Kun miniällä on vapaapäivä, hän lupaa kuskata minut ja kissat talolle. Silloin teen päätöksen, että pakkaan kaikki vaatteeni, ruokavarastot ja kissat tarvikkeineen ja jään taloon jo pysyvästi. Käyn vain kaupungissa hakemassa pikkuhiljaa loputkin tavarat ja sitten kuun lopussa käyn siivoamassa asunnon ja luovutan avaimet.
On huikaiseva tunne, kun auto kaartaa maantieltä pihatielle ja pihaan. Oma taloni! Koti. Tänne minä todellakin kuulun ja tänne minä jään. Katselen taloa, jonka jätin vain muutama päivä sitten ja se toivottaa minut tervetulleeksi takaisin, kuin vanha ystävä. Ja sitähän se onkin. Minulla ja talolla on paljonkin yhteistä historiaa. Päätän muistella sitä ja kertoa kaikesta mitä tiedän tämän talon historiasta ja sen ihmisistä. Omasta suvustani.
Mutta en nyt, nyt täytyy aloittaa hurja siivous ja järjestelyoperaatio, jotta saan ensinnäkin tilaa omille tavaroilleni -omille- kaikkihan täällä nyt on minun omia tavaroitani. Hymyilen itsekseni ja keitän miniälle ja itselleni tulokahvit. Siinä kahvia juodessani katselen kaaosta, joka keittiössä vallitsee. No, heti, kun miniä tuosta lähtee, laitan hyrskyn myrskyn ja enköhän saa ainakin tämän keittiön järjestykseen. Jonkinlaiseen kuitenkin. Ainahan sitä voi sitten muutella ja hakea parempaa ja parempaa järjestystä, mutta tämä sekamelska on jopa minulle boheemille ihmiselle vähän liikaa. Varsinkaan, kun en tunne näitä kaikkia tavaroita, enkä tiedä vielä tarvitsenko edes niitä ikinä...
Siivoillessani löydän paljon pieniä esineitä joista tulee mieleen erilaisia tapahtumia kaukaa menneisyydestä. Mummun metallinen teesihti; olen hetkessä pikkutyttö ja mummu laittaa teetä. "Liulat" sihdataan tällä siivilällä, jottei ne mene ikävästi suuhun, kun hörppää teetä. Enhän minä edes tykännyt teestä... mutta siihen aikaan lapset ei paljonkaan purnanneet -ainakaan isovanhemmille- siitä, mistä tykättiin ja mistä ei. Kiltisti syötiin ja juotiin se, mitä saatiin.Pikkukamarista teen itselleni makuuhuonetta. Se on ollut viimeiset kymmenen vuotta ainakin, vain "laskutilana", kuten tätini minulle kertoi. Hän on rahdannut tänne kaikki sellaiset tavarat, joita ei kaupungissa ole tarvinnut, mutta joita ei ole myöskään raskinnut hävittää ja tunkenut ne sitten tuohon pienempään kammariin. Se on niin täynnä, että jalansijaakaan ei aluksi ole. Saan kuitenkin selvitettyä huoneen iltaan mennessä ja pääsen peräseinällä olevalle sängylle nukkumaan. Unta ei kauaa tarvitse odottaa.
Aamulla jatkan keittiön kimpussa ja iltapäivällä sekin alkaa näyttää jo aika tilavalta. Ylimääräistä roinaa olen kantanut ulkovarastoihin, jotka nekin ovat aivan täynnä ja joudun vain työntämään ovesta kamaa sisään sen kummemmin pystymättä sitä järjestämään -kesällä sitten.
Kissat ovat ihmeissään tohinastani, mutta kun saan viimein huoneen järjestykseen, ne näyttävät jopa nauttivan olostaan täällä. Ikkunoita on joka seinällä, joten ulos näkee ja mitä kaikkea mielenkiintoista siellä tapahtuukaan? Linnut laulavat jo... oravia ja jäniksiä juoksee pihan poikki... kissat seuraavat herkeämättä uutta maisemaa.
