Tule Syksy, vaikka kuihtuvatkin ruusut...

...en voi muistojani menettää... Näin laulettiin vanhassa biisissä. Ja niinhän se on. Muistojen pariin tässä taas sukellan syksyn ja talven mittaan säännöllisemmin.

Mutta nyt ensin vähän päivitystä, missä mennään nyt.

Niin riensivät ne kesäiset kuumat päivät. Kääntyivät syksyn suuntaan jo elokuussa. Sade vihmoo joka ikinen päivä kylmän kolean tuulen vielä lisätessä sen epämiellyttävyyttä. Kukat se on "hakannut" maahan. Nurmikonleikkuu ei ole onnistunut moneen viikkoon.

Poloiset kanatkin, jotka niin nauttivat olla vapaana tuolla pihalla, ovat saaneet monta rankkasadekuuroa niskaansa ja höyhenet märkinä koettavat pörhistellä itseään kuivaksi. Ovat nyt kuitenkin oppineet hakeutumaan suojaan tuonne omaan häkkiinsä, Seben mökin alle, tai sitten joskus tuohon räystään allekin, joskaan siinä ei isommilta kuuroilta ja tuulen mukana viistoon sataen saa suojaa. 

Pian alkaa olla jo niin kylmät yötkin, että kanojen talvisuoja täytyy saada valmiiksi. Kuva on Kesäkuun alusta, kun kanat olivat olleet täällä vajaan viikon. Häkki on kesäoloja varten, sen takana olevan seinän taakse tulee talvilämmin kanala. Elokuun alussa muuten, alkoi yhtäkkiä olla aamuisin kanatarhan lattiassa reikä. Tiesin heti, että sen on kaivanut altapäin myyrä, tai joku muu öttiäinen. Poika, joka asustelee naapuritontilla ja joka minulle kanalankin rakensi, oli aluksi sitä mieltä että kanat sen on kaivaneet. Väitin vastaan ja käskin seurata ulkona, millaisia kuoppia kanat kaivaa; laakeita ja matalia, joihin menevät torkuilleen. Nuo lattiassa olevat tulivat selkeästi altapäin ja kun kepillä niitä sorkin, totesin että siellä on oikein tunneli. Vihdoin, kun toista viikkoa oli joka aamu reikä lattiassa, vaikka joka kerta sen tukin, niin poikakin uskoi ja laittoi rotanloukkuja ladon alle kanalan lähelle. Meni siinä vähän reilu viikko, kun sitten oli kuulemma oikein lihava myyrä loukussa. Oli päässyt joka yö herkuttelemaan kanan täysravinnolla ym mitä olin kanalaan vienyt. Mutta siihen loppui myös reikien teko. Ei ole toistaiseksi näkynyt yhtäkään tunnelia tai reikää.

Niin, ja onhan mulla muitakin uusia ystäviä täällä. Joita ei viimeksi postaillessani vielä ollut -muistaakseni 😃

Huhtikuun 10 päivä taloon tuli Usko. Löytökissa Oriveden löytöeläintalosta. Usko oli kuulemma harhaillut Tampereen Lielahdessa koko syksyn 2020. Oli viimein loukutettu ja toimitettu Orivedelle Boondogsiin. Usko oli saanut uuden nimen, eli eihän kukaan sen nimeä siellä tiennyt, eikä kukaan ollut myöskään kysellyt Uskon perään koko talvena, jonka se vietti eläintalossa. Tuskin sen aiempi omistaja oli sitä syksylläkään pahemmin etsinyt, koska ei mitään kyselyjä ollut tullut löytöeläintaloonkaan. Paljon mahdollista, että Usko oli vain hylätty. Kenties omistaja muuttanut muualle ja jättänyt Uskon Lielahteen ulos kodittomaksi. Se nimittäin oli leikattu kolli, joten oli se jonkun oma ollut.

Keväällä sitten Uskon kuva ilmestyi Boondogsin nettisivulle, josta sen bongasin ja heti tuli tunne, että tämä se taitaa olla. Olin nääs jonkin aikaa katsellut noita sivuja, että kun tulee semmonen joka antaa intuitiivisen viestin mulle, että ota minut, niin sen teen. Ja nyt Usko on sitten täällä minun ilonani. 

Olen ollut todella pitkään toipilas, enkä ole pystynyt tekemään oikein mitään fyysisiä hommia, kuten puutarhanhoitoa jne, joten olen enemmän keskittynyt tuohon sukututkimusharrastukseeni. Siinä onkin tullut paljon uutta tietoa menneistä esivanhemmista ties miten pitkälle taaksepäin. Mutta sitä kiinnostavinta mysteeriä en ole vielä 100% ratkaissut, eli Arttutaatan isää ja sitä kautta Hilda Marian, Artturin äidin elämäntarinaa. Se kiehtoo minua suunnattomasti, joten jatkan sen parissa ja kirjoitan siitä sitten, mutta myös muistakin saman sukupolven ihmisistä, joita olen löytänyt.

Tällä kertaa tämän verran. Toisella kertaa lisää.