Vesiongelma

Hei taas!

No eipä tule tästäkään kovin iloista kerrottavaa, vaikka edellisessä postauksessani sitä toivoin. Että siis seuraavaksi olisi jotain iloisempaa kerrottavaa.

Kuten kaikki tiedämme, mennyt kesä ja jo kevätkin, toukokuusta saakka oli yhtä hellettä ja kuivuutta.
Niinpä minun kaivoni kuivui kokonaan tuossa heinäkuun lopulla. Siitä saakka olen ollut pulassa puhtaan veden saatavuuden kanssa. Eikä sitä sadevettäkään saatu, ennenkuin syyskuun puolella ja niukasti sitäkin. Ihan tähän saakka on suuremmat sateet pysytelleet poissa näiltä seuduilta ja pohjavesi edelleen hyvin matalalla. Tätä kirjoittaessani kaivon pohjalla on jo muutaman kymmenen sentin kerros vettä, mutta se on vielä monta metriä alempana kuin pumppu.

Olen siis ollut tosi tukalassa tilanteessa. Aluksi ostin kaupasta juomavettä muutamia 5 litran pulloja, joilla sitten niiden tyhjennyttyä aloin hankkimaan vettä mistä milloinkin. Kesällä sisareni mies haki muutaman kerran äitini mökiltä 3 kilometrin päästä autolla mulle vettä, jota sitten säännöstelin tosi tarkkaan. Sitten sisareni lopetti täällä käynnit ja minä kannoin vettä pullo kerrallaan Nikulasta, kun äitiä kävin katsomassa. Matkaa on reilu kilometri ja kun voimat on mulla mitä on, niin aika raskasta on kantaa sitä vettä sekin matka. Nyt syksymmällä sitten veljeni on tuonut minulle autolla omasta hanastaan pari kertaa isomman satsin, kun hänellä sattui olemaan sellanen kätevä 100 litran umpinainen tynnyri, jossa on korkki suulla, ettei vesi loisku ympäriinsä kuljetuksen aikana.

Melkein kolme kuukautta tätä on nyt jatkunut. Kaikki huushollihommat on pitänyt ajatella uusiksi, samoin peseytyminen, pyykkäys jne.
Dialyysihoidot piti aloittaa jo lokakuun alussa, mutta jouduin pyytämään aikalisän lääkäriltä tämän vesitilanteen takia. Tarkoitus on nimittäin tehdä kotona peritoneaalidialyysiä, joka ei sinänsä vaadi vettä, mutta hygienian on oltava muuten kunnossa. Eli pitää olla puhdasta vettä, että pystyy pitämään itsensä ja kotinsa riittävän puhtaana hoidon tapahtuessa täällä kotona. Ei voi lähteä sadevesisaaveista hakemaan käsienpesuvettä kun aloittaa hoidon, joka tapahtuu siis 4 kertaa päivässä joka ikinen päivä. Kaiken pitää olla tarkkaa, ettei tule mitään tulehduksia kun on reikä vatsassa... :)
Se on siis yksi murheenkryyni tässä vesijutussa.

Niin, kesästä meni yli puolet ja syksy perään niin, että lähes kaikki energia meni ongelmien ratkaisemiseen ja ylimääräiseen työhön vain saadakseen juoda vettä, laittaa ruokaa, pyykinpesusta puhumattakaan -se jäi kokonaan syksyyn, kunnes tuli sadevettä saaveihin sen verran, että pystyi pyykkiä pesemään ja saunaa lämmittämään.
Peseytyminen siihen aikaan, kun ei vielä ollut satanut yhtään, eikä kaupasta ostettua vettä voinut käyttää saunan lämmityksessä, oli myös oma operaationsa. Mutta niin ihmeelliseltä, kuin se kuulostaakin, niin ei sitä vettä ihmisen kropan pesuun tarvita lopulta kuin litra tai pari. Kuinka niin?
Paljonko sinä lukija käytät suihkussa käymiseen vettä? Tai muuhun peseytymiseen?
Minäpä kerron, miten se toimii, jos vettä ei kertakaikkiaan ole.
Lämmitän noin 1-2 litraa vettä sopivan lämpöiseksi ja kastelen siihen muutaman froteekankaasta ommellun pesulapun/pesukintaan. Sitten laitan yhteen lappuun vähän suihkugeeliä/saippuaa ja pyyhin vartalon sillä. Sitten vaan puhtailla pesulapuilla "huuhtelu" . Ihan yhtä puhdasta tulee, kuin seisten suihkun alla valuttamassa puhdasta vettä viermäriin kymmeniä litroja.
Mutta vaivalloisempaahan tämä tietenkin on.
Olen toki tottunut myös saunassa käyttämään paljon vähemmän vettä, kuin jos minulla olisi suihku (jota ei siis ole, eikä luultavasti tulekaan), pesuvatiin vain pesuvesi ja huuhteluvedet jne... jokainen varmaan tietää nää jutut.
Mutta kaikki pesutyylit
vaatii kuitenkin sen, että sitä vettä on edes jonkin verran. Ilman sitä ihminen ei todellakaan pärjää eikä voi elää.
Niinpä olen kääntänyt uuden lehden tässä asiassa ja ollut yhteydessä Tevaniemen vesiosuuskuntaan. Asiat ovat tällä hetkellä edenneet niin pitkälle, että pian alkavat kaivuutyöt ja minunkin mökkini siirtyy vesijohtoverkon piiriin. En halua enää kokea sellaisia kesiä, kuin on ollut tässä jo muutama ja tämä viimeisin pahin, että vesi loppuu kesken kaiken.
Hurjan kalliiksi tämä minulle kyllä tulee. Taloni on ulkopuolella varsinaisen "linjan", joten joudun maksamaan triplahinnan kaivuutöistä ja muut kulut päälle, että tänne tuodaan se vesijohtoputki.