Kun olen ollut mökillä pari päivää, huomaan eräänä aamuna, päivän valjettua, että maantieltä kaartaa pihaan auto. En heti tunnista sitä ja ihmettelenkin, että mitäs nyt... eihän kukaan oikeastaan tiedä, että olen täällä... Mutta autosta nousee yksi siskoistani ja tulee tupaan tulppaanikimpun kanssa. Ilahdun ja koska hän on oikea ekspertti siirtelemään tavaroita ja "stailaamaan" huoneita, niin alamme kahvittelun jälkeen hänen kanssaan miettimään, miten tämän tuvan ja kammarien sisustuksen järjestäisi. Raahaamme ensimmäisenä ison tummanruskean ruokapöydän keittiöstä ulkovarastoon. Onneksi sen sai helposti purettua osiin, joten sen sai mahtumaan. Sitten toimme isosta kammarista tätini 50-luvun lopulla omaan ensimmäiseen kotiinsa miehensä kanssa hankkimansa ruokailuryhmän. Se on siro ja kevytrakenteinen ja se sopii paljon paremmin tähän keittiöön, kuin se "kruusattu" tumma pöytä, jonka tätini kertoi joskus jostain kirpputorilta ostaneensa.
Vielä on paljon tekemistä, mutta paljon on jo tehtykin ja keittiö näyttää mielestäni jo niin valoisalta ja kodikkaalta.Mummun keinutuoli ja valkoinen puusohva ovat lapsuudesta tuttuja huonekaluja. Olen kuullut, että ne ovat Mattilan Aatamin tekemiä, eli mummun setä oli kotipuuseppä, joka teki kaikki huonekalut omaan ja veljiensäkin perheisiin. Kangaspuita myöten. Aatamin tekemät kangaspuut, joilla Mariamummu kutoi aikanaan, ovat äidilläni vieläkin. Äitinikin kutoi paljon mattoja nuorempana.
Sisareni lähtee ja jään jatkamaan huoneiden siivousta. Hyökkään eteisen kimppuun. Se on pieni huone, jonka jokaisella seinällä on ovi. Kuistilta tullaan sisään ja siitä oikealle on ison kammarin, eli olohuoneeni ovi, keskellä, vastapäätä kuistin ovea, on makuuhuoneeni ovi ja vasemmalle jää sitten keittiön ovi. Ei siis paljonkaan seinäpinta-alaa, tai mitään tilaa, mihin kalusteita sijoittaisi. Pieni vaatenaulakko, johon ihastun päätäpahkaa on ollut tuossa jo mummun ja taatan ajankin. Hankittu varmaan heille joskus 50-luvulla. Sitä ennen täällä on ollut monta sen Aatamin tekemää puunaulakkoa. Aika krouvia tekoa mutta niin hellyttäviä. Niitä on saunan pukuhuoneessa ja tuolla varastossa irrallaan, viety ilmeisesti vain pois kun on ostettu "tehtaalainen" lakattu kouivupuinen naulakko.
Eteisen jokainen nurkka on täynnä maalipönttöjä, joissa on ehkä joku tippa jämämaalia pohjalla. Onko enää käyttökelpoista, en tiedä, mutta tätini varoitteli, että ne pitää olla lämpimässä, ettei jäädy. Ovat aina ne tuoneet talveksi sisään (tukkimaan pientä eteistä) No, kesällä sen sitten näkee, onko niissä enää mitään käyttökelpoista.
Mattorullia on myöskin lattialla paljon kasalla. Tyhjennän eteistä niin paljon kuin voin ja tungen kaikki maalipöntöt keittiön oven taakse siihen palomuurin viereen. Siinä eivät niin ole heti "silmissä", kun sisään tullaan. Ennen iltaa olen saanut jo eteisenkin melko mukavan näköiseksi ja tuo 50-60-luvun tapetti on mielestäni kaunein tapetti koko talossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti