Joulumuistoja

Heti alkuun sanon, että en ole oikeastaan yhtään "Jouluihminen". Minä en isnpiroidu ikinä sisustamaan kotia joulukuntoon jo marraskuussa, enkä saa ikinä "virtaa" ja innostusta häärätä ja leipoa ja laittaa ja hankkia joululahjoja. Vaikka, täytyy saona, että olen noita kaikkia kyllä tehnyt, (paitsi etten milloinkaan ole aloittanut, ennenkuin viimeisessä pakossa) mutta lähinnä ilahduttaakkseni lapsia. Ensin joskus kauan sitten omaani ja myöhemmin lapsenlapsiani.

Mutta sitten tuli jossain kohtaa se hetki, kun alkoi tuntumaan siltä, että nyt riittää. Miksi mää rehkin ja häärään yhden ainoan päivän vuoksi ja "luon tunnelmaa" ja teen  kaikkeni, että muut viihtyisivät ja heillä olisi varmasti hauskaa ja he olisivat tyytyväisiä. Paino sanalla muut. Minusta itsestäni ei ollut niin väliä, vaikka aika usein tuntuikin väsyneeltä ja tyhjältä, kun kaikki oli ohi ja porukat häipyneet omiin hoteisinsa ja minä selvittelin yksin taas Joulua pois. Ehkä siinä oli vain minun omat, jo alunperinkin pakonomaiset "joulufiilikset". Jotenkin on tuntunut, että se kuuluu asiaan juuri Jouluna tehdä kaikkensa toisten vuoksi, jottei vain kukaan pahoittaisi mieltänsä. Onhan nyt Joulu, Perheen Juhla!!!

Perheen Juhla Tosiaan! Aina se ei mene perheissä niinku strömsöössä, sekään. Monenlaista joulua on ollut myös omassakin lapsuuden perheessäni ja myöhemminkin. Niin on tänäkin päivänä ympäri suomen. Vielä ehkä enemmän, kuin ennen. 

Mutta muistan myös onnellisempiakin jouluja. Tuleepa mieleeni aika, jolloin todella olin "jouluihminen" kuten varmaan kaikki lapset suomenmaassa ainakin silloin kun minä olin lapsi. 

Kuinka men odotimmekaan joulua! Sitä alettiin odottaa siitä lähtien, kun ensimmäiset Joulupukin kuvat (tai yleensä jouluiset kuvat) ilmestyivät aikakausi- ja sanomalehtiin. Niitä oikein alettiin bongailemaan ja kilpailtiinkin, kuka ensimmäisenä kunakin vuonna löysi joulupukin kuvan jostain lehdestä. Yleensä ne ilmestyivät lehtimainoksiin, joissa kaupattiin joulutavaroita ja myös erilaisiin joulutervehdyksiin, joita siihen aikaan julkaistiin lehdissä. Niin, silloin ei ollut digitaalisia joulutervehdysmuotoja, eikä telkkariakaan,  

Seuraava vaihe, joka nostatti jännitystä lähestyvästä joulusta, oli se, kun isä laittoi kinkun suolaantumaan. Meillä oli kesäisin possu, jota lihotettiin ja syksyllä sitten Hietasen Kalle tuli teurastamaan meidän Kaira-Jannen. Se oli possun nimi useasti. Toisinaan kinkku vietiin vielä palvattavaksi, mutta aika usein äiti paistoi sen leivinuunissa ja se oli minusta paljon parempaa, kuin savustettu kinkku - ja on vieläkin.

Sitten alettiin koulussa harjoitella joulujuhlaan ohjelmia. Ei sellaista vuotta ollut minun kansakouluaikanani, jolloin ei olisi ollut koululla "kuusijuhlaa" kuten sitä nimitettiin. Joka vuosi oli näytelmiä, runoja, lauluja ym ohjelmaa. Se oli niin ihanaa aikaa, kun niitä harjoiteltiin ja kun pääsi mukaan johonkin näytelmään tai kuorolauluun. Aika usein minä lausuin myös jonkun runon ja melkein aina olin myös näytelmässä mukana. Ihanin rooli oli joulun haltija, jossa minun todella pitkät hiukset avattiin "puvustamossa" opettaja Asellin toimesta leteiltä ja päähän kiedottiin moneen kertaan hopeista joulukuusen nauhaa. Päälleni sain pitkän valkoisen sideharsokankaasta ommellut haltijattaren mekon ja käteeni "taikasauvan". Paljain jaloin sitten sipsuttelin näyttämölle käytävältä haltijamaiseen tapaan liihotellen tekemään taikoja ...