Että minä kyllä osaan tästä lähtien arvostaa puhdasta vettä.

Ps. Kuva ei liity mitenkään tähän vesitilanteeseen, se on ensimmäiseltä syksyltä täällä ja siinä näkyy vielä tuo vanha sauna, jota ei enää ole tuossa. Ja toinen isoista koivuistakin on jo poissa ja toinenkin lähtee pian... ja tiättekö mitä? loppuviikosta tulee talvi! Moi!

Tayssin reissulla

Hoh hoijaa, voisipa melkein jo sanoa, että Tays - toinen kotini, sillä niin usein siellä olen viimeisten parin vuoden ajan "hypännyt". Ja kaikkinensa jo kuuden vuoden ajan välillä harvemmin, välillä useammin.
Eilen oli taas käynti. Päivä alkoi pahaenteisesti, kun taksi oli vartin myöhässä. Sen piti olla täällä aamulla 6:45.  Ehdin jo ajatella, että sitä ei siis tulekaan ja aloin miettimään toista vaihtoehtoa, mutta en keksinyt mitään muuta, kuin että jos se auto ei nyt pian tule, niin joudun soittamaan sairaalaan, että en pääse paikalle.
Heinäkuussa, kun tämä taksilaki muuttui, niin kelataksikeskus alkoi samalla silmänräpäyksellä takkuilla tosi pahasti ja mikään ei enää yllätä minua.

Mutta taksi saapui kuitenkin seitsemältä aikamoista kyytiä tuohon pihaan ja kuski pahoitteli, että hän oli herännyt (Riitialassa kotonaan) puoli tuntia sitten ja vasta silloin saanut tiedon tästä kyydistä. Ja hänen olisi siis pitänyt olla jo 15 minuuttia sitten täällä.
Kyyti oli niinsanottu yhdistelmäkyyti, eli matkalta otettiin kyytiin vielä kahdestakin paikasta henkilöitä. Ensimmäinen oli pyörätuolipotilas Nikulasta, eli auto oli nk. invataksi ja se kai oli lopulta se syy, miksi tämä kyyti järjestyi niin myöhässä. Kun Ikaalisissa on liian vähän takseja, jotka ajavat näitä kelakyytejä (ja muutenkin kai liian vähän) ja lisäksi näitä isoja autoja on vielä vähemmän.
Päästiin kuitenkin matkaan ja kurvattiin kovalla kyydillä Ikaalisten keskustasta vielä toinen vanhus saattajineen kyytiin. Tämä toinen vanha mies ei pystynyt istumaan selkä menosuuntaan, joten minä joka olin vallannut etupenkin ensimmäisenä matkustajana, jouduin vaihtamaan hänen kanssaan paikkaa ja istumaan epämukavalla penkillä selkä menosuuntaan. No, selvisin siitä kyllä melko hyvin, vaikkei se olekaan mukava matkustustapa ainakaan henkilöautossa.
Jännitin koko matkan, että myöhästyn omalta ensimmäiseltä ajaltani (aikoja oli minulla yhteensä 4 ).
Näitä ennen minun piti vielä ehtiä käymään Tayssin laboratoriossa otattamassa yks verikoe, jota ei siis oteta Ikaalisten labrassa.
Perillä sairaalan pihalla oltiin tasan puoli yhdeksältä kuitenkin ja pääsin ensimmäisenä autosta pihalle ja kovaa kyytiä kipitin sinne labraan. Ei ollut paljon porukkaa, joten äkkiä vuoronumero kouraan ja odottamaan ja jännäämään, että kauanko menee... seuraavaksi piti nääs olla röntgenosastolla klo 9:00. No, kerkisin hyvinkin sinne labrahoitajan neuvojen mukaan ja siellä sitten tuli seuraava stressin aihe ja kämmi. En nähnyt missään siinä odotusaulassa ilmoittautumisautomaattia, enkä liion "luukkua," jonka takana olisi joku ollut. Kiertelin ja kattelin, kävelin käytävääkin hyvän matkaa, vaan en nähnyt mitään... jäin sitte odottamaan luullen, että kai sitten huudetaan vaan sisään. Mutta ei huudettu. Aikani oli jo mennyt 15 minuuttia ja silloin nousin ja lähdin käpytteleen pitkää käytävää sinne toiseen päähän ja sieltähän sitten kulman takaa löytyikin ilmoittautumisluukku. (tosi pimennossa yhessä nurkkauksessa)
Sain siis viimein ilmoittauduttua, mutta kyllä ihmettelen, että miksi siellä ei voi olla opasteita aina sellasissa paikoissa, mistä ihmisten on mahdollista tulla  sisään, että missä se ilmoittautumispaikka on, jos sitä ei voi heti havaita ja sinne on niinkin paljon matkaa, kuin nyt tässä tapauksessa.

