Talvi, hiljaisuus ja aherrus jatkuu

Vuoden 2015 Helmikuun puoliväli on jo ohitettu. Olen ollut yksin mökissäni -tai no, kissojeni Viirun ja Ruuvin kanssa ja elänyt välillä niin syvissä menneisyyden mietteissä samalla, kun olen siivonnut taloa ja kantanut ylimääräisiä tavaroita varastoihin. Varastot alkavatkin olla jo niin täynnä, että on pitänyt lastata myös kuistille laatikoita ja jätesäkkejä ja myös kuisti alkaa olla aika täynnä. Kunhan se kevät sieltä koittaa niin ...
Lumitöitäkin on ollut ihan kiitettävästi. En välittäisi kyllä yhtään enemmästä...
Olen ollut viimepäivinä olohuoneen kimpussa ja välillä, löytäessäni jonkin esineen, joka tuo muistoja mieleen, olen istahtanut nojatuoliin tai keinuun ja miettinyt ja muistellut...
Tätini kysyi talokauppojen yhteydessä, että aionko laittaa Jorman ja Veli-Matin valokuvataulut seinille, kuten ne olivat aina ennen, mummun aikana. Sen enempää asiaa miettimättä sanoin kyllä ne laittavani, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Ensinnäkin, Veli-Matin kuvaa ei löydy mistään ja tuo Jormankin kuva on aika iso eikä sille oikein ole sellaista paikkaa, missä se olisi edukseen. Kokeilin sitä kyllä, mutta se oli jotenkin  vieraassa ympäristössä niiden tavaroiden kanssa, joihin sitä sovittelin, joten päätin suosiolla jättää senkin pois ja samoin molemmat Mannerheimilta tulleet surunvalittelutaulut poikien kaatumisen johdosta.
Niin, molemmat mummun pojat kaatuivat sodassa. Ei riittänyt, että mummu menetti silloin kansalaissodassa isänsä ja miehensä, vaan hän joutui kasvattamaan tälle maalle lisää "tykinruokaa". Kauhea kohtalo. En tiedä, kuinka itse olisin selvinnyt kaikesta, mitä molemmat mummuni ovat joutuneet läpikäymään.
Minä en koskaan siis saanut tutustua enoihini, äidin velipuoliin. Mutta äiti muistaa, kuinka Jorma oli tuonut pullossa Laatokan vettä, lomalle tullessaan sodasta.
Molemmat pojat olivat vasta vähän päälle 20-vuotiaita, kuollessaan tämän maan puolesta.
Jorma oli kuulemma hiljaisempi ja hyvin
taiteellinen. Hänen piirustuksiaan oli mummulla tallessa ja minäkin olen niitä nähnyt, vaan en tiedä, missä ovat nyt. Ehkä tädilläni, jolla on muitakin mummun muistoja pojistaan.
 Veli-Matti oli kuulemma oikea vilpertti ja aina iloinen. Hänellä oli kait paljon tyttöystäviä ja kuollessaan oli ehtinyt jo vähän vakiintuakin yhden kanssa, koska tätä tyttöä mainittiin Veli-Matin morsiameksi jossain yhteydessä. Myös Veli-Matilla oli luovaa lahjakkuutta ja hän oli kirjoittanut runon veljensä Jorman kunniaksi, tämän kaaduttua ensin, maaliskuussa 1940. Ei tiennyt, mutta ehkä aavisti Veli-Matti tuolloin, että myös hänen kohtalonsa tulee olemaan sama pari vuotta myöhemmin... Sotasairaalassa otetussa valokuvassa Veli-Matti on ihan oman nauravan itsensä näköinen valkopaitainen nuorimies takarivissä oikealla. Hänen vieressään joku näyttää paketoitua peukaloaan...

 Elli-mummu on ollut varmasti todella murheen murtama menetettyään molemmat poikansa sodalle.
Suru ja murhe välittyy valokuvastakin, joka on otettu tämän talon pihamaalla kevättalvella viimeisenkin pojan kaaduttua. Silloin hän oli ollut jo vuosia naimisissa Arttutaatani kanssa ja heillä oli kaksi tyttöä, äitini, joka oli tuolloin kahdeksan vuotias ja pikkusiskonsa Aune, nelvuotias. Äiti ei juurikaan ole kertonut mitään näistä ajoista, mutta Aune-täti on joskus kertonut, että hän muistaa vieläkin, minkä näköinen äitinsä oli, kun hän näki ikkunasta, että pappi kävelee maantieltä kohti taloa. Hän oli tiennyt heti, millä asialla tämä oli. Mummu oli mennyt ihan suunniltaan.

 Kuvissa taustalla näkyvä harmaa lato on ollut vielä minun lapsuudessa olemassa, mutta nyt sen paikalla on punainen isompi ulkorakennus, jonka oikeassa laidassa oli jossain vaiheessa autotalli ja vasemmassa varasto. Keinut olivat olennainen osa mummulan pihamaata kun vietin täällä lapsuusaikojani, Keinuin paljon noissa keinuissa, joissa äitini ja pikkusiskonsa tuossa keinuvat. Kuvat on ilmeisesti otettu samana päivänä.

Palaan syvistä mietteistäni takaisin tähän hetkeen ja olohuoneen kimppuun. Saan sen jonkinlaiseen järjestykseen ja otan muutaman kuvan muistoksi tästä ajasta... tiedän, että ei mene kauankaan, kun tämä järjestys ei minua enää miellytä ja kokeilen jotain muuta. Isompia remontteja en ole aikonut täällä tehdä, ennenkuin olen asunut yhden vuoden vähintään. Jotten tekisi mitään peruuttamatonta, eikä minulla ole kyllä varaakaan tällä hetkellä tehdä mitään mikä vaatii rahoitusta. Onneksi tuolla vajoissa on jonkin verran erilaisia työkaluja, osa Arttutaatan omin käsin tekemiä, osa ostokaluja, mutta melko vanhoja, mutta niillä kyllä vielä tekee yhtä ja toista. Rakennusmateriaaliakin on vähän, lautoja, tiiliä yms. Päästään ainakin heti keväällä korjaamaan maakellari sellaiseen kuntoon, että sitä voi taas käyttää. Sen ovet mm ovat aivan lahonneet.
Tämä tulee olemaan lopun elämääni kestävä projekti, joten edetään ihan rauhassa. Maailmaa ei tekemällä valmiiksi saada -tai toisinpäin- maailma on ollut valmis jo kauan, sen kun vain eletään täällä se aika, mikä on annettu.