Erään toisen kerran olin tonttu ja tämä tonttu olikin tosi veitikka. Jouduin nimittäin tulemaan näyttämöllä olevan joulukuusen takaa kuperkeikkaa lavalle! Aika kova oli opettajan koroke, jolla heitin kuperkeikkaa -mutta tosi näyttelijä ei paljasta mitään, vaikka päähän sattuisikin- iloisena vain repliikit suusta...  "Olen aika veitikka, joka lapsen tuttu -tosin ylläni on vain harmaa sarkanuttu" 😆

Kuusijuhlassa kävi aina lopuksi myös Joulupukki, joka jakoi kaikille lapsille paperipussit, joissa oli piparit, omena ja muutama karamelli. SE oli varsinainen lähtölaukaus joulunodotukseen! Kuusijuhlasta alkoi joululoma ja kotona jouluvalmistelut. 

Eli siivottiin, siivottiin ja siivottiin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jouluksi piti aina siivota niin, että kaikki talon komerotkin tyhjennettiin ja puhdistettiin, hyllypaperit vaihdettiin  ja sitten taas tavarat paikoilleen. Eihän niihin komeroihin kukaan kurkkinut. Ja kesällä tuollaiset suursiivoukset olisi paljon helpompiakin ollut tehdä, kuin sydäntalvella. 

Mutta siivouksen jälkeen äiti alkoi valmistella jouluruokia ja leipomuksia. Aina ei ollut niin monensortin herkkuja, kuin ehkä "paremmissa perheissä", mutta kinkku oli aina ja laatikot. Myös riisipuuroa ja "Väskynäsoppaa", eli luumukiisseliä. Usein sen tilalla "Sekametelisoppaa" eli sekahedelmäkiisseliä. Rosollia oli myös ja suutarinlohta ja lasimestarin silliä. Äidin tekemää perunalaatikkoa ei ole vielä kukaan tähän mennessä päihittänyt. Eikä hänen leipomaansa hiivaleipää tai pitkopullaa. 

Isä haki joulukuusen jo hyvissä ajoin ennen joulua ja se nojaili lumihangessa kuiistin pielessä siihen saakka, kun aattona tuotiin siälle sulamaan ja iltapäivällä koristeltiin porukalla. Meillä oli omatekoisiakin koristeita ja muutama ostettu kimallenauha. Minäkin olin tehnyt varmaan jo ekaluokalla semmosen pienen niinitontun joka oli joka joulu kuusessa. Vanupalloja myös laitettiin kuusen oksille lumeksi ja samoin jo  hyvissä ajoin ennen joulua askarreltiin äidin kanssa ikkunoihin semmoset vanupallonauhat, joita sitten ripustettin määrävälein koko ikkunan leveydeltä. Ne olivat minusta niin ihania! Lumitähtiä leikattiin myös paperista ja liimattiin teipillä joihinkin ikkunoihin. Muistan myös ne ihanat paperiset "kaitaliinat" joita laitettiin seikä seinään, että vaikka pöydälle valkosen liinan päälle siihen keskelle. Niissä oli ihania ja kodikkaita jouluaiheiisia kuvaelmia, tontuista ja talleiista hevosineen, tai talon sisustasta joulupöytineen. Mitä kaikkea jouluaiheista nyt voi olla. Halusin aiina pienenä mennä niihin "tauluihin" sisään, niin ne tuntuivat kutsuvilta. 

