Lisää päiväkirjamerkintöjä

 KEVÄT! Toukokuun puolivälissä näytti tältä, Aloin poistamaan kallion päältä maatunutta lehti- ym roskaa ja aion tehdä tähän ympärille pienen kalliopuutarhan-

Yllätyksekseni talon nurkalla kasvaa Keisarinpikarililjaa... toiseen talon päätyyn aloin tekenään pientä keittiöyrttitarhaa.

Toukokuu 2015
2.5. Lauantai	Vieraita jälleen: Jarmo ja Uolevi laittoi vesipumpun kun-
	toon ja minä ja Teija ja Eeva vähän ”sisutettiin” täällä
	talossa.
4.5. Maanantai	Pyykkipäivä.
5.5. Tiistai	Taimet tulivat postin kotiinkuljettamana.
	Tuuliniemi kävi ja katsottiin yhdessä, et mitkä alueet
	otan omaan ”viljelyyn”
9.5. Lauantai	Uolevi kävi laittamassa vesipumpun lopulliseen kuntoon
10.5 Sunnuntai	Sain viimein ison kohopenkin valmiiksi. Reunustin sen
	kauttaaltaan kivillä, joiden raahaamisessa on mennyt
	aikaa ja voimia. Samoin mullan kotturoimisessa met-
	sästä ja kaikki muu materiaali siihen, mutta oon
	tyytyväinen.
11.5. Maanantai	Kävin äidillä.
12.5. tiistai	Tuuliniemi toi kuorman sontaa.
	Leivoin pullaa.
13.5. Keskiviikko	Sebe ja Kaisa toi kauppatavaroita.
17.5. Sunnuntai	Leevin syntymäpäivä, mutta en päässyt kakkukahville.
20.5. Keskiviikko	Kävin äidillä. Tuuliniemi kävi kyntämässä ja levitti lannan.
23.5.Lauantai	Sebe ja Leevi tulivat tänne viikonlopuksi. Sebe teki
	kellarin ovia ja me Leevin kanssa puutarhahommia.
	Illalla saunottiin.
24.5. Sunnuntai	Istutimme Leevin kanssa herneet.
26.5. Tiistai	Istutin ensimmäisen kasvipalstan; Pensaspapua,
	Kehäkukkaa ja salaattia.
	Palstojen kaivaminen jatkuu...
27.5. Keskiviikko	Kävin äidin kanssa pankissa ja kaupassa taksilla. Tevatorihan lopetti toimintansa hiljattain.
29.5. Perjantai	Istutin; Laventelia, Tilliä, Maustekirveliä, Samettikukkaa
30.5. Lauantai	Leikkasin nurmikon. Aurinko paistaa, mutta tuulee.
	Eeva ja Jarmo hakivat vanhan kaapin tuolta vajasta.
	Toivat äidinkin tänne. Aloin siivot sitä vajaa.
31.5. Sunnuntai	Seben koko perhe oli täällä. Kaivettiin lisää palstoja,
	tehtiin hyvää ruokaa ja Sebe teki kellaria.

Päiväkirjamerkintöjä asumisen alkuajoilta

 Maaliskuun kuvia ja päiväkirjamerkintöjä. Aurinko on tuntunut niin ihanalta pimeän talvikauden jälkeen, että sitä piti monenakin aamuna kuvata.
Talon järjestelyä ja tulevan puutarhan suunnittelua myös harrastin paljon..

MAALISKUU 2015

	Maaliskuu
5.3. Torstai	Ensimmäinen käynti kaupungissa koulubussilla.
	Labrassa ja ruokakaupoilla. Poikkesin myös
	Seben luona kahvilla.
8.3. Sunnuntai	Vieraita: Äiti, Teija, Uolevi, Eeva ja jarmo.
	Uppopumpun laittoa, joka ei oikein onnis-
	tunut, kun ei ollut tarpeeksi pitkää roikkaa
	eikä tarpeeksi paksua vesiletkua.
11.3. Keskiviikko	Kävin äidillä. Lämmitin tultuani saunan.
12.3. Torstai	Tayssin reissu kelataksilla. Pakkasta -5
13.3. Perjantai	Pakkasta edelleen -5 Odotan jo kevättä!
18.3. Keskiviikko	Sebe tuli hommaileen. Saatiin autotalli
	lähes kondikseen (Seben oma ”tila”)
	ja keittiössä yksi kaappi toiselle seinälle.
19.3. Torstai	Huilipäivä sen jälkeen, kun Sebe lähti.
20.3.Perjantai	Siivosin liiteriä. Kannoin risuja metsään.
	Kaadoin yhden haavan.
21.3.Lauantai	Pihahommat jatkuu. Kylmä tuuli. Säätie-
	dotus lupaili takatalvea...
22.3. Sunnuntai	Kävin äidillä.Pesin koneellisen pyykkiä
	äidin koneella (hänen +omiani) kun mulla
	ei vielä ole täällä minkäänlaista konemah-
	dollisuutta. Sain myös vanhan polkupyörän.
23.3. Maanantai	Räntää ja vettä on satanut koko päivän.
	Siivosin makuuhuoneeni uuteen uskoon.
	Vaatekaapin siirto tuotti vaikeuksia, mutta
	sain kuin sainkin sen toiselle seinälle.
24.3. Tiistai	Kävin Tevatorilla. Vein äidin puolesta yhden
	kirjeen postiin. Koskien äidin lainhuutoasiaa.
	Aune soitti ja kyseli kattoremontin hintaa!
	(mistäs minä sen tietäisin, mitä hän on aika
	naan tämän talon remonteista maksanut)
25.3. Keskiviikko	Aaro soitti, että poikkeaa täällä Tampereelle mennessään.
	Kävin saunassa.

