Pieni pala planeettaa: Oi ihana Toukokuu 2018!

Kylläpä onkin kulunut aikaa siitä, kun viimeksi täällä kirjoittelin! Anteeksi tämä outo tauko.
Mutta joskus se vaan elämä "heittelee" niin, että itsekin ihmettelee, mistä tämäkin nyt taas tuli tai tuo tai tuo asia... ja yksi asia johtaa toiseen jne.

No, talvihan oli, kuten kaikki tiedämme, pitkä ja raskas ja sitä edeltävä kesäkin oli kaikkea muuta, kuin oikea kesä. Jo sieltä varmastikin "juonsi juurensa" loputon väsymys ja vetäytyminen, jota olen tässä "harrastanut".
Se kylläkin antoi mulle tilaisuuden oikein syventyä ja paneutua noihin minua erityisesti kiinnostaviin menneisiin tapahtumiin, joihin sukulaiseni aikanaan ovat osallistuneet ". Niinpä talvi ja kevätkin menivät sisällisodan tapahtumien penkomisessa ja tutkimisessa, mutta myös hiukan seuraavienkin sotien parissa.
Nimittäin mua alkoi kiinnostaa myöskin se, mikä oli minun isän sotapolku ja myös äidin isän, joka oli sisällisodan aikaan vasta 12 vuotias, eikä näin ollen ainakaan mennyt punakaartiin ja tuskin myöskään suojeluskunnan "sotilaspoikiin", vai miksi niitä penskoja silloin kutsuttiin. Artturi taatani toki näki melkoisen läheltä sisällisodankin kauhuja, koska hänen kotikylässään Kallionkielessä oli taisteluja. Olen monasti miettinytkin, että mitä hän tunsi ja ajatteli tuolloin? Hän asui isoisänsä Wilhelm Tellin ja isoäitinsä Wilhelmina Tellin luona. Äitinsä oli jossain eteläsuomessa, luultavasti Kotkassa, jonne oli Hangosta muuttanut tuotuaan poikansa sitä ennen Kallionkieleen vanhemmilleen.

Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa sen enempää, kuin että tilasin tuossa keväällä jossain vaiheessa sekä isäni Esan, että taatani Artturin kantakortit Kansallisarkistosta ja näin sain siis tietää heidän sotaretkestään, jonne he siis olivat tietenkin pakotettuja menemään. Se tutkiminen olikin perin mielenkiintoista ja kerron niistä joskus lähitulevaisuudessa enemmän, mutta nyt siis keskityn puhumaan itsestäni. Heh heh... itsestäni!!!
Joo, siis kevät tuli tosiaan ihan yhtäkkiä ja auringon lämpö on hellinyt meitä jo monta viikkoa yhteen menoon. Pelkäsin tuossa huhtikuun puolella, että mun maalaiselämäni oli tullut tiensä päähän ja kaikki minkä vuoksi olen ponnistellut reilut kolme vuotta, on valunut hukkaan. Mutta näin ei sitten ehkä ollutkaan.
Nääs, kuten varmaan kaikki mun lukijat jo tietääkin, olen sairastellut jo pitkään pariakin kroonista "tautia", jotka on kuitenkin pysyneet aika maltillisina, joskin etenevinä. Nyt sitten pukkasi äkkiarvaamatta huhtikuun alussa sydämeen "eteisvärinä" eli "flimmeri" ja samaan aikaan keuhkoihin nestettä. Silloin aattelin, että "tää tais ny olla tässä", kun en paria metriä enenpää päässyt käveleen, kun henki ei kulkenut ja kroppa meni hapoille samantien. Siihen lysähdin joka kerta kun yritin ja tätä kesti monta viikkoa, ennenkuin lääkkeet alkoi purra ja neste kuivua keuhkoista... jäljelle jäi kuitenkin epätieto siitä, onko sydän jo vaurioitunut niin, että olis esim. vajaatoimintaa siinäkin, kuten munuaisissa on jo ollut pitkään. Aluksi olin ihan varma, että joo, kyllä ja tää elämä loppuu aika pian. (Pääsen heinäkuussa jatkotutkimuksiin....) mutta nyt, kun tuli yhtäkkiä tuo lämpöaalto ja kaikki alkoi vihertää ja linnut suorastaan huutaa laulujaan aamusta iltaan ja käki kukkuu joka ikinen päivä mulle paljon paljon elinvuosia (hih) niin jopas alkoi todella elinvoima palautua minuunkin.
Nyt olen jaksanut jopa kaivaa pienen kasvimaan itselleni ja laitella kukkapenkkejä kesäkuntoon. En enä pelkää, että sydän loppuu ihan justiinsa, vaikka en kylläkään jaksa pitkää aikaa yhteenmenoon tehdä mitään, enkä pysty kävelemään normaalia vauhtia, vaan on mentävä, kuin satavuotisa vanhus, jotta hengitys kerkiää pysyyn mukana, eikä kroppa mene heti hapoille...
Mutta mä luulen, että tästä tulee hieno kesä! Ja sitä toivon teille kaikille muillekin.
Pian mää tästä lähen taas tonne pihalle tonkiin. Nyt pitäis mennä sitäpaitsi kaatamaan aitapaaluvärkkejä tuolta kuusikosta, jossa on tiheässä kasvavia käsivarren paksuisia kuusen alkuja. Meinaan tehdä niistä aitapaaluja ja jatkaa aitaa, jota myös aloitin tossa pari viikkoa sitten. Nääs kun jänikset söi talvella mun omenapuun taimista kuoret aika pahastikin joistakin. Silti ne yrittää tuolla sinnitellä ne puut... Niissä oli kyllä verkot mutta kun se hanki oli viimetalvena tavattoman korkealla, niin nehän ylettyivät niiden yli. Nyt aion laittaa koko puutarhan ympärille 120 cm korkean aidan, jottei pupujussit tulis koko alueelle.
Niin, siitä tulikin mieleeni, että kun pari viikkoa sitten leikkasin ekan kerran nurmikon tänä vuonna, niin meinasin ajaa semmosen nyrkin kokosen rusakon poikasen päälle tossa portaitten edessä. Ruoho oli jo melko pitkää ja se pieni ressu oli tullut vissiin syömään siihen ja viime hetkellä se kömpelösti loikki pois edestä tuohon kuistin nurkkaan, jossa luuli olevansa piilossa. Siinä se kyyhötti aika kauan. Lopetin ruohonleikkuun siihen ja menin pois, jotta se uskaltaa lähteä siitä ja olihan se sitten lähtenytkin. Mutta seuraavana päivänä kun olin kärräämässä kottikärryillä tuolta pihatien varrelta hevosen lanta kompostia, jota viime vuonna sain ison kasan eräältä Sebastianin kaverilta, niin eikös se reppana ollut taas mun edessä. Nyt ihan kottikärryjen vierestä lähti pakoon ja edelleen sillai kömpelösti. Luulin jo että se on jotenkin sairas, mutta ei se ollut. Nääs nyt se on jo kasvanut kokoakin pikkusen ja päästää tuolla semmosta vauhtia, kun aamuisin juon kahvia keittiössä, niin näen se ikkunasta, kun se tulee syömään voikukkia ja ruohoa tuohon pihaan. Se mennä vilistää aika kyytiä sinne tänne :) Hauska sitä on seurailla, mutta enpäs kyllä anna sen enstalvena tulla mun omena ja luumupuita kaluaan. Eilen muuten näin ketunkin tuolla pellolla ja toivon että se ei joudu ketun suuhun, jos se on ihan orpo pikku pupu, eikä tiedä missä sen äiti ja muut ovat....
No, eiköhän tätä "tilannetiedotusta" jo tullut tällä kertaa, joten jospa lataan muutaman kuvan joita räpsi tässä pari päivää sitten ja sen jälkeen menen tekeen sitä aitaa. Palataan.