Jouluaattona me lapset (7 päätä 😊) oltiin kuin tulisilla hiilillä koko päivän. Päivä oli ehkä pisin koko vuodessa! Äiti ajoi meidät aamupäivällä ulos leikkimään, koska olimme niin jännittyneitä, että se oli yhtä sohlaamista ja pyörimistä koko ajan. Ulkona sai purettua jännitystä ja energiaa ja hiihdettiin ja kaivettiin lumeen luolia ja mentiin lumisotaa, jos oli sellasta lunta, että sai palloja. Siihen aikaan oli "hanget korkeat nietokset" -vaan joulu, joulu, oli meillä ... 😍 Oli myös "kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat pohjolan tuuloset" -mutta joulu joulu oli meillä! Sitä ei voinut mikään kylmyys ja pakkanen viedä tai himmentää.

Eikä sekään, että jouluun kuului myös sahti. Tuo pirun riivaama juoma, jota vihaan. Se oli myös minun lapsuusjoulujeni pilaaja useammankin kerran. 

Mutta silti pystyn vieläkin eläytymään kaikkiin joulun odotuksen tunnelmiin kuin olisin lapsi jälleen. Voin haistaa kaikki tuoksut ja tuntea sen odotuksen jännityksen ja riemun, kun joulupukki tuli ja lahjat jaettiin. Meillä ei yleensä nähty sitä pukkia, kun sillä oli melkein aina niin kiire, kun niitä taloja oli kylällä niin paljon ja lapsia vielä enemmän :). Isä kävi kurkkimassa ulkona useamman kerran, että joko sitä pukkia näkyy. Toisinaan pukki oli vain antanut säkin isälle ja jatkanut kiireistä matkaansa ja isä jakoi lahjat. Toisinaan lahjat oli vain jätetty portaille. Isä oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja meni pihalle katsomaan, tullen sitten lahjasäkin kanssa ja kertoi, että tämä oli jätetty portaille. Mutta oli pari kertaa kyllä semmonenkin joulu, että pukilla oli oikein aikaa poiketa meidän pienessä mökisssä maantien laidalla. 😄

Lahjojen avaaminen oli kohokohta. Vaikka ne oli vaatimattomia, niin sitä tunsi itsensä niin onnelliseksi ja rikkaaksi niistä.Varsinkin yksi pieni 20 senttinen muovinukkke oli sellainen, että sen paketin avaaminen sykähdyttää vieläkin mieltäni, kun sitä muistelen. Siskoni sai kummiltaan (Aliina-mummulta) joka joulu raappahousut. Raappahousut ovat sellaset villahousujen sijasta käytettävät trikoosta valmistetut housut, joiden sisäpinta on "raapattu" eli vähän niinku flecemäinen. Usein saimme myös värikyniä ja vihkoja ja lyijykyniä yms.  Ja sukkia ja tumppuja... ihan toista, kuin nykyajan lapset. Mutta eihän noita aikoja voi edes vertailla keskenään. Silti valitsisin koska tahansa oman aikani, kuin tämän nykyajan lapsuusajakseni.

Jouluna oli myös sellanen sääntö, että silloin sai yölläkin syödä. Ruuat jätettiin pääosin keittiön pöydälle, paitsi ne, jotka piti olla kylmässä, olivat eteisen pöydällä, koska eteistä ei lämmitetty ja siellä oli melko kylmä, joskus jopa pakkasta. Niin me tytöt sitten muutaman kerran oikein päätimme, että herätään yöllä syö,mään ja joskus myös heräsimme. Hiivimme keittiöön ja teimme itsellemme herkkuannokset kinkkua ja muita mistä eniten pidimme. Minä muistakseni söin mieluiten kinkkua ja kiisseliä ;-D

Jouluaamuna herättiin varhain, vaikka meiltä ei kirkkoon lähdettykään. Eihän meillä ollut mitään kyytiäkään kirkolle, eikä hevostakaan, jolla olisi jään yli päässyt. Eikä meidän äiti ja isä olleet erityisemmin innokkaita muutenkaan kirkossa käymään, tai herättämään 7 lasta aamuyöstä, jotta ehdittäis joulukirkkoon. Mutta muuten kyllä heräsimme paljon helpommin ja varhemmin kuin kouluaamuina heh heh... lahjojen kimppuun ja herkkuaamupalalle, joka jouluna oli perempi kuin tavallisesti.