päiväys	Huhtikuu
1.4. Keskiviikko	Haravointityöt on alkaneet sitä mukaa, kuin lumi on
	sulattanut pälvipaikkoja. Joka päivä haravanvarressa
	joitakin aikoja...
14.4. Tiistai	Sain Kokkolasta vieraan, joka lahjoitti minulle hienon
	Telkkariantennin ja vielä asensikin sen tuonne katolle.
	Nyt voin katsoa teeveetä yli 2 kk:n tauon jälkeen.
15.4. Keskiviikko	Käytiin vieraani kanssa torilla ja Kompissa. Ostin uu-
	den kissavessan ja perunansiementä. Vieraani muuten
	lahjoitti mulle myös hienon ja kalliin työkalusalkun!
	Aion antaa sen Sebelle syntymäpäivälahjaksi.
16.4. Torstai	Vieras lähti kotimatkalle. Oli oikein mukavaa nämä
	pari päivää ja aikaansaapa mies tuo Mauri! Kiitos.
18.4.Lauantai	Sebe tuli viikonlopuksi, aloitti kellarirempan. Sain annettua
	hänelle sen työkalusalkun ja tykkäsi kovin.
	Lämmitin saunan ja tehtiin pihahommia. Sebe katsasti
	tuon saunan kuntoa ja kertoi, että tulee paljon remppaa.
26.4. Sunnuntai	Tein netissä taimitilauksen eräälle Haminalaiselle puu-
	tarhalle. Saa nähdä millasia taimia sieltä tulee. Tilasin:
	3kpl tyrnipensaita
	3 kpl variksenmarjaa
	6 kpl erilaisia tomaatintaimia (yksi kuoli)
	5 kpl mansikantaimia
	3 kpl salaattikurkun taimia (kaksi kuoli sittemmin)
	sekä punajuuren siemeniä
29.4. Keskiviikko	Sebe tuli jatkamaan kellariremppaa.
30.4. Torstai	Istutimme Seben kanssa kuusiaidan tuohon rajalle.

Hyvästi vanha sauna.

Vuosi sitten, kun muutin tähän mökkiin, nostin vintalla kaivosta vedet ja raahasin niin tupaan, kuin saunallekin. Kun tuli kevät ja maa suli, löysin maanpäältä kulkemasta vesiletkun saunalta kaivolle ja saunalla olikin vesiautomaatti. Se vain oli talveksi tyhjennetty jäätymisen estämiseksi, koska oli kylmässä tilassa ja koska vesiputkikin kaivolle kulki maanpinnalla. No, siskonmies sen pumpun sitten laittoi kuntoon ja niin sain koko kesän hanasta vettä saunalla ja sieltä kannoin sitten tupaankin ämpäreillä. Se helpotti paljon.
Sitten loppukesästä koitti se päivä, kun hanasta ei tullut pisaraakaan enää vettä. Ihmettelin suuresti, että mitäs nyt on tapahtunut? Pumppuko rikki, vai mitä? No, vesi oli mennyt kaivossa ihan alas ja luulin että se johtui siitä, mutta ehkä siellä letkussa vain oli ilmaa jostain syystä.. Joka tapauksessa, jouduin ottamaan jälleen vintan käyttöön ja kylläpä se tuntuikin raskaalta. En millään enää olisi halunnut vintata vettä syvältä kaivosta, kun olin tottunut päästämään sitä hanasta ämpäriin.
Olihan minulla tuolla myös sellanen uppopumppu, mutta sitä vain ei oltu sitten laitettu kaivoon, kun tuolla oli tuo automaattikin. Nyt aloin kuitenkin suunnittelemaan, että heti, kun kaivoon tulee lisää vettä, niin se uppopumppu laitetaan sinne. En halunnut enää jäädä seuraavaksi talveksi pelkän vintan varaan. Elokuun lopun raahasin ruokavedet äidin luota ja mistä milloinkin. Saunassakin kävin äidillä pari kertaa.
Syksyllä alkoi taas olla kaivossa vettä jopa saunomiseen ja pyykinpesuunkin hieman, mutta sitten kävi niin, että sauna menikin käyttökelvottomaksi.

Sauna päivä sen jälkeen, kun muutin taloon

Vanha söpö sauna. Olihan se kaunis ulkoapäin ja sen sisälläkin oli minulle kymmeniä, ellei satoja muistoja lapsuus ja nuoruusajoiltakin, jolloin olen tuossa saunassa saunonut ja sen pihamaalla leikkinyt, kun äiti tai mummo on pessyt pyykkiä saunan edessä, kuten minä nyt ensimmäisenä kesänäni.
Saunan rakensi vanhoista hirsistä Arttutaata vuonna 1938. Se on palvellut monta sukupolvea ja nähnyt paljon. Muistan eräänkin kerran, kun olin saunassa "vanhamummun" kanssa ja sain siellä häkää päähäni. Lähdin saunasta hoiperrellen lumihangessa olevaa kinttupolkua pitkin taloon päin ja minusta tuntui, että en pääse millään taloon saakka, mutta pääsin kuitenkin kuistille asti, ennenkuin pyörryin kolisten lattialle. Kun heräsin, olin tuvassa sängyssä ja mummu antoi minulle sokeripalaan laitettuja "kantfärkin tippoja" kuten meilläpäin sanottiin. Siis Kamferia. Olin tuolloin jotain 10-vuotias.
Saunassa oli silloin sisäpuolella mustat hirret näkyvissä ja L:n mutoiset lauteet. Kiuas oli iso kertalämmitteinen. Sittemmin mummu ja taata olivat siirtyneet jatkuvalämmitteisiin ja se vanha kertalämmitteinen pönttö on vieläkin tuolla saunan takana kiviaidassa. Aion ottaa sen sieltä ensikesänä ja tehdä sillä jotain...

Kevät lähenee. Saunan eteisen romut on nostettu ulos.

