Tietoisuus siitä, että olen juuri siellä missä pitääkin ja tekemässä juuri sitä mitä pitääkin, vaikka se näyttäisi ja tuntuisi siltä, että en tee juuri mitään.
Mut siis joo, nyt sit vaan yhtäkkiä sain päähäni ajatuksen, että tätä blogia on alettava päivittämään nyt, jos koskaan. Vaikka en näe paljon mitään ja niska tulee kipeäksi, kun joudun kumartumaan tietokoneen päälle tosi lähelle näyttöä, että saisin edes mitään selvää siitä, mitä kirjoitan. Sittenkin saattaa jäädä paljon virheitä korjaamatta jota pyydän anteeksi jo näin etukäteen. En vaan näe kunnolla.
Miksi en näe? Vaikka mulla on silmälasitkin. No, mulla todettiiin syyskuun lopussa silmälääkärissä käydessäni pitkälle edennyt harmaakaihi. Odotan siis leikkaukseen pääsyä Tayssin silmäsairaalaan, mutta kun sinne on valitettavasti koronasta johtuen puolen vuoden jonot ja mä oon nyt odottanut 2,5 kk.
Olen tiennyt jo yli vuoden, että silmissäni on jotain aika nopeasti tapahtunutta muutosta ja "vikaa" ja olin puhunut siitä jo Tayssin munuaispolillakin kontrollikäyntien yhteydessä, mutta eivät oikein ottaneet siihen kantaa. (kortisoni lääkitys voi laukaista harmaakaihin ja viedä näön nopeastikin) Kehtotettiin vain menemään silmälääkäriin, eli koin, että katsoivat, ettei se kuulu heidän tehtäviinsä antaa esim. lähetettä tayssin silmäklinikalle.
Kun sitten vielä puhkesi tuo korona pandemiakin, niin silmälääkärin ajanvaraus jäi multa iteltäkin, kun minua kehotettiin vielä välttämään kaikenlaista liikkumista ja myös vieraiden vastaanottamista.
Elokuussa viimein otin härkää sarvista ja varasin ajan silmälääkärille, kun rupesi tuntumaan tosi tukalalta tuo "katteleminen". Sain ajan syyskuun viimeiselle päivälle ja heti selvisi tosiaan, että lääkkeiden aiheuttama juttu, jota olin epäillytkin ja senvuoksi siitä puhunutkin ensisijaisesti munuaislääkäreille. Hehän mulle kaikki nuo myrkyt on määrännyt.
No, tilanne on nyt se mikä on ja sen kanssa on elettävä. Mut siis rakkaat ihmiset, jotka satutte lukemaan tätä, niin olkaa armollisia tälle tekstille, ellen saa korjattua kaikkia kirjoitusvirheitä. Koitan kyllä olla tarkkana kirjoittamisen kanssa, ettei niitä ihan kauheesti tulisi. Onneks noi sormet muistaa näppäimien paikat, joten niitä ei tarvitse tihrustaa jokaista etsien vaan tekstiä syntyy suht koht nopeesto. (mikä taas kyllä altistaa helpommin virheillekin) Suurensin muuten juuri tuota fonttikokoa, kun ajattelin että se auttaisi, mutta ei se oikeastaan auttanut mitään, kun näen kaksoiskuvia, eli jokainen rivi kahtena ja vielä osittain päällekkäin. Niin se on yhtä suttua tuo kirjoitus mitä itse pystyn näkemään.
Mut se siitä. Mitäs täällä sitten on tapahtunut näiden kuukausien aiikana, kun olen ollut poissa foorumilta kokonaan? No, päällimmäisenä on olleet nuo terveysasiat ja reissaaminen niitteen johdosta viikoittain siellä ja täällä... sitten muu aika, kuten alussa mainitsin. Mutta sitten. On myös tapahtunut jotain todella mielenkiintoistakin. Ja vieläpä juuri sen suhteen, jonka vuoksi tätä blogiakin aloin alun alkaen kirjoittaa. Eli kertoa elämästä täällä ennen ja nyt ja tutkia menneitä sukupolvia omia sukulinjojani seuraillen. Siinä sivussa tulee tietenkin vähän sivullisiakin sukulinjoja silloin tällöin poikani ja hänen isänsä kautta jne.
Tosiaankin, tänä syksynä sain yllättäen viestin sähköpostiinni eräältä kaukaisemmalta serkultani, jota en siis ennemmin tuntenut, enkä vieläkään tunne kuin kirjeenvaihtomme kautta, mutta toivon kyllä että tapaamme joskus vielä ihan livenäkin. Hän oli siis eräänä päivänä törmännyt minun blogikirjoitukseeni netissä, googlettaessaan jotain omaa kiinnostavaa juttuaan. Niinpä hän sitten löysi blogini ja päätti kirjoittaa minulle, kosta olin kirjoittanut meille yhteisestä sukulaisperheestä, eli Vilho ja Amanda Korhosesta. En nyt linkitä sitä postausta tähän, koska aion editoida sitä lähipäivinä, lisätä tietoja ja sitten julkaisen sen uudelleen. Olen aina halunnut tietää vähän enemmän näistäkin ihmisistä, kun luullakseni heillä oli aika mielenkiintoinen ja vaiherikas elämä, vaikkakaan en haluaisi, että kenenkään elämän vaiherikkaus tulee siitä, että viedään vankileirille, kuten tämä pariskunta vietiin 1918 syyttöminä mihinkään. Siitä reissusta nimenomaan sain lisätietoja, saatuani tältä pikkuserkulta (sanon nyt näin, koska kaikkia kaukaisempiakin serkkuja kutsutaan joskus pikkuserkuiksi) Vilho Korhosen omin käsin kirjoittamat päviäkirjamerkinnöt vangitsemisestaan, sekä olostaan Kokkolan vankileirillä ja vielä Tammisaarenkin vankileirillä, josta hän kirjoitti asiat muistiin vasta kotiinpalattuaan tarkemmin. Kun sain nämä käsiini, niin luin koko päiväkirjan siltä istumalta ja jotenkin koin tuon retken tunnelmat ja tunnetilat itsessänikin. Vilhon vaimo Amanda, joka oli siis minun isoisotätini ja tämän pikkuserkkuni isoisoäiti, koetti paeta valkoisia täällä tyttärensä Ellin kanssa, menemällä erilaisilla kyydeillä Luhalahden ja Siuron kautta Tampereelle ja sieltä taas takaisin, mutta hänet kuitenkin vangittiin myös ja vietiin Tammisaareen, jossa miehensä jo oli tuolloin ja myös toinen heidän pojistaan.
Kerron kuitenkin tuosta kaikesta sitten siinä päivityksessä Korhosista.
On aina niin hienoa saada aitoa alkuperäistä tietoa asioista ja niiden kulusta, kun tutkii näitä menneitä asioita.
Minun omakin isoisäni, eli isäni isä oli Tammisaaren leirillä kesäkuusta joulukuulle saakka ja sitä ennen Vaasassa vankina. Hänestäkin olen muistaakseni kirjoittanut tänne ja hänenkin omia vastauksiaan on tullut vastaan siinä, kun löysin Kansallisarkistosta hänen kuulustelupöytäkirjojaan Tammisaaren ajalta. Että mitä hän kertoi kuulustelijoille omista motiiveistaan ja osallisuudestaan punakaartissa. Hän kun oli ihan oikeasti siinä mukana Tampereella. (Asui siellä vuodesta 1914-1918, kunnes jäi vangiksi 6.4. kuten kaikki muutkin Tampereella) Siellä jäi vangiksi myös äitini isoisä, joka sitten murhattiin ilman oikeudenkäyntiä, kun oli ensin kuljetettu Kankaanpäähän ammuttavaksi. Sekin tarina olisi kiva saada loppuun, kun siitä ei ole minkäänlaista muuta dokumenttia kuin kuolinpäivä ja paikka säilynyt vaikka häntä siis kuljetettiin Tampereen valtauksen jälkeen "tuomittavaksi" Poriin Kankaanpään kautta ja tuosta 6.4. kun Tampere antautui, tuohon 27.4. kun hänet ammuttiin oli kuitenkin aikaa reilusti, eli varmaan oli kuulusteltukin jossain välissä, kun oli päätetty lähettää sinne Poriinkin, Ikaalisissakin hän ilmeisesti oli ihan ensiksi Mikko Ilkankin kuulustelussa, kuten silloin kaikki muutkin, joita sieltä Tampereelta tuotiin ja lähetettiin täältä sitten eteenpäin kuka minnekin. Jotkut mm. kävelivät köyteen kytkettyinä kohti Kankaanpäätä mutta eivät koskaan päätyneet sinne asti, vaan ammuttiin matkalla.
Nämä vanhat jutut nousevat aina silloin tällöin uudelleen pintaan muistuttamaan siitäkin, että emme lankeaisi ihmiskuntana enää samanlaisiin virheisiin puolin ja toisin, mitä olemme tehneet, mutta eipä se näytä ihmiskunta mitään oppineen menneisyydestään, kun katsoo ja kuuntelee tänä päivänä maailman tapahtumia. Lähellä vastaavaa ja vieläkin pahempaa konfliktia ollaaan jälleen tässä kahtia jakautuneessa maailmassa.
Äläämme kuitenkaan synkistelkö, vaan mennään omaa tietämme eteenpäin, tietäen, että jossain kohtaa hyvä voittaa.
Palaan lähiaikoina taas kirjuuttelemaan ja sitten vielä enemmän ja paremmalla sykkeellä kun saan silmät kuntoon ja "kirkkaan katseen" *wirn*
Ps. Lisäsin vielä kuvan, vaikkei se nyt oikein liity mihinkään... otettu marraskuussa, mutta postaus näyttää kivemmalta aina kun on joku kuva ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti