Ensimmäinen aamu

Yöllä oli satanut lunta. Pihamaa ja betoniset portaat olivat kuin pehmeän pumpulipeiton alla. Oli hiljaista ja kaunista, vain muutamat jäniksen jäljet poikki pihan, kun astuin ulos talosta. -Pitää harjata heti nuo portaat, jottei lumi paakkuunnu kenkien alla portaisiin ja sitten sitä ei enää saa kunnolla irti, ajattelin ääneen. Tässä viileässä hiljaisuudessa tuntui siltä, että piti puhua jollekin, vaikka sitten itselleen, kun muitakaan ei täällä ollut. Kissatkin olivat vielä kaupungissa...

Otan pihaluudan käteeni ja harjaan portaat ja niiden edustan kevyestä pakkaslumesta. Sitten seisahdun keskelle pihaa ja annan katseeni kiertää hitaasti täyden ympyrän, aloittaen talosta. Keltainen mökki seisoo lumen keskellä tontin korkeimmalla kumpareella ryhdikkäänä, vaikka ikää sillä on ainakin sata vuotta. Peltikatto ja kartanonkeltainen väri kielivät, että täti on pitänyt talosta huolta. Kuusikymmenlukulaiset ikkunat kertovat siitä, että isoisäkin jo aikoinaan "uudisti" mökkiä. Ottamatta nyt kantaa siihen, olisiko alkuperäiset kuusiruutuiset ikkunat pitänyt säilyttää, tai ainakin niiden malli.

Kun talo siirrettiin tähän, 20-luvun lopulla,

siinä oli pärekatto ja harmaat seinähirret. Ja kuisti oli talon toisella puolella. Sittemmin kattoon laitettiin punainen huopa ja hirret peitettiin vuorilaudoituksella jotka vielä rimoitettiin ja koko mökki maalattiin taivaansiniseksi. Sellaisena muistan mummolan, kun mummu ja taata täällä elivät. Ja vanha-mummu. Tuomisen Mari. Mökin alkuperäinen omistaja ja siirtäjä. Jään hetkeksi miettimään, millaista elämä täällä oli silloin, kun Maria mummo tuli tähän asumaan tyttärensä ja tämän kahden pienen pojan kanssa. Kaksi leskeä, joiden molempien miehet joutuivat surmatuiksi kansalaissodassa 1918. Noista ajoista on tultu kauas ja talo on kuullut ja nähnyt paljon surua ja itkua senkin jälkeen, mutta myös naurua ja iloista elämää. Katselen talon eteläpäädyssä kasvavaa ikivanhaa omenapuuta ja mietin, että kiipeilivätkö mummon pikkupojat, Jorma ja Veli-Matti,  tuossa puussa pienenä...
Talon tällä puolella, joka nyt on etupihana, oli aikoinaan iso puutarha täynnä omenapuita ja marjapensaita... tämä oli silloin takapihaa... muistan itsekin vielä pari isoa vanhaa omenapuuta, jotka olivat niin lähellä kuistia, että niiden kukkivat oksat ottivat melkein kiinni kuistin yläpuolella olevan kesähuoneen ikkunaan. Kesähuoneen, jossa pikkutyttönä nukuin kesäisin, kun olni täällä mummon luona. Tulen aina muistamaan ne huikaisevan kauniit kukkapilvet ikkunan takana.
Katson ylös kuistin vintin ikkunaan ja saan huikaisevan ajatuksen, mitäs, jos istuttaisin uudelleen omenapuita tähän pihalle niin, että ne vaikuttaisivat samalla tavalla, kuin silloin?

Omenapuusta hieman oikealle on keltainen aittarakennus. Siinä on kaksi ovea. Toisen oven takana on taatan suutarinverstas ja toisessa oli myös kesäisin nukkumatilaa ja talvisin varastotilaa. Nyt ne ovat täynnä romua. Huokaisen hieman, siinä tulee olemaan aikamoinen työmaa, että saan setvittyä tädin haalimat tavarat ja onhan siellä jo mummun ja taatan ajoiltakin tavaroita -ja vanhamummunkin. Ainakin se kaunis tummanvihreä rukki, jonka  olin jo siellä nähnyt ja jolla Maria mummu tienasi leipää perheelle. Maria oli kuulu kauniista kankaistaan, joita hän suunnitteli ja kutoi niin itselle, kuin kyläläisillekin. Elli, hänen nuorin tyttärensä, joka tähän taloon myös perusti toisen perheensä, oli ompelija, joka omasi todella hyvän maun ja oli taitava tekemään kauniita pukuja. Elli joutui sitten jossain vaiheessa jättämään pienet poikansa Mariamummun hoiviin ja lähtemään Tampereelle työhön. Hän pääsikin erääseen ateljeehen ompelijaksi ja noina vuosina hän tapasikin kaupungissa tulevan toisen miehensä, Artturin. Arttutaatakin oli käsityöläinen, erittäin arvostettu ja monessa paikassa kokemusta hankkinut suutari. Ja tuossa se nyt on silmieni edessä, Arttutaatan suutarinverstas, jonka tämä itse rakensi 1936, tultuaan tänne vävyksi kolmekymmentäluvun alkupuolella.
 Ja nyt se on minun, ajattelen siinä katseeni kiertäessä edelleen pihamaata ja sen tiheään kasvavia puita, joiden oksilla lumi kimaltelee tehden maisemasta postikortin. Tuolla on kaivo... ja tuolla punaiset sauna ja puuliiteri...