Sauna on myös jossain vaiheessa laudoitettu päältä ja maalattu punaiseksi. Myös sisällä oli tehty muutoksia. Hirret oli peitetty vanhoilla sanomalehdillä ja niiden päälle naulattu kovalevyt. Kun nekin on ilmeisesti menneet jotenkin pilalle, on tätini älynväläys ollut laitattaa sisäseiniin lastulevyä. No, minullehan tuo selvisi vasta kevättalvella, kun aloin ihmettelemään, että miksi siellä haisee niin kummalliselta. Kun päivät vähän valkenivat ja kun tutkin saunan seiniä vielä lampun kanssa, niin näin, että kaikki lauteiden alle jäävät osuudet olivat homeessa ja paisuneet ne levyjen helmat. Myös saunan kiuas oli täysin puhkipalanut, niin, että pelkäsin puiden tippuvan lattialle palamaan, kun sytyttelin kiukaan alle tulia.

vanha fillari saunan nurkalla kesällä 2015

Jouduin kuitenkin käyttämään tuota vanhaa saunaa helmikuusta  syyskuuhun saakka, ennenkuin Sebelle tuli aikaa, että aloimme kunnostamaan sitä. Se oli ihan syyskuun alkupäiviä. Teimme suunnitelman, että revitään ne homeiset levyt pois ja laitetaan joku paneeli tai vastaava tilalle ja sitten uusi kiuas. Itseasiassa sain käytetyn, mutta hyvässä kunnossa olevan kiukaan siskoltani, ei tarvi kuin laittaa paikalleen.
Mutta mikä meitä kohtasikaan, kun revimme mädät lastulevyt ja sen alla olleet kovalevyt ja sanomalehdet sun muut. Osa alta paljastuneista hirsistä suorastaan karisi saunan betonilattialle. Ne olivat ihan lahoa mössöä. Tai jauhoa. Kauhistuimme ja mietimme hetken, mitä nyt teemme. Emme osaa kumpikaan vaihtaa hirsiä ja mistä niitä ylipäätään hommaisimme. Ja tuo vanha sauna oli muutenkin niin epäkäytännöllinen pienine eteisineen ja mataline ovineen, joihin usein löimme päämme, pitkiä ihmisiä kun olemme. Teimme siis nopeasti ratkaisun uudesta saunasta.
Niin sanoin hyvästit vanhalle saunalle, joka oli palvellut lähes 80 vuotta ja otin siitä irti ikkunat ja kaiken mahdollisen terveen materiaalin, jota voin käyttää uudessa saunassa ja niin aloimme nopeasti rakentamaan uutta pikkuista pihasaunaa talon taakse. Ihan eri paikkaan, kuin entinen. Mutta se on taas toisen kertomuksen paikka. Tässä kuvia vanhan rakkaan saunan tiimoilta:

 Tässä kuvassa vanhasta saunasta on jo irrotettu ikkuat, tilalla on muovia. Myös peltikatto on otettu uuteen saunaan ja ulkovuorilautojakin irrotettu jo osa käytettäväksi uudessa saunassa.

 Nämä mustat hirret muistan jo lapsuudesta. Ne oli vuosikymmenien ajan peitettynä erilaisilla levyillä, mutta joku toukka tai liekö ajan hammas kuitenkin murentanut näitä hirsiä niin, että ei niistä enää ollut saunaksi... Tuo sininen jakkara tuo mieleeni rankan syksyn, kun lauteet jotka tuossa nurkassa oli. purettiin ja lämmitin vielä siitä huolimatta tätä saunaa, kun muutakaan ei ollut. Uusi oli kyllä rakenteilla, mutta siinä meni melkein 3 kk ennenkuin siellä ensimmäiset löylyt lyötiin. Istuin siis tuolla pilkkopimeässä jakkaran päällä (oli tosin yks kynttilä palamassa) ja heittelin löylyä vieressä näkyvälle kiukaalle. Ikkunareiäthän oli peitetty mustilla muoveilla.

 Tässä kuvassa näkyy sellainen historian havina, että sauna on meinannut palaa joskus. Seinässä oli puinen hylly lyhtyä tai kynttilää varten ja joskus mummun ja taatan aikoihin on ehkä kynttilä sytyttänyt seinän, mutta se on ehtinyt palaa vain muutaman millin paksuudelta.

 Tässä niitä tuhoja sitten... pieniä reikiä siellä täällä ja kun hirttä vähän koputteli, niin valtava murukasa valui lattialle

Noita luukkuja löytyi hirsistä useita, joten on varmaan ollut jonkun savusaunan tai riihen hirsiä, joista on tämä sauna aikanaan tehty. Ehkä useammastakin vanhasta rakennuksesta otettuja hirsiä.

 Näkymä saunasta eteisen puolelle, jossa se vesipumppu kesän puhisi ja sihisi mulle vettä.

Olihan siellä terveitäkin hirsiä ja niistä aion tehdä jotain kivaa muistoksi ensi kesänä.

Ystävänpäivänä

Sunnuntai ja ystävän päivä. Lunta on tupruttanut eilisen jälkee lisää. Istun aamukahvilla ja selailen hajamielisenä Facebookkia. Ihmiset laittavat solkenaan ystävänpäivätervehdyksiään ja muodon vuoksi tykkäilen niistä... tykkäänkö ihan oikeasti? En tiedä. Tarvitsen jonkin verran tuota nettiyhteisöä, koska muuten oloni olisi kuin ainoalla asukkaalla maan päällä, eikä sekään nyt ihan mukavalta tuntuisi. Olla ainoa ja ihan yksin. Todellisuudessa kyllä olen lähes aina yksin. Mutta vain harvoin yksinäinen. Tämä pieni maailmani, johon tein loikan vuosi sitten, on tuntunut omalta. Kuinka osuvan nimen olenkaan keksinyt hetken mielijohteesta tälle blogille. Tunnen, että elän omalla planeetallani, jonne muut eivät yllä, eivätkä sitä ymmärrä.
Siksi esim. Facebook tuo välillä terveellistä hölynpölyä kissavideoineen ja testeineen ja "kavereiden" statuspäivityksineen ja kuvineen. Etten ihan muukalaiseksi muuttuisi täällä maan päällä...

Niin, jatkan tästä nyt ihan reaaliajassa, vaikka nuo muutamat ensimmäiset blogipostaukset olen kirjoittanut palauttamalla mieleeni ne hetket, joista niissä kerron.
Palaan kyllä yhä vielä tapahtumiin jotka tämä täällä vietetty vuosi kätkee sisäänsä. Kuinka lähti ensimmäinen kevät ja puutarhan perustaminen käyntiin ja mitä remontteja on jo tehty jne.