Eikä tässä vielä kaikki .... kun lähdin seuraavaa etappia kohden, eli Coxaan, jossa minulla oli hammaskaluston kuvaus (elinsiirtoleikkausta varten) seurasin opastekylttejä ja pääsin onnistuneesti sisäkautta samaan kerrokseen (2) jossa jo olin röntgenosastollakin, mutta määränpääni oli kuitenkin kolmas kerros. Siispä loikkasin ensimmäiseen hissiin, jonka näin. Painoin 3 nappia ja hissin ovet sulkeutuivat, mutta hissi ei liikahtanutkaan. Mitä pirua??? Painoin uudelleen... ei mitään... sitten huomasin hissin seinässä kapean paperisuikaleen, johon oli kirjoitettu " tällä hissillä pääsee kolmanteen kerrokseen vain kulkuluvalla"! What??? Mä en päässyt hissistä pois, vaikka painoin mitä nappia vaan, niin ovet ei auenneet. Soitin hälytysnappia vaikka kuinka kauan, ennenkuin joku äijä vastas ja sain selitettyä, että mä oon namelis täälä Coxan hissis. Jotain kohinaa ja muminaa sieltä kuulu ja sitten että "moi". Jäin odottamaan, mutta äijää ei kuulunut. Yhtäkkiä vastapäiseltä puolelta hissiä, kuin mistä minä olin tullut, ovet aukeni ja nuori nainen, joku hoitaja tuli hissiin ja hämmästyi nähdessään minut siellä. Selitin hänelle tilanteen ja hän päästi minut pois sille puolelle, mistä olin tullutkin ja kertoi, että en pääsisi tästä kakkosesta kolmoseen mitenkään muuten, kuin menemällä eräällä toisella hissillä (näytti sen) ensin alas ykköseen ja sieltä sitten toisella hissillä takas kolmoseen!! Kyllä on vaikeeta kulkeminen siellä. Ja kaikki pitäis tietää itse, mitään selviä opasteita ei ole.
Kun lopulta pääsin sinne hammaskuvaukseen, niin kysyin sen loputtua hoitajalta että pääsenkö täältä nyt kätevästi sisäkautta E-rakennuksen munuaispolille, jossa oli viimeinen etappini siltä päivältä. Hän kertoi, että se reitti on aika monimutkainen, joten hän suosittelee, että menen kokonaan ulos tästä rakennuksesta ja kierrän ulkokautta sinne E-rakennukseen ja niin sitten teinkin.
Kerroin muuten sille munuaisosaston hoitajalle, jonka luona lääkärin jälkeen olin saamassa rokotuksia ja uusia aikoja ym tietoa dialyysihoidoista jne. noista kommelluksistani ja hän kertoi itsekin jääneensä jumiin siihen samaan hissiin joskus. :) Myönsi, että on puuttellisesti opasteita siellä sun täällä, ja että he jotka työskentelevät sairaalassa, ovat viimeaikoina olleet monesti ihan hukassa siitä, että missä mikin paikka oikeesti nyt sitten on, kun niin paljon on tullut uutta ja  muutoksia.

Olin lopulta, 6 tuntia kotoa lähtöni jälkeen suoriutunut kaikista koettelemuksista ja kommelluksista, mutta koska olin syömättä ja juomatta joutunut lähtemään, oli olo melko huono ja hutera ja väsynytkin. Menin kahvilaan vähän rauhoittumaan ja syömään ja juomaan kahvit ja sitten  soitin taksin.
Jonossa linjalla ensin noin 10 minuuttia. Sitten minulle kerrottiin, että joudun odottamaan taksia noin tunnin ja niin jouduinkin. Kelakeskus ei lähetä autoja heti, vaan jäävät odottelemaan, jos tulisi muita kyytejä samaan suuntaan ja siitä se tunnin odotus. Jos siellä olisi sattunut olemaan jo muitakin jonossa tännepäin, niin kyyti olisi tullut nopeammin, kuten kerran kesällä kävi, että tuli kymmenessä minuutissa.
Kyyti tuli ja oli jälleen yhdistelykyyti, kuten arvasin, eli haettiin vielä toinenkin matkustaja, joka vietiin Ikaalisten keskustaan. Sitten viimein kotiinpäin. Lääkärireissu kesti siis reilut 8 tuntia. Voin verrata työpäivään liukuhihnalla, yhtä väsynyt ja stressaantunut olin kun pääsin kotiin.

Eikä tämä ollut mitenkään ainutkertainen kokemus, kyllä näitä tämmösiä päiviä on tietysti ollut ennenkin, pitkiä ja väsyttäviä. Eikä ne tähän lopu. Seuraava keikka tulee jo kuukauden päästä. Kyllä tämä on alkanut tuntumaan vähän niinku eläkepäivät olis loppuneet ja työt alkaneet. Kyllä se nääs työstä käy.... mutta kiitollinen olen kuitenkin siitä, että saan hoitoa sairauteeni, vaikka se vähän työlääksi käy itsellenikin.
No niin, tässä tää vuodatus ja toivottavasti lähiaikoina on jotain iloisempaakin kerrottavaa.

R.I.P. veljeni Kassu

Kalervo, Kasperi, Kassu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä... sanotaan.

En tiedä, kuinka rakas ja kuinka monelle veljeni Kassu oli, mutta nimiä hänelle kyllä kertyi.

Nyt Kassu on poissa keskuudestamme. Vietimme eilen hänen hautajaisiaan, joka oli mielestäni kaunis tilaisuus josta ei nauruakaan puuttunut, kun muistelimme Kassua ja hänen sutkautuksiaan ja tempauksiaan. Lauloimme Kassun lempilauluja myöskin.

Kuulimme myös, että siinä kerrostalossa Tampereella, jossa hän asui, asukkaat (tai osa heistä) järjesti Kassulle oman muistoilaisuuden talon grillipaikalla, joka on kaunis puisto siinä pihassa. Muistelivat Kassua ja lauloivat myös niitä lauluja, joita Kassu useimmin itse lauloi. Hän oli kova käymään karaokebaareissa laulamassa ja oli myös mukana Hervannan harrastajateatterissa. Monia rooleja näytellen.

Kassu oli niitä ihmisiä, jotka elävät täysillä eivätkä jätä mitään kokemusta huomiseen, jos voivat sen elää tänään. Toivotimme hänelle hyvää matkaa ja toivon hänen löytäneen hyvän olotilan siellä toisessa todellisuudessa...

Sanonta; "kun aloittaa aikaisin, pääsee aikaisin pois" sopii häneen, hän aloitti kaiken niin varhain ja varhainen oli hänen lähtönsäkin ja yllättävä, niinkuin se monesti ihmiselle on.
Kuva, jonka tähän liitin, ei ole ihan viimeisiltä vuosilta, kun sairaudet ja elämä lyö leimansa, mutta tällaisena muistan ja haluan muistaa veljeni Kassun.

Oi ihana Toukokuu 2018!

Kylläpä onkin kulunut aikaa siitä, kun viimeksi täällä kirjoittelin! Anteeksi tämä outo tauko.
Mutta joskus se vaan elämä "heittelee" niin, että itsekin ihmettelee, mistä tämäkin nyt taas tuli tai tuo tai tuo asia... ja yksi asia johtaa toiseen jne.

No, talvihan oli, kuten kaikki tiedämme, pitkä ja raskas ja sitä edeltävä kesäkin oli kaikkea muuta,  kuin oikea kesä. Jo sieltä varmastikin "juonsi juurensa" loputon väsymys ja vetäytyminen, jota olen tässä "harrastanut". 
Se kylläkin antoi mulle tilaisuuden oikein syventyä ja paneutua noihin minua erityisesti kiinnostaviin menneisiin tapahtumiin, joihin sukulaiseni aikanaan ovat osallistuneet ". Niinpä talvi ja kevätkin menivät sisällisodan tapahtumien penkomisessa ja tutkimisessa, mutta myös hiukan seuraavienkin sotien parissa.
Nimittäin mua alkoi kiinnostaa myöskin se, mikä oli  minun isän sotapolku ja myös äidin isän, joka oli sisällisodan aikaan vasta 12 vuotias, eikä näin ollen ainakaan mennyt punakaartiin ja tuskin myöskään suojeluskunnan "sotilaspoikiin", vai miksi niitä penskoja silloin kutsuttiin. Artturi taatani toki näki melkoisen läheltä sisällisodankin kauhuja, koska hänen kotikylässään Kallionkielessä oli taisteluja. Olen monasti miettinytkin, että mitä hän tunsi ja ajatteli tuolloin? Hän asui isoisänsä  Wilhelm Tellin  ja isoäitinsä Wilhelmina Tellin luona. Äitinsä oli jossain eteläsuomessa, luultavasti Kotkassa, jonne oli Hangosta muuttanut tuotuaan poikansa sitä ennen Kallionkieleen vanhemmilleen.

Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa sen enempää, kuin että tilasin tuossa keväällä jossain vaiheessa sekä isäni Esan, että taatani Artturin kantakortit Kansallisarkistosta ja näin sain siis tietää heidän sotaretkestään, jonne he siis olivat tietenkin pakotettuja menemään. Se tutkiminen olikin perin mielenkiintoista ja kerron niistä joskus lähitulevaisuudessa enemmän, mutta nyt siis keskityn puhumaan itsestäni. Heh heh... itsestäni!!!
Joo, siis kevät tuli tosiaan ihan yhtäkkiä ja auringon lämpö on hellinyt meitä jo monta viikkoa yhteen menoon. Pelkäsin tuossa huhtikuun puolella, että mun maalaiselämäni oli tullut tiensä päähän ja kaikki minkä vuoksi olen ponnistellut reilut kolme vuotta, on valunut hukkaan. Mutta näin ei sitten ehkä ollutkaan.
Nääs, kuten varmaan kaikki mun lukijat jo tietääkin, olen sairastellut jo pitkään pariakin kroonista "tautia", jotka on kuitenkin pysyneet aika maltillisina, joskin etenevinä. Nyt sitten pukkasi äkkiarvaamatta huhtikuun alussa sydämeen "eteisvärinä" eli "flimmeri" ja samaan aikaan keuhkoihin nestettä. Silloin aattelin, että "tää tais ny olla tässä", kun en paria metriä enenpää päässyt käveleen, kun henki ei kulkenut ja kroppa meni hapoille samantien. Siihen lysähdin joka kerta kun yritin ja tätä kesti monta viikkoa, ennenkuin lääkkeet alkoi purra ja neste kuivua keuhkoista... jäljelle jäi kuitenkin epätieto siitä, onko sydän jo vaurioitunut niin, että olis esim. vajaatoimintaa siinäkin, kuten munuaisissa on jo ollut pitkään. Aluksi olin ihan varma, että joo, kyllä ja tää elämä loppuu aika pian. (Pääsen heinäkuussa jatkotutkimuksiin....) mutta nyt, kun tuli yhtäkkiä tuo lämpöaalto ja kaikki alkoi vihertää ja linnut suorastaan huutaa laulujaan aamusta iltaan ja käki kukkuu joka ikinen päivä mulle paljon paljon elinvuosia (hih) niin jopas alkoi todella elinvoima palautua minuunkin.
Nyt olen jaksanut jopa kaivaa pienen kasvimaan itselleni ja laitella kukkapenkkejä kesäkuntoon. En enä pelkää, että sydän loppuu ihan justiinsa, vaikka en kylläkään jaksa pitkää aikaa yhteenmenoon tehdä mitään, enkä pysty kävelemään normaalia vauhtia, vaan on mentävä, kuin satavuotisa vanhus, jotta hengitys kerkiää pysyyn mukana, eikä kroppa mene heti hapoille...
Mutta mä luulen, että tästä tulee hieno kesä! Ja sitä toivon teille kaikille muillekin.
Pian mää tästä lähen taas tonne pihalle tonkiin. Nyt pitäis mennä sitäpaitsi kaatamaan aitapaaluvärkkejä tuolta kuusikosta, jossa on tiheässä kasvavia käsivarren paksuisia kuusen alkuja. Meinaan tehdä niistä aitapaaluja ja jatkaa aitaa, jota myös aloitin tossa pari viikkoa sitten. Nääs kun jänikset söi talvella mun omenapuun taimista kuoret aika pahastikin joistakin. Silti ne yrittää tuolla sinnitellä ne puut... Niissä oli kyllä verkot mutta kun se hanki oli viimetalvena tavattoman korkealla, niin nehän ylettyivät niiden yli. Nyt aion laittaa koko puutarhan ympärille 120 cm korkean aidan, jottei pupujussit tulis koko alueelle.
Niin, siitä tulikin mieleeni, että kun pari viikkoa sitten leikkasin ekan kerran nurmikon tänä vuonna, niin meinasin ajaa semmosen nyrkin kokosen rusakon poikasen päälle tossa portaitten edessä. Ruoho oli jo melko pitkää ja se pieni ressu oli tullut vissiin syömään siihen ja viime hetkellä se kömpelösti loikki pois edestä tuohon kuistin nurkkaan, jossa luuli olevansa piilossa. Siinä se kyyhötti aika kauan. Lopetin ruohonleikkuun siihen ja menin pois, jotta se  uskaltaa lähteä siitä ja olihan se sitten lähtenytkin. Mutta seuraavana päivänä kun olin kärräämässä kottikärryillä tuolta pihatien varrelta hevosen lanta kompostia, jota viime vuonna sain ison kasan eräältä Sebastianin kaverilta, niin eikös se reppana ollut taas mun edessä. Nyt ihan kottikärryjen vierestä lähti pakoon ja edelleen sillai kömpelösti. Luulin jo että se on jotenkin sairas, mutta ei se ollut. Nääs nyt se on jo kasvanut kokoakin pikkusen ja päästää tuolla semmosta vauhtia, kun aamuisin juon kahvia keittiössä, niin näen se ikkunasta, kun se tulee syömään voikukkia ja ruohoa tuohon pihaan. Se mennä vilistää aika kyytiä sinne tänne :) Hauska sitä on seurailla, mutta enpäs kyllä anna sen enstalvena tulla mun omena ja luumupuita kaluaan. Eilen muuten näin ketunkin tuolla pellolla ja toivon että se ei joudu ketun suuhun, jos se on ihan orpo pikku pupu, eikä tiedä missä sen äiti ja muut ovat....
No, eiköhän tätä "tilannetiedotusta" jo tullut tällä kertaa, joten jospa lataan muutaman kuvan joita räpsi tässä pari päivää sitten ja sen jälkeen menen tekeen sitä aitaa. Palataan.

Kirsikkapuu kukkii 

Vuorenkilpiä saunapolulla

Vuosi sitten istutettu viiniköynnös (pikkuinen on vielä)

Soilen ja Ninan tuomat Kullerot (2016) voivat hyvin :) 

Kirsikan kukkia

Sadan vuoden takaisissa tunnelmissa

Heti alkuun täytyy sanoa ja siihen tuo otsikkokin viittaa, että olen ollut tämän alkuvuoden täysin uppoutuneena sisällisodan tapahtumiin.
Olen lukenut kirjoja, puolueettomia tutkimuksia sekä punaisten, että valkoisten "hirmuteoista" vuosina 1917 ja 1918. Lisäksi olen etsinyt netissä tietoja ja seurannut keskusteluja eri sisällisota ryhmissä Facebookissa.
Kuten olen joissain aiemmissa blogiteksteissänikin jo maininnut, näistä asioista ei meidän suvussa juurikaan puhuttu, joten muistitietoa mummujen ja pappojen kertomuksina ei juurikaan ole. Ainoastaan sen tiesin jo lapsena, että sekä Elli-mummoni isä ja hänen ensimmäinen miehensä tapettiin punaisiin kuuluvina. Vasta ihan hiljattain olen saanut selville, että Ellin siskon, Hiljankin ensimmäinen mies, Jussi kuoli vankileirillä Hämeenlinnassa tauteihin ja nälkään.

Sukulaisiani on luultavasti ollut myös valkoisella puolella, joskaan en osaa nimetä ketään. Mutta en usko että nuo isojen talojen isännät (joita suvussani on muutamia) ainakaan punakaartiin liittyivät. Jos kohta eivät ehkä olleet suojeluskunnassakaan -en tiedä. Ehkä jossain kohtaa tutkimuksiani törmään myös heihin, mikäli ovat olleet jossain sellaisessa asemassa, että se on  vaikuttanut aisoihin.

Vasta aikuisena näiden miesten kohtalot ovat alkaneet kiinnostaa. (Tähän mennessä omasta suvustani olen "bongannut" punaisella puolella 11 ja luku ei varmasti pääty tähän)
Millaisia miehiä he olivat? Mitkä olivat heidän syynsä lähteä mukaan aseelliseen selkkaukseen? Mitä he tekivät sodan aikana ja mitä he ajattelivat siitä?
Kaikkiin kysymyksiini en tule saamaan tietenkään vastausta, mutta pelaan tätä tutkimuspeliäni kuin palapeliä, kooten pala palalta jonkinlaista kuvaa heistä. Helpointa se on ehkä Nikodemuksen ja Taavetin kohdalla, koska heistä löytyy dokumentoitua tietoa jonkun verran.