Kaikki näyttää niin kauniilta tässä puhtaassa maisemassa. Kukaan ei ole vielä kävellyt vastasateen lumen päällä ja luontokin on ihan hiljaa, ikäänkuin se katselisi ja ihmettelisi tätä uutta outoa kulkijaa ja ihmettelijää pihassa, jossa ei vuosiin juurikaan talvella liikettä näy.
Mutta nyt tilanne muuttuu. Olen tullut jäädäkseni. Nopeasti haen taatan peltisen ison ja melko raskaan lumikolan ja alan työnnellä lumia sivuun kulkuväyliltä.
Hiki virtaa ja hengästyttää, enhän ole tottunut rehkimään tällä tavoin pitkään aikaan. Ei siellä kaupungissa rivarin pätkässä juurikaan liikettä saanut, muuta kuin kaupprareissuilla ja roskapöntöllä käynneissä, jotka nekin useimmiten tuli yhdistettyä. Minua hymyilyttää hieman tuota ajatellessani. Miten sitä koittikin aina päästä mahdollisimman vähällä ponnistelulla siellä... mukavuuksien äärellä. Kuin taikaiskusta ajatusmaailma on muuttunut päälaelleen ja kaikki tämä aherrus, mitä täällä tulee olemaan, tuntuukin yhtäkkiä tärkeältä ja mielekkäältä.

Lumityöt on tehty ja hetken vielä seison ja muistelen lapsuuteni hetkiä tällä samalla pihalla. Sitten menen sisälle tupaan, otan molemmat vesiämpärit keittiöstä ja lähden kaivolle. Kaivopolkua ei ole avattu joten joudun kahlaamaan umpihangessa, mutta lupaan itselleni, että huomiseen mennessä olen lapioinut kaivollekin polun.Nostan vintalla vettä ja ajattelen, että nyt tämä on vielä raskasta, mutta muutaman viikon kuluttua varmasti jo vintta nousee kevyemmin, kun voimat kasvavat.
Tuotuani vedet sisään, käyn vielä liiteristä polttopuita ja sytytän molempiin uuneihin tulet.  Helmikuinen aamu on jo pitkällä melko kirkas pakkasen ollessa maltilliset 5 astetta. Tuli rätisee uuneissa, laitan kahvia tulemaan ja istahdan ikkunan ääreen. Katson maantielle, sen toisella puolella, juuri vastapäätä tätä mökkiä on toinen mökki, pienempi, punainen "Valtsun pirtti".
 Siitäkin tulee lapsuusmuistoja mieleen...
Mökissä asui vanhapoika, "Valteinin Arvo" ( Walden), punaisen polkupyörän ja koiransa Killin kanssa. Mieleeni tulee yhtäkkiä Arvon lause; "Minä ja Killi ja punanen pyörä -me lähdemme nyt"
Kerrotaan, että kun Killi kuoli, Arvo meni vähän sekaisin. Hän halusi laittaa Killille hautakivenkin, mutta kaiversi siihen kuulemma vahingossa oman nimensä.
Isoisän kanssa Arvo oli hyvä kaveri. Monesti sain juosta kipittää Waltsun mökille hakemaan taataa kotiin syömään tai muuta asiaa toimittamaan mummun pyynnöstä.

Ensimmäinen aamu omassa keltaisessa mökissä on valjennut päiväksi. jatkan sisällä talon tavaroiden järjestelyä tuskaillen niiden runsautta. Kesällä täytyy kyllä järjestää pihakirppiksiä, eihän kukaan tarvitse tällaista tavaramäärää eikä tämä talokaan vedä sisäänsä tätä kaikkea, etenkään sitten, kun omat tavaranikin tulevat kaupungista. Niin, ne kissat, mitenkähän ne siellä jakselee? Iltapäivällä tulee miniä hakemaan minut takaisin kaupunkiin, jossa vielä kuukauden on vuokra-asunto ja sitten pitää olla kaikki tavarat siirrettynä tänne.
Ensimmäinen yö täällä metsän keskellä hiljaisuudessa meni ainakin hyvin, vaikka pimeys ja hiljaisuus ensin vähän löivät korville. Mutta olen onnellinen, olen tullut kotiin.