Ystävänpäivänä

Sunnuntai ja ystävän päivä. Lunta on tupruttanut eilisen jälkee lisää. Istun aamukahvilla ja selailen hajamielisenä Facebookkia. Ihmiset laittavat solkenaan ystävänpäivätervehdyksiään ja muodon vuoksi tykkäilen niistä... tykkäänkö ihan oikeasti? En tiedä. Tarvitsen jonkin verran tuota nettiyhteisöä, koska muuten oloni olisi kuin ainoalla asukkaalla maan päällä, eikä sekään nyt ihan mukavalta tuntuisi. Olla ainoa ja ihan yksin. Todellisuudessa kyllä olen lähes aina yksin. Mutta vain harvoin yksinäinen. Tämä pieni maailmani, johon tein loikan vuosi sitten, on tuntunut omalta. Kuinka osuvan nimen olenkaan keksinyt hetken mielijohteesta tälle blogille. Tunnen, että elän omalla planeetallani, jonne muut eivät yllä, eivätkä sitä ymmärrä.
Siksi esim. Facebook tuo välillä terveellistä hölynpölyä kissavideoineen ja testeineen ja "kavereiden" statuspäivityksineen ja kuvineen. Etten ihan muukalaiseksi muuttuisi täällä maan päällä...

Niin, jatkan tästä nyt ihan reaaliajassa, vaikka nuo muutamat ensimmäiset blogipostaukset olen kirjoittanut palauttamalla mieleeni ne hetket, joista niissä kerron.
Palaan kyllä yhä vielä tapahtumiin jotka tämä täällä vietetty vuosi kätkee sisäänsä. Kuinka lähti ensimmäinen kevät ja puutarhan perustaminen käyntiin ja mitä remontteja on jo tehty jne.

Edellisessä kirjoituksessani mentiin helmikuun puoliväliä. Nyt eletään myös helmikuun puolta väliä ja tämä alkuvuosi on olltu minulle paljon rankempi, kuin vuosi sitten, vaikka silloin luulisi olleen rankempaa, kun olin vielä tottumaton kaikkeen tähän työmäärään mitä täällä on. Aluksi kuntoni kohosi reippaasti ja jaksoin todella paljon kaikenlaista. Heti, kun maa suli, aloin kääntää kasvimaata ja pelkällä taatan  vanhalla lapiolla käänsinkin koko tulevan puutarhamaani. (Siis viimekesän puutarhan, nyt sitä on vielä enemmän, kun laajensin sitä vielä syksyllä)

VUOSI SITTEN:

 Tein pikkukamarista makuuhuoneeni. Aluksi, kun omat tavarani vielä olivat kaupungissa, nukuin tällaisella varavuoteella, jonka löysin talosta. Täällä on kyllä montakin sänkyä -jopa vanha heteka tuolla ladossa, mutta en nyt niitä ala tuolta penkomaan. Isossa kamarissa on tädin naimisiin mennessään teettämä tukeva ja erittäin painava 130 cm leveä sänky, jossa komeat lakatut päätylaudat. Nukun nyt kuitenkin tässä pienemmässä kammarissa ja Sebe nukkuu täällä käydessään siinä isossa sängyssä. En jotenkin vielä osaa itse nukkua tuolla isossa huoneessa. Tapetti on mummun valitsema ja se on laitettu siinä 60- ja 70-lukujen taitteessa. Olin täällä muutaman viikon Sebastian vauvani kanssa kesällä 1972, jolloin poikani syntyi ja tuo tapetti oli jo silloin tässä huoneessa, jossa me Seben kanssa nukuimme. Sebellä oli Arttutaatan tekemä häkkisänky, jonka olin maalannut kirkkaan keltaiseksi jollain taatan antamalla jämämaalilla. Sänky on muuten täällä edelleen ja se on alunperin tehty tädilleni v 1938. Täytyypä sekin valokuvata joku päivä ja laittaa tänne kuva.

Eräänä aamuna, helmikuun lopulla avasin tuon pikkuruisen makuuhuoneeni verhot katsoakseni millainen päivä on tulossa ja näin takapihalla pellon reunassa hirven aterioimassa pajupuskissa. Katselin pitkään sen touhuja ja mietin, että kuinka etuoikeutettu olenkaan, kun saan elää näin luonnon keskellä ja seurata erilaisten eläinten elämää tässä oman elämäni rinnalla... jäniksiä tapaan päivittäin ja oravia, lintuja ym ja ketun ja ilveksen jälkiäkin on lumella ollut aamuisin kun menen pihan poikki "huussiin". Niin, tosiaan, täällä on ulkohuussi, joka vähän  vaati totuttelua, mutta on nyt jo ihan arkipäivää. Myöhemmin laitan kyllä sisään ekovessan (siis ilman vettä toimivan, joko kompostoivan, tai sitten kuivikekäymälän)

TÄHÄN PÄIVÄÄN:

Eilen aamulla jälleen lähdin aamuhämärissä kohti äitini mökkiä naapurikylässä. Käyn siellä lämmittämässä uunit (3 kpl) ja ruokkimassa äidin kissan, kun äiti on jo kolmatta viikkoa sairaalassa. Hän oli ensin polvileikkauksessa ja nyt sitten terveyskeskuksen vuodeosastolla toipumassa leikkauksesta. En tiedä, milloin hän on palaamassa omaan kotiinsa ja kuinka kauan hän enää pystyy siellä yksin asumaankaan. Hänellä on myös muistisairaus, joka tietenkin etenee ja hankaloittaa myös sitä itsenäistä elämää. Tämä on ollut aika raskasta aikaa myös minulle, kun kelit on aika huonot olleet koko ajan, eikä minulla ole autoa tai muutakaan turvallista kulkuneuvoa ja matkaa tulee yli 5 km edestakaisin kulkiessa. Sattui tosi huonoon aikaan tämä äidin leikkaus, kun tiet ovat pääosin olleet ihan jäätiköllä, eikä kuitenkaan pääse potkukelkallakaan kun hiekoittavat tiet. Kuitenkaan sitä ei ole sivuissa tarpeeksi jalankulkua ajatellen, mutta liikaa, jotta pääsisi kelkalla. Otin kuitenkin eräänä päivänä kelkan jotta pysyisin pystyssä, mutta jouduin melkein kantamaan sitä kelkkaa, kun eihän se mihinkään luistanut. Lisäksi olin ottanut vielä roskasäkin siihen viedäkseni sen kylän keskustassa olevalle jätepisteelle, jonne tulee matkaa 1,5 kilometriä. Oli muuten tuskien taival!
No mutta, se siitä...
Tämä talvi on ollut kummallinen, välillä lumet ovat sulaneet lähes kokonaan, vain jää paakkuja on pihapolutkin täynnä, mutta nyt oli perjantain aikaan tullut lisää lunta. Märkää ja painavaa. Lunta oli satanut paljon ja olisi pitänyt alkaa lumitöihin, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Kunhan vain pääsisin kotiin ja lepäämään, ajattelin raahustaessani kohti kotia lämmitysreissultani. Kun lähestyin kotiani, oli aurinko noussut melko korkealle ja minun pihamaani oli uskomattoman kaunis näky jo tuolta maantieltä katsottuna. Pysähdyin pihatien päähän katsomaan kaikkea tätä kauneutta. Otin muutaman valokuvan muistoksi tästäkin päivästä ja menin sitten sisään, söin vähän ja menin nukkumaan. Elimistö huusi lepoa.