Joulupäivä kului kotona hiljaisesti ja vähän jo iltapäivästä ehkä pitkästyttävästikin, kun ei haluttu olla "joulusikoja". Eli äiti oli opettanut, että joulupäivänä ei sovi mennä kyläilemään mihinkään, koska silloin on joulusika. Tapaninpäivänä sitten kaikki lähtivät yleensä vierailemaan toistensa luona. Ainakin sukulaiset kävi meillä ja me heillä ja me lapset saatiin mennä myös katsomaan kavereiden lahjoja naapuriin jne. Isän äiti oli joka joulu laittanut meille joulukuuseensa omat karkit, jotka saimme sitten käydä ottamassa, kun kuusi riisuttiin. Se oli oma rituaalinsa siinä mummulassa. Ne oli semmoset ihanan koristeelliset isot levymäiset suorakaiteen malliset karkit. En ole niitä nykyään enää nähnyt missään. 

Tässä tämä pikku stoori nyt oli, niitä varsinaisia blogipäivityksiä ootellessa ja ehkä sopii tämmönen muutenkin näin joulun aikaan. Vähän niinkuin joulutervehdyksenä teille lukijoille ja jos tämä joskus myöhemmin, kun olen jo mennyt, näkyy niille tulevillekin polville, niin toivotan teille kaikille iloa ja onnea ja JOULURAUHAA.

Joulukuuta mennään

 Heipä hei pitkästä aikaa!

Näinä harmaina "jotakin odottavina" päivinä, olen vain oleskellut, oleskellut... ja siinä ohessa lukenut paljon. Nämä päivät tulevat ja menevät niin nopeaan tahtiin, että ihan hirvittää tämä ajan kulumisen vauhti -ja se, että en tunnu saavan oikein mitään konkreettista aikaan.

Mutta ehkä se onkin juuri tämän ajan tarkoitus. Tulla tietoiseksi siitä, mihin olen menossa ja mistä oikeastaan tulossa. Sisimmässäni en ehkä olekaan ollut niin "laiskana" kuin päällepäin näyttää... Siellä myllertää ja tuulee, ajatuksia sinkoilee ja oivalluksiakin syntyy. Tietoisuus siitä, että olen juuri siellä missä pitääkin ja tekemässä juuri sitä mitä pitääkin, vaikka se näyttäisi ja tuntuisi siltä, että en tee juuri mitään.

Mut siis joo, nyt sit vaan yhtäkkiä sain päähäni ajatuksen, että tätä blogia on alettava päivittämään nyt, jos koskaan. Vaikka en näe paljon mitään ja niska tulee kipeäksi, kun joudun kumartumaan tietokoneen päälle tosi lähelle näyttöä, että saisin edes mitään selvää siitä, mitä kirjoitan. Sittenkin saattaa jäädä paljon virheitä korjaamatta jota pyydän anteeksi jo näin etukäteen. En vaan näe kunnolla.

Miksi en näe? Vaikka mulla on silmälasitkin. No, mulla todettiiin syyskuun lopussa silmälääkärissä käydessäni pitkälle edennyt harmaakaihi. Odotan siis leikkaukseen pääsyä Tayssin silmäsairaalaan, mutta kun sinne on valitettavasti koronasta johtuen puolen vuoden jonot ja mä oon nyt odottanut 2,5 kk.

Olen tiennyt jo yli vuoden, että silmissäni on jotain aika nopeasti tapahtunutta muutosta ja "vikaa" ja olin puhunut siitä jo Tayssin munuaispolillakin kontrollikäyntien yhteydessä, mutta eivät oikein ottaneet siihen kantaa. (kortisoni lääkitys voi laukaista harmaakaihin ja viedä näön nopeastikin) Kehtotettiin vain menemään silmälääkäriin, eli koin, että katsoivat, ettei se kuulu heidän tehtäviinsä antaa esim. lähetettä  tayssin silmäklinikalle. 