Edellisessä kirjoituksessani mentiin helmikuun puoliväliä. Nyt eletään myös helmikuun puolta väliä ja tämä alkuvuosi on olltu minulle paljon rankempi, kuin vuosi sitten, vaikka silloin luulisi olleen rankempaa, kun olin vielä tottumaton kaikkeen tähän työmäärään mitä täällä on. Aluksi kuntoni kohosi reippaasti ja jaksoin todella paljon kaikenlaista. Heti, kun maa suli, aloin kääntää kasvimaata ja pelkällä taatan  vanhalla lapiolla käänsinkin koko tulevan puutarhamaani. (Siis viimekesän puutarhan, nyt sitä on vielä enemmän, kun laajensin sitä vielä syksyllä)

VUOSI SITTEN:

 Tein pikkukamarista makuuhuoneeni. Aluksi, kun omat tavarani vielä olivat kaupungissa, nukuin tällaisella varavuoteella, jonka löysin talosta. Täällä on kyllä montakin sänkyä -jopa vanha heteka tuolla ladossa, mutta en nyt niitä ala tuolta penkomaan. Isossa kamarissa on tädin naimisiin mennessään teettämä tukeva ja erittäin painava 130 cm leveä sänky, jossa komeat lakatut päätylaudat. Nukun nyt kuitenkin tässä pienemmässä kammarissa ja Sebe nukkuu täällä käydessään siinä isossa sängyssä. En jotenkin vielä osaa itse nukkua tuolla isossa huoneessa. Tapetti on mummun valitsema ja se on laitettu siinä 60- ja 70-lukujen taitteessa. Olin täällä muutaman viikon Sebastian vauvani kanssa kesällä 1972, jolloin poikani syntyi ja tuo tapetti oli jo silloin tässä huoneessa, jossa me Seben kanssa nukuimme. Sebellä oli Arttutaatan tekemä häkkisänky, jonka olin maalannut kirkkaan keltaiseksi jollain taatan antamalla jämämaalilla. Sänky on muuten täällä edelleen ja se on alunperin tehty tädilleni v 1938. Täytyypä sekin valokuvata joku päivä ja laittaa tänne kuva.

Eräänä aamuna, helmikuun lopulla avasin tuon pikkuruisen makuuhuoneeni verhot katsoakseni millainen päivä on tulossa ja näin takapihalla pellon reunassa hirven aterioimassa pajupuskissa. Katselin pitkään sen touhuja ja mietin, että kuinka etuoikeutettu olenkaan, kun saan elää näin luonnon keskellä ja seurata erilaisten eläinten elämää tässä oman elämäni rinnalla... jäniksiä tapaan päivittäin ja oravia, lintuja ym ja ketun ja ilveksen jälkiäkin on lumella ollut aamuisin kun menen pihan poikki "huussiin". Niin, tosiaan, täällä on ulkohuussi, joka vähän  vaati totuttelua, mutta on nyt jo ihan arkipäivää. Myöhemmin laitan kyllä sisään ekovessan (siis ilman vettä toimivan, joko kompostoivan, tai sitten kuivikekäymälän)

TÄHÄN PÄIVÄÄN:

Eilen aamulla jälleen lähdin aamuhämärissä kohti äitini mökkiä naapurikylässä. Käyn siellä lämmittämässä uunit (3 kpl) ja ruokkimassa äidin kissan, kun äiti on jo kolmatta viikkoa sairaalassa. Hän oli ensin polvileikkauksessa ja nyt sitten terveyskeskuksen vuodeosastolla toipumassa leikkauksesta. En tiedä, milloin hän on palaamassa omaan kotiinsa ja kuinka kauan hän enää pystyy siellä yksin asumaankaan. Hänellä on myös muistisairaus, joka tietenkin etenee ja hankaloittaa myös sitä itsenäistä elämää. Tämä on ollut aika raskasta aikaa myös minulle, kun kelit on aika huonot olleet koko ajan, eikä minulla ole autoa tai muutakaan turvallista kulkuneuvoa ja matkaa tulee yli 5 km edestakaisin kulkiessa. Sattui tosi huonoon aikaan tämä äidin leikkaus, kun tiet ovat pääosin olleet ihan jäätiköllä, eikä kuitenkaan pääse potkukelkallakaan kun hiekoittavat tiet. Kuitenkaan sitä ei ole sivuissa tarpeeksi jalankulkua ajatellen, mutta liikaa, jotta pääsisi kelkalla. Otin kuitenkin eräänä päivänä kelkan jotta pysyisin pystyssä, mutta jouduin melkein kantamaan sitä kelkkaa, kun eihän se mihinkään luistanut. Lisäksi olin ottanut vielä roskasäkin siihen viedäkseni sen kylän keskustassa olevalle jätepisteelle, jonne tulee matkaa 1,5 kilometriä. Oli muuten tuskien taival!
No mutta, se siitä...
Tämä talvi on ollut kummallinen, välillä lumet ovat sulaneet lähes kokonaan, vain jää paakkuja on pihapolutkin täynnä, mutta nyt oli perjantain aikaan tullut lisää lunta. Märkää ja painavaa. Lunta oli satanut paljon ja olisi pitänyt alkaa lumitöihin, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Kunhan vain pääsisin kotiin ja lepäämään, ajattelin raahustaessani kohti kotia lämmitysreissultani. Kun lähestyin kotiani, oli aurinko noussut melko korkealle ja minun pihamaani oli uskomattoman kaunis näky jo tuolta maantieltä katsottuna. Pysähdyin pihatien päähän katsomaan kaikkea tätä kauneutta. Otin muutaman valokuvan muistoksi tästäkin päivästä ja menin sitten sisään, söin vähän ja menin nukkumaan. Elimistö huusi lepoa.

Talvi, hiljaisuus ja aherrus jatkuu

Vuoden 2015 Helmikuun puoliväli on jo ohitettu. Olen ollut yksin mökissäni -tai no, kissojeni Viirun ja Ruuvin kanssa ja elänyt välillä niin syvissä menneisyyden mietteissä samalla, kun olen siivonnut taloa ja kantanut ylimääräisiä tavaroita varastoihin. Varastot alkavatkin olla jo niin täynnä, että on pitänyt lastata myös kuistille laatikoita ja jätesäkkejä ja myös kuisti alkaa olla aika täynnä. Kunhan se kevät sieltä koittaa niin ...
Lumitöitäkin on ollut ihan kiitettävästi. En välittäisi kyllä yhtään enemmästä...
Olen ollut viimepäivinä olohuoneen kimpussa ja välillä, löytäessäni jonkin esineen, joka tuo muistoja mieleen, olen istahtanut nojatuoliin tai keinuun ja miettinyt ja muistellut...
Tätini kysyi talokauppojen yhteydessä, että aionko laittaa Jorman ja Veli-Matin valokuvataulut seinille, kuten ne olivat aina ennen, mummun aikana. Sen enempää asiaa miettimättä sanoin kyllä ne laittavani, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Ensinnäkin, Veli-Matin kuvaa ei löydy mistään ja tuo Jormankin kuva on aika iso eikä sille oikein ole sellaista paikkaa, missä se olisi edukseen. Kokeilin sitä kyllä, mutta se oli jotenkin  vieraassa ympäristössä niiden tavaroiden kanssa, joihin sitä sovittelin, joten päätin suosiolla jättää senkin pois ja samoin molemmat Mannerheimilta tulleet surunvalittelutaulut poikien kaatumisen johdosta.
Niin, molemmat mummun pojat kaatuivat sodassa. Ei riittänyt, että mummu menetti silloin kansalaissodassa isänsä ja miehensä, vaan hän joutui kasvattamaan tälle maalle lisää "tykinruokaa". Kauhea kohtalo. En tiedä, kuinka itse olisin selvinnyt kaikesta, mitä molemmat mummuni ovat joutuneet läpikäymään.
Minä en koskaan siis saanut tutustua enoihini, äidin velipuoliin. Mutta äiti muistaa, kuinka Jorma oli tuonut pullossa Laatokan vettä, lomalle tullessaan sodasta.
Molemmat pojat olivat vasta vähän päälle 20-vuotiaita, kuollessaan tämän maan puolesta.
Jorma oli kuulemma hiljaisempi ja hyvin
taiteellinen. Hänen piirustuksiaan oli mummulla tallessa ja minäkin olen niitä nähnyt, vaan en tiedä, missä ovat nyt. Ehkä tädilläni, jolla on muitakin mummun muistoja pojistaan.
 Veli-Matti oli kuulemma oikea vilpertti ja aina iloinen. Hänellä oli kait paljon tyttöystäviä ja kuollessaan oli ehtinyt jo vähän vakiintuakin yhden kanssa, koska tätä tyttöä mainittiin Veli-Matin morsiameksi jossain yhteydessä. Myös Veli-Matilla oli luovaa lahjakkuutta ja hän oli kirjoittanut runon veljensä Jorman kunniaksi, tämän kaaduttua ensin, maaliskuussa 1940. Ei tiennyt, mutta ehkä aavisti Veli-Matti tuolloin, että myös hänen kohtalonsa tulee olemaan sama pari vuotta myöhemmin... Sotasairaalassa otetussa valokuvassa Veli-Matti on ihan oman nauravan itsensä näköinen valkopaitainen nuorimies takarivissä oikealla. Hänen vieressään joku näyttää paketoitua peukaloaan...

 Elli-mummu on ollut varmasti todella murheen murtama menetettyään molemmat poikansa sodalle.
Suru ja murhe välittyy valokuvastakin, joka on otettu tämän talon pihamaalla kevättalvella viimeisenkin pojan kaaduttua. Silloin hän oli ollut jo vuosia naimisissa Arttutaatani kanssa ja heillä oli kaksi tyttöä, äitini, joka oli tuolloin kahdeksan vuotias ja pikkusiskonsa Aune, nelvuotias. Äiti ei juurikaan ole kertonut mitään näistä ajoista, mutta Aune-täti on joskus kertonut, että hän muistaa vieläkin, minkä näköinen äitinsä oli, kun hän näki ikkunasta, että pappi kävelee maantieltä kohti taloa. Hän oli tiennyt heti, millä asialla tämä oli. Mummu oli mennyt ihan suunniltaan.

 Kuvissa taustalla näkyvä harmaa lato on ollut vielä minun lapsuudessa olemassa, mutta nyt sen paikalla on punainen isompi ulkorakennus, jonka oikeassa laidassa oli jossain vaiheessa autotalli ja vasemmassa varasto. Keinut olivat olennainen osa mummulan pihamaata kun vietin täällä lapsuusaikojani, Keinuin paljon noissa keinuissa, joissa äitini ja pikkusiskonsa tuossa keinuvat. Kuvat on ilmeisesti otettu samana päivänä.

Palaan syvistä mietteistäni takaisin tähän hetkeen ja olohuoneen kimppuun. Saan sen jonkinlaiseen järjestykseen ja otan muutaman kuvan muistoksi tästä ajasta... tiedän, että ei mene kauankaan, kun tämä järjestys ei minua enää miellytä ja kokeilen jotain muuta. Isompia remontteja en ole aikonut täällä tehdä, ennenkuin olen asunut yhden vuoden vähintään. Jotten tekisi mitään peruuttamatonta, eikä minulla ole kyllä varaakaan tällä hetkellä tehdä mitään mikä vaatii rahoitusta. Onneksi tuolla vajoissa on jonkin verran erilaisia työkaluja, osa Arttutaatan omin käsin tekemiä, osa ostokaluja, mutta melko vanhoja, mutta niillä kyllä vielä tekee yhtä ja toista. Rakennusmateriaaliakin on vähän, lautoja, tiiliä yms. Päästään ainakin heti keväällä korjaamaan maakellari sellaiseen kuntoon, että sitä voi taas käyttää. Sen ovet mm ovat aivan lahonneet.
Tämä tulee olemaan lopun elämääni kestävä projekti, joten edetään ihan rauhassa. Maailmaa ei tekemällä valmiiksi saada -tai toisinpäin- maailma on ollut valmis jo kauan, sen kun vain eletään täällä se aika, mikä on annettu.

Muutaman päivän kuluttua

Olen kaupungissa kuin tulisilla hiilillä. Mitään en saa aikaan, kävelen vain ja välillä pysähdyn olohuoneen isojen ikkunoiden ääreen ja huomaan ajatukseni olevan keltaisella tuvalla... Mieli tekee sinne olemaan ja siivoamaan sitä omaksi kodiksi. Täällä ei ole enää mitään kiinnostavaa. Hetken keskityn kuitenkin katsomaan lumihangen alla olevien isojen puunrunkojen siluettia. Niin, nyt en tule siist näkemään, miltä takapiha näyttää kesällä... kun syksyllä kaadettiin tontin rajalta kaikki isot puut, mm 7-haarainen vanha vaahtera. Mutta ei se mitään, minulla on nyt oma paikka, jonka pihamaa on kymmeniä kertoja isompi, kuin tuo postimerkin kokoinen pläntti tuossa ja jossa saan tehdä mitä mielin. Huikaiseva onnen tunne täyttää mieleni, kun ajattelenkin tulevaa puutarhaani. Vihdoinkin toiveeni on toteutunt ja universumi on antanut minulle sen mitä pyysin. Oman paikan syrjässä maailman melulta ja hälinältä. Paikan, jossa voin harjoittaa omavaraistaloutta -ainakin jonkinasteista. Voi, kumpa pian olisi jo kevät, että pääsisin istuttamaan kaikkea! Mutta nyt on vasta Helmikuun alkupuoli ja maassa hanki ja järvet jäässä...

Kun miniällä on vapaapäivä, hän lupaa kuskata minut ja kissat talolle. Silloin teen päätöksen, että pakkaan kaikki vaatteeni, ruokavarastot ja kissat tarvikkeineen ja jään taloon jo pysyvästi. Käyn vain kaupungissa hakemassa pikkuhiljaa loputkin tavarat ja sitten kuun lopussa käyn siivoamassa asunnon ja luovutan avaimet.
On huikaiseva tunne, kun auto kaartaa maantieltä pihatielle ja pihaan. Oma taloni! Koti. Tänne minä todellakin kuulun ja tänne minä jään. Katselen taloa, jonka jätin vain muutama päivä sitten ja se toivottaa minut tervetulleeksi takaisin, kuin vanha ystävä. Ja sitähän se onkin. Minulla ja talolla on paljonkin yhteistä historiaa. Päätän muistella sitä ja kertoa kaikesta mitä tiedän tämän talon historiasta ja sen ihmisistä. Omasta suvustani.
Mutta en nyt, nyt täytyy aloittaa hurja siivous ja järjestelyoperaatio, jotta saan ensinnäkin tilaa omille tavaroilleni -omille- kaikkihan täällä nyt on minun omia tavaroitani. Hymyilen itsekseni ja keitän miniälle ja itselleni tulokahvit. Siinä kahvia juodessani katselen kaaosta, joka keittiössä vallitsee. No, heti, kun miniä tuosta lähtee, laitan hyrskyn myrskyn ja enköhän saa ainakin tämän keittiön järjestykseen. Jonkinlaiseen kuitenkin. Ainahan sitä voi sitten muutella ja hakea parempaa ja parempaa järjestystä, mutta tämä sekamelska on jopa minulle boheemille ihmiselle vähän liikaa. Varsinkaan, kun en tunne näitä kaikkia tavaroita, enkä tiedä vielä tarvitsenko edes niitä ikinä...
Siivoillessani löydän paljon pieniä esineitä joista tulee mieleen erilaisia tapahtumia kaukaa menneisyydestä. Mummun metallinen teesihti; olen hetkessä pikkutyttö ja mummu laittaa teetä. "Liulat" sihdataan tällä siivilällä, jottei ne mene ikävästi suuhun, kun hörppää teetä. Enhän minä edes tykännyt teestä... mutta siihen aikaan lapset ei paljonkaan purnanneet -ainakaan isovanhemmille- siitä, mistä tykättiin ja mistä ei. Kiltisti syötiin ja juotiin se, mitä saatiin.
Pikkukamarista teen itselleni makuuhuonetta. Se on ollut viimeiset kymmenen vuotta ainakin, vain "laskutilana", kuten tätini minulle kertoi. Hän on rahdannut tänne kaikki sellaiset tavarat, joita ei kaupungissa ole tarvinnut, mutta joita ei ole myöskään raskinnut hävittää ja tunkenut ne sitten tuohon pienempään kammariin. Se on niin täynnä, että jalansijaakaan ei aluksi ole. Saan kuitenkin selvitettyä huoneen iltaan mennessä ja pääsen peräseinällä olevalle sängylle nukkumaan. Unta ei kauaa tarvitse odottaa.
Aamulla jatkan keittiön kimpussa ja iltapäivällä sekin alkaa näyttää jo aika tilavalta. Ylimääräistä roinaa olen kantanut ulkovarastoihin, jotka nekin ovat aivan täynnä ja joudun vain työntämään ovesta kamaa sisään sen kummemmin pystymättä sitä järjestämään -kesällä sitten.
Kissat ovat ihmeissään tohinastani, mutta kun saan viimein huoneen järjestykseen, ne näyttävät jopa nauttivan olostaan täällä. Ikkunoita on joka seinällä, joten ulos näkee ja mitä kaikkea mielenkiintoista siellä tapahtuukaan? Linnut laulavat jo... oravia ja jäniksiä juoksee pihan poikki... kissat seuraavat herkeämättä uutta maisemaa.
Kun olen ollut mökillä pari päivää, huomaan eräänä aamuna, päivän valjettua, että maantieltä kaartaa pihaan auto. En heti tunnista sitä ja ihmettelenkin, että mitäs nyt... eihän kukaan oikeastaan tiedä, että olen täällä... Mutta autosta nousee yksi siskoistani ja tulee tupaan tulppaanikimpun kanssa. Ilahdun ja koska hän on oikea ekspertti siirtelemään tavaroita ja "stailaamaan" huoneita, niin alamme kahvittelun jälkeen hänen kanssaan miettimään, miten tämän tuvan ja kammarien sisustuksen järjestäisi. Raahaamme ensimmäisenä ison tummanruskean ruokapöydän keittiöstä ulkovarastoon. Onneksi sen sai helposti purettua osiin, joten sen sai mahtumaan. Sitten toimme isosta kammarista tätini 50-luvun lopulla omaan ensimmäiseen kotiinsa miehensä kanssa hankkimansa ruokailuryhmän. Se on siro ja kevytrakenteinen ja se sopii paljon paremmin tähän keittiöön, kuin se "kruusattu" tumma pöytä, jonka tätini kertoi joskus jostain kirpputorilta ostaneensa.
Vielä on paljon tekemistä, mutta paljon on jo tehtykin ja keittiö näyttää mielestäni jo niin valoisalta ja kodikkaalta.
Mummun keinutuoli ja valkoinen puusohva ovat lapsuudesta tuttuja huonekaluja. Olen kuullut, että ne ovat Mattilan Aatamin tekemiä, eli mummun setä oli kotipuuseppä, joka teki kaikki huonekalut omaan ja veljiensäkin perheisiin. Kangaspuita myöten. Aatamin tekemät kangaspuut, joilla Mariamummu kutoi aikanaan, ovat äidilläni vieläkin. Äitinikin kutoi paljon mattoja nuorempana.
Sisareni lähtee ja jään jatkamaan huoneiden siivousta. Hyökkään eteisen kimppuun. Se on pieni huone, jonka jokaisella seinällä on ovi. Kuistilta tullaan sisään ja siitä oikealle on ison kammarin, eli olohuoneeni ovi, keskellä, vastapäätä kuistin ovea, on makuuhuoneeni ovi ja vasemmalle jää sitten keittiön ovi. Ei siis paljonkaan seinäpinta-alaa, tai mitään tilaa, mihin kalusteita sijoittaisi. Pieni vaatenaulakko, johon ihastun päätäpahkaa on ollut tuossa jo mummun ja taatan ajankin. Hankittu varmaan heille joskus 50-luvulla. Sitä ennen täällä on ollut monta sen Aatamin tekemää puunaulakkoa. Aika krouvia tekoa mutta niin hellyttäviä. Niitä on saunan pukuhuoneessa ja tuolla varastossa irrallaan, viety ilmeisesti vain pois kun on ostettu "tehtaalainen" lakattu kouivupuinen naulakko.
Eteisen jokainen nurkka on täynnä maalipönttöjä, joissa on ehkä joku tippa jämämaalia pohjalla. Onko enää käyttökelpoista, en tiedä, mutta tätini varoitteli, että ne pitää olla lämpimässä, ettei jäädy. Ovat aina ne tuoneet talveksi sisään (tukkimaan pientä eteistä) No, kesällä sen sitten näkee, onko niissä enää mitään käyttökelpoista.
Mattorullia on myöskin lattialla paljon kasalla. Tyhjennän eteistä niin paljon kuin voin ja tungen kaikki maalipöntöt keittiön oven taakse siihen palomuurin viereen. Siinä eivät niin ole heti "silmissä", kun sisään tullaan. Ennen iltaa olen saanut jo eteisenkin melko mukavan näköiseksi ja tuo 50-60-luvun tapetti on mielestäni kaunein tapetti koko talossa...

Ensimmäinen aamu

Yöllä oli satanut lunta. Pihamaa ja betoniset portaat olivat kuin pehmeän pumpulipeiton alla. Oli hiljaista ja kaunista, vain muutamat jäniksen jäljet poikki pihan, kun astuin ulos talosta. -Pitää harjata heti nuo portaat, jottei lumi paakkuunnu kenkien alla portaisiin ja sitten sitä ei enää saa kunnolla irti, ajattelin ääneen. Tässä viileässä hiljaisuudessa tuntui siltä, että piti puhua jollekin, vaikka sitten itselleen, kun muitakaan ei täällä ollut. Kissatkin olivat vielä kaupungissa...

Otan pihaluudan käteeni ja harjaan portaat ja niiden edustan kevyestä pakkaslumesta. Sitten seisahdun keskelle pihaa ja annan katseeni kiertää hitaasti täyden ympyrän, aloittaen talosta. Keltainen mökki seisoo lumen keskellä tontin korkeimmalla kumpareella ryhdikkäänä, vaikka ikää sillä on ainakin sata vuotta. Peltikatto ja kartanonkeltainen väri kielivät, että täti on pitänyt talosta huolta. Kuusikymmenlukulaiset ikkunat kertovat siitä, että isoisäkin jo aikoinaan "uudisti" mökkiä. Ottamatta nyt kantaa siihen, olisiko alkuperäiset kuusiruutuiset ikkunat pitänyt säilyttää, tai ainakin niiden malli.

Kun talo siirrettiin tähän, 20-luvun lopulla,

siinä oli pärekatto ja harmaat seinähirret. Ja kuisti oli talon toisella puolella. Sittemmin kattoon laitettiin punainen huopa ja hirret peitettiin vuorilaudoituksella jotka vielä rimoitettiin ja koko mökki maalattiin taivaansiniseksi. Sellaisena muistan mummolan, kun mummu ja taata täällä elivät. Ja vanha-mummu. Tuomisen Mari. Mökin alkuperäinen omistaja ja siirtäjä. Jään hetkeksi miettimään, millaista elämä täällä oli silloin, kun Maria mummo tuli tähän asumaan tyttärensä ja tämän kahden pienen pojan kanssa. Kaksi leskeä, joiden molempien miehet joutuivat surmatuiksi kansalaissodassa 1918. Noista ajoista on tultu kauas ja talo on kuullut ja nähnyt paljon surua ja itkua senkin jälkeen, mutta myös naurua ja iloista elämää. Katselen talon eteläpäädyssä kasvavaa ikivanhaa omenapuuta ja mietin, että kiipeilivätkö mummon pikkupojat, Jorma ja Veli-Matti,  tuossa puussa pienenä...
Talon tällä puolella, joka nyt on etupihana, oli aikoinaan iso puutarha täynnä omenapuita ja marjapensaita... tämä oli silloin takapihaa... muistan itsekin vielä pari isoa vanhaa omenapuuta, jotka olivat niin lähellä kuistia, että niiden kukkivat oksat ottivat melkein kiinni kuistin yläpuolella olevan kesähuoneen ikkunaan. Kesähuoneen, jossa pikkutyttönä nukuin kesäisin, kun olni täällä mummon luona. Tulen aina muistamaan ne huikaisevan kauniit kukkapilvet ikkunan takana.
Katson ylös kuistin vintin ikkunaan ja saan huikaisevan ajatuksen, mitäs, jos istuttaisin uudelleen omenapuita tähän pihalle niin, että ne vaikuttaisivat samalla tavalla, kuin silloin?

Omenapuusta hieman oikealle on keltainen aittarakennus. Siinä on kaksi ovea. Toisen oven takana on taatan suutarinverstas ja toisessa oli myös kesäisin nukkumatilaa ja talvisin varastotilaa. Nyt ne ovat täynnä romua. Huokaisen hieman, siinä tulee olemaan aikamoinen työmaa, että saan setvittyä tädin haalimat tavarat ja onhan siellä jo mummun ja taatan ajoiltakin tavaroita -ja vanhamummunkin. Ainakin se kaunis tummanvihreä rukki, jonka  olin jo siellä nähnyt ja jolla Maria mummu tienasi leipää perheelle. Maria oli kuulu kauniista kankaistaan, joita hän suunnitteli ja kutoi niin itselle, kuin kyläläisillekin. Elli, hänen nuorin tyttärensä, joka tähän taloon myös perusti toisen perheensä, oli ompelija, joka omasi todella hyvän maun ja oli taitava tekemään kauniita pukuja. Elli joutui sitten jossain vaiheessa jättämään pienet poikansa Mariamummun hoiviin ja lähtemään Tampereelle työhön. Hän pääsikin erääseen ateljeehen ompelijaksi ja noina vuosina hän tapasikin kaupungissa tulevan toisen miehensä, Artturin. Arttutaatakin oli käsityöläinen, erittäin arvostettu ja monessa paikassa kokemusta hankkinut suutari. Ja tuossa se nyt on silmieni edessä, Arttutaatan suutarinverstas, jonka tämä itse rakensi 1936, tultuaan tänne vävyksi kolmekymmentäluvun alkupuolella.
 Ja nyt se on minun, ajattelen siinä katseeni kiertäessä edelleen pihamaata ja sen tiheään kasvavia puita, joiden oksilla lumi kimaltelee tehden maisemasta postikortin. Tuolla on kaivo... ja tuolla punaiset sauna ja puuliiteri...

Kaikki näyttää niin kauniilta tässä puhtaassa maisemassa. Kukaan ei ole vielä kävellyt vastasateen lumen päällä ja luontokin on ihan hiljaa, ikäänkuin se katselisi ja ihmettelisi tätä uutta outoa kulkijaa ja ihmettelijää pihassa, jossa ei vuosiin juurikaan talvella liikettä näy.
Mutta nyt tilanne muuttuu. Olen tullut jäädäkseni. Nopeasti haen taatan peltisen ison ja melko raskaan lumikolan ja alan työnnellä lumia sivuun kulkuväyliltä.
Hiki virtaa ja hengästyttää, enhän ole tottunut rehkimään tällä tavoin pitkään aikaan. Ei siellä kaupungissa rivarin pätkässä juurikaan liikettä saanut, muuta kuin kaupprareissuilla ja roskapöntöllä käynneissä, jotka nekin useimmiten tuli yhdistettyä. Minua hymyilyttää hieman tuota ajatellessani. Miten sitä koittikin aina päästä mahdollisimman vähällä ponnistelulla siellä... mukavuuksien äärellä. Kuin taikaiskusta ajatusmaailma on muuttunut päälaelleen ja kaikki tämä aherrus, mitä täällä tulee olemaan, tuntuukin yhtäkkiä tärkeältä ja mielekkäältä.

Lumityöt on tehty ja hetken vielä seison ja muistelen lapsuuteni hetkiä tällä samalla pihalla. Sitten menen sisälle tupaan, otan molemmat vesiämpärit keittiöstä ja lähden kaivolle. Kaivopolkua ei ole avattu joten joudun kahlaamaan umpihangessa, mutta lupaan itselleni, että huomiseen mennessä olen lapioinut kaivollekin polun.Nostan vintalla vettä ja ajattelen, että nyt tämä on vielä raskasta, mutta muutaman viikon kuluttua varmasti jo vintta nousee kevyemmin, kun voimat kasvavat.
Tuotuani vedet sisään, käyn vielä liiteristä polttopuita ja sytytän molempiin uuneihin tulet.  Helmikuinen aamu on jo pitkällä melko kirkas pakkasen ollessa maltilliset 5 astetta. Tuli rätisee uuneissa, laitan kahvia tulemaan ja istahdan ikkunan ääreen. Katson maantielle, sen toisella puolella, juuri vastapäätä tätä mökkiä on toinen mökki, pienempi, punainen "Valtsun pirtti".
 Siitäkin tulee lapsuusmuistoja mieleen...
Mökissä asui vanhapoika, "Valteinin Arvo" ( Walden), punaisen polkupyörän ja koiransa Killin kanssa. Mieleeni tulee yhtäkkiä Arvon lause; "Minä ja Killi ja punanen pyörä -me lähdemme nyt"
Kerrotaan, että kun Killi kuoli, Arvo meni vähän sekaisin. Hän halusi laittaa Killille hautakivenkin, mutta kaiversi siihen kuulemma vahingossa oman nimensä.
Isoisän kanssa Arvo oli hyvä kaveri. Monesti sain juosta kipittää Waltsun mökille hakemaan taataa kotiin syömään tai muuta asiaa toimittamaan mummun pyynnöstä.

Ensimmäinen aamu omassa keltaisessa mökissä on valjennut päiväksi. jatkan sisällä talon tavaroiden järjestelyä tuskaillen niiden runsautta. Kesällä täytyy kyllä järjestää pihakirppiksiä, eihän kukaan tarvitse tällaista tavaramäärää eikä tämä talokaan vedä sisäänsä tätä kaikkea, etenkään sitten, kun omat tavaranikin tulevat kaupungista. Niin, ne kissat, mitenkähän ne siellä jakselee? Iltapäivällä tulee miniä hakemaan minut takaisin kaupunkiin, jossa vielä kuukauden on vuokra-asunto ja sitten pitää olla kaikki tavarat siirrettynä tänne.
Ensimmäinen yö täällä metsän keskellä hiljaisuudessa meni ainakin hyvin, vaikka pimeys ja hiljaisuus ensin vähän löivät korville. Mutta olen onnellinen, olen tullut kotiin.