Pian neljä kuukautta leikkausesta

Hellurei vaan kaikille, jotka ovat jaksaneet kurkistella tänne blogiin ja ehkä miettineet, että mihin olen kadonnut, tai olenko peräti todellakin "heittänyt lusikkani nurkkaan".

Ehei, en ole, vaikka välillä on itsestäkin tuntunut siltä, että en enää elä elämääni, vaan olen vain olemassa.
Luin tuon edellisen blogitekstini tuossa ja hämmästyin, kuinka olen oikeastaan aavistanut oman kohtaloni. Eli minulle on käynyt juuri se, mitä olen tuolloin pelännytkin.

Mutta, jos nyt aloitan alusta, eli kerron että olen tosiaan ollut munuaisensiirtoleikkauksessa.
Ja totta totisesti olen saanut lähes kaikki lääkkeisiin liittyvät haittavaikutukset aika reippaanlaisesti, toiset lievempinä, toiset raskaanpina. Aika kehnossa kunnossa siis olen ollut pian neljä kuukautta.

Sain maaliskuun 20 päivä tiedon, että minut on hyväksytty munuaisensiirtolistalle jonottamaan ja että siinä voisi mennä noin 1-2 vuotta, toisinaan pitempikin aika mutta joskus myös voi päästä nopeamminkin, se riippuu siitä, millaisia luovuttajia on ja milaisia tarvitsijoita.
Siirtolistahan ei ole sellanen jono, että siitä vaan järjestyksessä mennään, vaan aina katsotaan kenelle löytynyt munuainen parhaiten sopii. Jos samanarvoisia saajia on useita, siirteen saa se, joka on pisimpään odottanut.
Minun kohdallani kävi lääkäreidenkin mukaan sellanen tuuri, jota voisi sanoa "jättipotiksi".
Eli en ollut vielä aloittanut dialyysihoitojakaan, jotka piti aloittaa juuri siinä huhtikuun alussa.  Oltuani vasta viikon siirtolistalla, Helsingistä tuli soitto, että minulle on löytynyt munuainen. Eli olin paras vastaanottaja sille juuri sille munuaiselle. Kaikki kriteerit olivat yhteensopivia minun ja luovuttajan (aivokuolleen ihmisen) välillä. Ja olin siis ilmeisesti ainoa näin yhteensopiva, koska sain sen niin lyhyellä odotusajalla.

Se päivä oli Keskiviikko. Lunta oli vielä paljon täällä ja hanki kantoi kireän pakkasyön jälkeen mainiosti, kuten monena päivänä sitä ennen. Olin heti aamulla laittanut molempiin uuneihin tulet  ja olin aikeissa mennä ulos siirtelemään klapeja pulkalla liiterin viereen kasalle kuivumaan niinkauan, kuin hanki kantaa. Päivällä se ei enää kantaisi, kun aurinko paistoi. Puin päälleni ulkovaatteet ja muistin, että minunhan pitää tilata itselleni seuraavaksi aamuksi kelakyyti Tampereelle, kun oli taas Tayssin reissu edessä ja niitä dialyysiasioita pitäisi laittaa käyntiin. Soitin siis taksikeskukseen ja tilasin auton aamuksi. Kun lopetin puhelun ja olin menossa ulos, niin sain puhelun Tayssista. Minulle kerrottiin, että Helsingistä oli soitettu että minulle on löytynyt sopiva munuainen ja  pitää lähteä heti kohti Helsinkiä. Ensin kuitenkin Tayssiin, jossa otettaisiin vielä verikokeita ja keuhkokuvat ja lääkärin tarkastus.
 Menin ihan lukkoon ensin. En ollut mitään pakannut valmiiksi, vaikka oli neuvottu että kannattaa pitää semmonen laukku pakattuna, mitä tavaroita luulee tarvitsevansa viikon tai parin oleskelua varten. Hätäännyin myös siitä, että uuneissa oli tulet, joita ei noin vain voinut sammuttaa kesken kaiken. Roihusivat juuri sopivalla liekillä lämmittäen tupaani.
No, pari minuuttia olin kuin puulla päähän lyöty ja sitten tokenin ja soitin kiireesti kelataksikeskukseen ja peruin sen sen seuraavan päivän kyydin ja tilasin välittömästi uuden kyydin, joka luvattiin tulevan noin 15 minuutin kuluttua. Sitten soitin pojalleni, että joudun lähtemään Helsinkiin ja hänen pitäisi tulla laittamaan uunien pellit kiinni parin tunnit päästä. Jätin hänelle avaimen piilopaikkaan ja sitten vain äkkiä heitin jotain laukkuun ja siinä se taksi jo sitten pian olikin pihassa ja niin alkoi matka kohti uutta munuaista ja uutta elämää...

En nyt ala juurta jaksain selvittämään kaikkia hankaluuksia mitä matkan varrella on ollut, mutta mitenkään helppoa tämä ei ole ollut. Leikkaus itsessään meni hyvin ja munuainen lähti heti pelittämään ja viikon kuluttua minut siirrettiin Helsingistä Tampereelle, jossa olin toisen viikon ja siitten pääsin kotiin. Mutta sitten alkoi vaikeudet. Hyljinnänestolääkkkeistä tuli kaikenlaista ja olin aika kurjassa kunnossa, aina tuli jokin uusi ongelma, jota korjattiin uudella lääkkeellä joka toi taas jonkin toisen ongelman, johon taas etsittiin lääkettä jne. Jopa puhuminenkin tuntui liian raskaalta ja ääni oli muuttunut ihan kummalliseksi kähinäksi siinä yhdessä vaiheessa. Kaikenlisäksi elimistöni alkoi hylkimään siirrettä, vaikka se oli niin yhteensopiva olevinaan.
Vieläkään ei kaikki vaikeudet ole takanapäin, mutta nyt alan olla jo senverran pirteämpi ja kunnossa, että jaksan uskoa, että selviän tästä vielä voittajana.
Päänuppikaan ei oikein meinaa pysyå mukana ja psyyke on kovilla, ei jaksa olla yhteyksissä kehenkään, eikä jaksa mennä minnekään. Eikä aluksi saanutkaan kolmeen kuukauteen mennä minnekään missä on paljon ihmisiä, infektiovaaran vuoksi. Ei se vieläkään ohi ole. Nuo lääkkkeet ovat vieläkin isoilla annoksilla ja niillä lasketaan omaa vastustuskykyä niin, ettei sitä hylkimistä tulisi. Kun aikaa kuluu niin lääkkeitä pyritään vähentämään ja lopulta pitää kuitenkin syödä lopun ikää jonkinlaisella annoksella hyljinnänestolääkkeitä.

Kyllä tosiaan kävi mielessä monta kertaa leikkauksen jälkeen, että mitä hullua minä menin ollenkaan sinne... mutta toinen vaihtoehto olisi ollut yhtä huono ja vielä huonompikin, jos tämä tästä kuitenkin normalisoituu vielä, niin silloin olen oikeastaan ihan kunnossa. Sitä ootellessa!

Hyvää päivänjatoa vaan sinulle satunnainen lukijani :)