Kun sitten vielä puhkesi tuo korona pandemiakin, niin silmälääkärin ajanvaraus jäi multa iteltäkin, kun minua kehotettiin vielä välttämään kaikenlaista liikkumista ja myös vieraiden vastaanottamista.

Elokuussa viimein otin härkää sarvista ja varasin ajan silmälääkärille, kun rupesi tuntumaan tosi tukalalta tuo "katteleminen". Sain ajan syyskuun viimeiselle päivälle ja heti selvisi tosiaan, että lääkkeiden aiheuttama juttu, jota olin epäillytkin ja senvuoksi siitä puhunutkin ensisijaisesti munuaislääkäreille. Hehän mulle kaikki nuo myrkyt on määrännyt.

No, tilanne on nyt se mikä on ja sen kanssa on elettävä. Mut siis rakkaat ihmiset, jotka satutte lukemaan tätä, niin olkaa armollisia tälle tekstille, ellen saa korjattua kaikkia kirjoitusvirheitä. Koitan kyllä olla tarkkana kirjoittamisen kanssa, ettei niitä ihan kauheesti tulisi. Onneks noi sormet muistaa näppäimien paikat, joten niitä ei tarvitse tihrustaa jokaista etsien vaan tekstiä syntyy suht koht nopeesto. (mikä taas kyllä altistaa helpommin virheillekin) Suurensin muuten juuri tuota fonttikokoa, kun ajattelin että se auttaisi, mutta ei se oikeastaan auttanut mitään, kun näen kaksoiskuvia, eli jokainen rivi kahtena ja vielä osittain päällekkäin. Niin se on yhtä suttua tuo kirjoitus mitä itse pystyn näkemään.

Mut se siitä. Mitäs täällä sitten on tapahtunut näiden kuukausien aiikana, kun olen ollut poissa foorumilta kokonaan? No, päällimmäisenä on olleet nuo terveysasiat ja reissaaminen niitteen johdosta viikoittain siellä ja täällä... sitten muu aika, kuten alussa mainitsin. Mutta sitten. On myös tapahtunut jotain todella mielenkiintoistakin.  Ja vieläpä juuri sen suhteen, jonka vuoksi tätä blogiakin aloin alun alkaen kirjoittaa. Eli kertoa elämästä täällä ennen ja nyt ja tutkia menneitä sukupolvia omia sukulinjojani seuraillen. Siinä sivussa tulee tietenkin vähän sivullisiakin sukulinjoja silloin tällöin poikani ja hänen isänsä kautta jne.

Tosiaankin, tänä syksynä sain yllättäen viestin sähköpostiinni eräältä kaukaisemmalta serkultani, jota en siis ennemmin tuntenut, enkä vieläkään tunne kuin kirjeenvaihtomme kautta, mutta toivon kyllä että tapaamme joskus vielä ihan livenäkin. Hän oli siis eräänä päivänä  törmännyt minun blogikirjoitukseeni netissä, googlettaessaan jotain omaa kiinnostavaa juttuaan. Niinpä hän sitten löysi blogini ja päätti kirjoittaa minulle, kosta olin kirjoittanut meille yhteisestä sukulaisperheestä, eli Vilho ja Amanda Korhosesta. En nyt linkitä sitä postausta tähän, koska aion editoida sitä lähipäivinä, lisätä tietoja ja sitten julkaisen sen uudelleen. Olen aina halunnut tietää vähän enemmän näistäkin ihmisistä, kun luullakseni heillä oli aika mielenkiintoinen ja vaiherikas elämä, vaikkakaan en haluaisi, että kenenkään elämän vaiherikkaus tulee siitä, että viedään vankileirille, kuten tämä pariskunta vietiin 1918 syyttöminä mihinkään.  Siitä reissusta nimenomaan sain lisätietoja, saatuani tältä pikkuserkulta (sanon nyt näin, koska kaikkia kaukaisempiakin serkkuja kutsutaan joskus pikkuserkuiksi) Vilho Korhosen omin käsin kirjoittamat päviäkirjamerkinnöt vangitsemisestaan, sekä olostaan Kokkolan vankileirillä ja vielä Tammisaarenkin vankileirillä, josta hän kirjoitti asiat muistiin vasta kotiinpalattuaan tarkemmin. Kun sain nämä käsiini, niin luin koko päiväkirjan siltä istumalta ja jotenkin koin tuon retken tunnelmat ja tunnetilat itsessänikin. Vilhon vaimo Amanda, joka oli siis minun isoisotätini ja tämän pikkuserkkuni isoisoäiti, koetti paeta valkoisia täällä tyttärensä Ellin kanssa, menemällä erilaisilla kyydeillä Luhalahden ja Siuron kautta Tampereelle ja sieltä taas takaisin, mutta hänet kuitenkin vangittiin myös ja vietiin Tammisaareen, jossa miehensä jo oli tuolloin ja myös toinen heidän pojistaan. 

Kerron kuitenkin tuosta kaikesta sitten siinä päivityksessä Korhosista. 

On aina niin hienoa saada aitoa alkuperäistä tietoa asioista ja niiden kulusta, kun tutkii näitä menneitä asioita.

Minun omakin isoisäni, eli isäni isä oli Tammisaaren leirillä kesäkuusta joulukuulle saakka ja sitä ennen Vaasassa vankina. Hänestäkin olen muistaakseni kirjoittanut tänne ja hänenkin omia vastauksiaan on tullut vastaan siinä, kun löysin Kansallisarkistosta hänen kuulustelupöytäkirjojaan Tammisaaren ajalta. Että mitä hän kertoi kuulustelijoille omista motiiveistaan ja osallisuudestaan punakaartissa. Hän kun oli ihan oikeasti siinä mukana Tampereella. (Asui siellä vuodesta 1914-1918, kunnes jäi vangiksi 6.4. kuten kaikki muutkin Tampereella) Siellä jäi vangiksi myös äitini isoisä, joka sitten murhattiin ilman oikeudenkäyntiä, kun oli ensin kuljetettu Kankaanpäähän ammuttavaksi. Sekin tarina olisi kiva saada loppuun, kun siitä ei ole minkäänlaista muuta dokumenttia kuin kuolinpäivä ja  paikka säilynyt vaikka häntä siis kuljetettiin Tampereen valtauksen jälkeen "tuomittavaksi" Poriin Kankaanpään kautta ja tuosta 6.4. kun Tampere antautui, tuohon 27.4. kun hänet ammuttiin oli kuitenkin aikaa reilusti, eli varmaan oli kuulusteltukin jossain välissä, kun oli päätetty lähettää sinne Poriinkin, Ikaalisissakin hän ilmeisesti oli ihan ensiksi Mikko Ilkankin kuulustelussa, kuten silloin kaikki muutkin, joita sieltä Tampereelta tuotiin ja lähetettiin täältä sitten eteenpäin kuka minnekin. Jotkut mm. kävelivät köyteen kytkettyinä  kohti Kankaanpäätä mutta eivät koskaan päätyneet sinne asti, vaan ammuttiin matkalla.

Nämä vanhat jutut nousevat aina silloin tällöin uudelleen pintaan muistuttamaan siitäkin, että emme lankeaisi ihmiskuntana enää samanlaisiin virheisiin puolin ja toisin, mitä olemme tehneet, mutta eipä se näytä ihmiskunta mitään oppineen menneisyydestään, kun katsoo ja kuuntelee tänä päivänä maailman tapahtumia. Lähellä vastaavaa ja vieläkin pahempaa konfliktia ollaaan jälleen tässä kahtia jakautuneessa maailmassa. 

Äläämme kuitenkaan synkistelkö, vaan mennään omaa tietämme eteenpäin, tietäen, että jossain kohtaa hyvä voittaa.

Palaan lähiaikoina taas kirjuuttelemaan ja sitten vielä enemmän ja paremmalla sykkeellä kun saan silmät kuntoon ja  "kirkkaan katseen" *wirn*

Ps. Lisäsin vielä kuvan, vaikkei se nyt oikein liity mihinkään... otettu marraskuussa, mutta postaus näyttää kivemmalta aina kun on joku kuva ;)