Taavetti Tuominen (isäni isä)

 Taavetti Viktor Tuominen (s.1891 Kallionkielessä) oli Matilda Albertiinantytär Kuivasen aviottomana syntynyt poika. Matilda (s. 1871) oli syntyjään Riitialasta ja myös hän oli ätitinsä Albertiinan avioton lapsi.
Taavetti oli vanhin Matildan kolmesta lapsesta. Toiset lapset olivat Aino Matilda ja Hannes.  Kaikkien lasten isä oli kuitenkin eräs Taavetti Tuomela, joka oli myös nk. "äpärä", eli hän oli suutari Waldenin piian, Eevan, avioton poika. (s. 1857) Taavetti Tuomela meni kyllä myöhemmin (1901) naimisiin häntä 14 vuotta nuoremman Matildan kanssa ja nuorin poika Hannes on luultavimmin aviolapsi, koska hänen syntymätietojaan ei löydy netin itlastoista, jotka päättyvät vuoteen 1900.

Kaikki "Tuomelan Tildan" lapset lähtivät Tampereelle tultuaan siihen ikään, että piti lähteä "tienaamaan".
Taavetin ja Matildan lapset olivat aluksi sukunimeltään Tuomela ja Aino jäikin Tuomelaksi ja luultavasti Hanneskin (hän hukkui myöhemmin Tammerkoskeen) mutta Taavetti vaihtoi nimensä Tuomiseksi .
Tuomelan Tilda, kuten Matildaa kutsuttiin,  toimi aktiivisesti   Miettisten  työväenyhdistyksessä ja sen  naisjaostossa ja Taavetti sai jo kotoa hyvät eväät työväen aatteeseen.
 Naisjaosto perustettiin 1908 ja sen puheenjohtajana toimi äidinpuolen isomummoni Maria Alviina Tuominen. Varsinaisen Miettisten työväenyhdistyksen puheenjohtajana tuolloin, ennen kansalaissotaa toimi Marian mies, Nikodemus Tuominen.
Niin, sekä minun äitini, että isäni puolelta tulee tuo nimi Tuominen. Isäni isä otti sen nimen itselleen, samoin äitini vaari Nikodemus otti Tuomisen nimen itselleen. Vanhempiensa mukaan hän olisi ollut Mattila.

Aluksi Tuomisen Taavetti meni lahden toiselle puolelle,  Kiialan Vähä Taloon rengiksi. Nämä Aureenlopen kylät ovat sijoittuneet Kyrösjärvestä pistävän ison lahden perukkaan. Siitä tulee myös tuo nimi Aureenloppi (järven perä/perukka) Aure on vanhaa lapin murretta ja tarkoittaa järveä ja loppi on pohja/perukka/perä.
 Oltuaan joitakin aikoja renkinä Kiialassa, Taaveetti lähti Tampereelle.
Siellä hän liittyi työväenyhdistykseen 1914 ja mentyään Lokomolle töihin, kuului "Valajien ammattiosastoon".
Kun sisällisota alkoi, myös Lokomo meni kiinni, eikä Taavetilla ollut enää työtä. Kaupungista ei myöskään päässyt pois. Taavetti oli 26 vuotias ja tuolloin vielä poikamies.
Taavetti siis liittyi punakaartiin Helmikuun neljäs päivä 1918.  Hän sai kiväärin käteensä ja oli omien puheittensa mukaan yhden kerran harjoituksissa Tammelan torilla. Tämän jälkeen hän oli vartiotehtävissä eri puolilla kaupunkia, sekä myöskin Kangasalla noin  kuukauden, eri paikoissa, mm Ruutanan pysäkillä. Tampereella hän oli jonkin aikaa "linjassa ryssänkirkolla" josta sitten läksi kalppimaan Pispalaan, koska ei sanojensa mukaan pystynyt ampumaan ihmisiä.  Pispalassa hän oli luovuttanut aseensa palokunnan talolla ja jäi vangiksi 6.4. kuten kaikki muutkin. 
Vankeja kuljeteltiin sitten eri "leirien" välillä ja Taavetti vietiin Tammisaaren vankileirille odottamaan tuomiotaan. Viimein, kun elettiin jo elokuuta ja vankileirihelvetti oli pahimmillaan, porukkaa kuoli ja tapettiin koko ajan ympäriltä, Taavetti pääsi "tuomareiden eteen" eli valtiorikosoikeus kuulusteli häntä ja langetti tuomion, joka oli 4 vuotta kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menetys 6 vuotta tuon vankeusajan jälkeen vielä.
Vangeilla ei ollut mahdollisuutta puolustautua mitenkään niinkutsutussa "oikeudenkäynnissä", eikä valittaa tuomiostaan, mutta armoa he saivat anoa ja niin laittoi Taavetti, kuten muutkin, armonanomuksen menemään valtiorikosylioikeudelle, joka käsitteli Taavetin asian syyskuussa 1918 ja pysytti tuomion ennallaan. Eli armonanomus hylättiin.
Taavetti virui siis koko maan pahimmaksi kutsutulla vankileirillä Tammisaaren Draksvikissä, josta hän kuin ihmeen kaupalla selvisi elossa siihen saakka, kun loppuvuodesta tuomioita alettiin purkaa ehdonalaisiksi, jolloin Taavettikin pääsi joulukuussa siviiliin. On kyllä suuri ihme, että hän kesti hengissä tuon ajan siellä. Olen lukenut siitä kirjoja ja kyllä se on ollut todella kovaa olla siellä. Koskaan en kuullut papan puhuvan mitään noista ajoista tai "Tammisaaren akatemiasta" joksi sitä leiriä kai jälkeenpäin kutsuttiin. Mutta varmasti se on jäljen jättänyt häneen ja voin näin jälkikäteen ymmärtää monia asioita hänen elämänsä varrelta.
Meille lapsille hän oli kultainen "pappataata" joka otti leipähöylän ja peltilaatikon aina esiin, kun me lapset kipitimme mummulaan ja orresta otti kuivatun leivän, josta alkoi höyläämään meille "murskaa", joka oli suurta herkkua ja helpompaa syödä, kuin kivikova kuivattu ruisleipä. Vaikka minä kyllä tykkäsin järsiä sitä leipääkin, eikä maailmassa ole toista yhtä hyvää leipää tullut vielä vastaan, kuin Aliina-mummun leipoma kuivattu ruisleipä.
Hyppäsin vähän asioiden edelle, mutta kerron nyt vielä, että kun Taavetti pääsi vankileiriltä, hän tuli kävellen Tammisaaresta Ikaalisiin, eikä mennyt enää Tampereelle. Sai vaimokseen kylän suurimman talon nuorimman tyttären Pakkasen Alina Amandan ja heidät vihittiin keväällä 1920.
He hankkivat pienen Kauniston torpan, jossa oli pikkuruinen yhden huoneen ja keittiön mökki. Siihen he perustivat perheensä, johon syntyi yhteensä 6 lasta.

Isän kotimökki

Taavetin ja Aliinan ensimmäinen lapsi, Rauni, joka syntyi marraskuussa -20 kuoli kuitenkin vain 9 päivän ikäisenä. Sitten syntyivät Toivo, tammikuussa 1923, Esa, syyskuussa 1924, Kerttu, -27  Lasse -29 ja Pentti -32. Toivo poika kuitenkin kuoli tapaturmaisesti 6-vuotiaana.

Aliina mummun kotitalo Pakkanen jäi nuorimmasta päästä olevan Jalmari veljen haltuun, muiden lasten lähtiessä maailmalle, osa lähti Amerikkaan ja kaikille jaettiin tilasta jonkinlainen pala maata. (lapsia syntyi ainakin 12, mutta kaksi niistä syntyi kuolleena)  Yksi amerikoihin lähteneistä myi sitten myöhemmin oman plänttinsä minun isälleni, Esalle ja sille paikalle isä rakensi rintamamiestalon sodasta palattuaan ja perheen perustettuaan, mutta se on sitten jo taas ihan toista tarinaa....
Mutta nyt minun on ehkä hieman helpompi ymmärtää, miksi suuren talon, Pakkasen väki suhtautui meihin (Taavetin perheeseen) niin nuivasti ja nenänvarttaan pitkin katsellen.) Olihan se nyt kamalaa, kun heidän tyttärensä nai punikin... Emme koskaan käyneet kyläilemässä isän mummulassa, vaikka se oli vain noin kilometrin päässä, eikä sinne kutsuttu muutenkaan mihinkään sukujuhliin tms.
Joskus kävin Aliina mummun kanssa, jos hänellä oli jotain asiaa entiseen kotiinsa.

Lueskellessani  noita vanhoja Ikaalinen lehtiä netissä, löysin yllättäen Taavetti papan isän kuolin ilmoituksen. Laitan sen tähän: