Amanda ja Vilho Korhonen

Päivitetty, tietoja lisätty 4.9.2021

Elelipä, olipa kerran, kauan sitten Ikaalisten Kallionkielessä ruotusotilas nimeltään Wilhelm Tell. Hänellä oli vaimo, Eva Gustava ja he saivat kaikkiaan 10 lasta, josta puolet selvisi aikuiseksi muiden kuollessa jo vauvoina tai aivan pieninä.
Yksi eloonjääneistä oli kahdeksantena syntynyt Amanda, joka näki päivänvalon Kallionkielessä elokuun kolmantena päivänä vuonna 1870.
 Kun Amanda oli 18 vuotias, hän lähti Turkuun, vuosi oli 1888. En tiedä, miksi hän sinne meni, mutta ehkä opiskelemaan, kun tuohon aikaan siellä monet opiskelivat  opettajiksi tai sairaanhoitajiksi.  Amanda palasi takaisin Ikaalisiin vuonna 1891 ja sekin puoltaa ajatusta siitä, että hän oli hakemassa oppia.
Samana vuonna 1891, Tevaniemen kansakoululle tuli uusi opettaja Vesannolta,  24 vuotias Wilhelm Korhonen, joka oli juuri valmistunut Jyväskylän seminaarista.  Niinhän siinä kävi, että nuoret kohtasivat toisensa, rakastuivat ja heidän häitään vietettiin kesäkuun 7 päivä, vuonna 1893.

Wilhelm, jota kutsuttiin Vilhoksi, suoriutui hyvin opettajan työstään ja hänen virkansa vakinaistettiin kahden vuoden koetusajan jälkeen.  Myös Amanda sai paikan koululta käsityönopettajana. (myös tämä seikka tukee sitä, että hän oli ollut opiskelemassa Turussa)
Vilho ja "Mandi", kuten Amandaa yleisesti kutsuttiin,  saivat myös lapsia. Vuoden kuluttua häistä syntyi tytär Taimi Elli toukokuussa 1894. Seuraavan vuoden huhtikuussa Aatto Vilho ja vielä elokuussa 1897 syntyi Martti Emil.

Vilho ja Mandi opettivat Tevaniemen koulussa vuoteen 1895 saakka, jonka jälkeen he muuttivat Riitialan vastavalmistuneeseen kansakouluun opettajiksi. Tevaniemen koululta (joka oli viralliselta nimeltään Miettisten kansakoulu, mutta joka muuttui puheessa Tevaniemen kouluksi, koska sijaitsi Tevaniemen puolella) he ottivat mukaansa sinne hankitun harmoonin.
Mukaansa Riitialaan he saivat myös kotiapulaiseksi Amandan 17-vuotiaan veljentyttären Wilhelmina Tellin, joka muutti sitten seuraavana vuonna Tampereelle.

Wikipedia kertoo Vilho Korhosesta:
"(Vilho) Korhonen (19. kesäkuuta 1867 Vesanto – 17. maaliskuuta 1945 Ikaalinen) oli kansakoulunopettaja ja kansanedustaja. Korhonen toimi eduskunnassa SDP:nryhmässä vuosina 1908–1909 ja 1919–1923. Hänet valittiin kansanedustajaksi Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä.

Kansakoulunopettajaksi Korhonen valmistui Jyväskylän seminaarista 1891. Opettajana hän työskenteli Ikaalisissa valmistumisestaan lähtien vuoteen 1934. Opettajan toimen ohella hän oli Ikaalisten Riitialan postitoimiston hoitaja 1895–1918.

Presidentin valitsijamiehenä Korhonen oli 1925 ja kunnallispolitiikassa hän toimi muun muassa Ikaalisten kunnanvaltuuston puheenjohtajana.

Korhonen oli kahdesti naimisissa."

Korhoset olivat aktiivisia ihmisiä ja toimivat yhteisönsä hyväksi monessa mukana.  Mutta elämä ei ollut vain työntekoa ja yhteisten asioiden hoitamista, vaan siihen kuului myös musiikkiharrastus. Vilho toimi Riitialan torvisoittokunnan kapellimestarina ja löysin nämä mielenkiintoiset valokuvat internetryhmästä; "Vanhoja valokuvia Ikaalisista". Ainakin toinen kuva on vuodelta 1912 ja toinenkin aikalailla samoilta ajoilta. Vilho on siis mies, jolla on tahtipuikko kädessään.

Vilhon ja Amandan elämä ei kuitenkaan ollut aina helppoa, kuten ei varmaan kenenkään elämä tuolloin, eikä myöhemminkään.
Kun suomessa alkoi sisällissota 1918, (Amandan ollessa 48v ja Vilhon 51v) Korhoset olivat "vainottuja", koska he puolustivat työväestön oikeuksia. He eivät osallistuneet sotimiseen, mutta Vilhoa syytettiin "kiihottamisesta" ja hänet vangittiin ja vietiin Kokkolaan. Amandakin joutui pakenemaan täällä valkoisia ja häntäkin syytettiin avunannosta erään henkilön kuolemaan, vaikka se ei sitten kyllä ollut totta. Kyllähän niitä "lausuntoja" annettiin varmaan puolin jos toisinkin ihmisistä noina aikoina. Valtiorikosoikeuden "aktit" on nyt, kun suomi täyttää 100 vuotta, julkaistu internetissä ja sieltä liitän tähän  paikallisen "tuomitun" Juho Lautasalon kuulustelupöytäkirjoista osan, jossa mainitaan myös Amanda Korhonen:

Vilho oli siis viety Kokkolan vankileirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Tammisaaren vankileiriin, joka oli kuulemma kauhein tuon ajan vankileireistä.

 Vilho sinnitteli siellä ja eräänä päivänä sinne tuotiin myös Amanda. Jälleennäkemisen riemu oli suuri, vaikka molemmat olivat kokeneet kauheuksia ja myös heidän poikansa Emil oli joutunut samalle leirille. Emilin kohtalosta en tiedä (vielä) mitään ja Amandankin tie tuonne leirille on vielä tuntematon, mutta ehkä sekin selviää joskus.

------------ lisättyä tietoa 4.9.2021: ---------

Martti Emil Korhonen kuoli 30 vuotiaana 5.8. 1928 Viipurin lääninsairaalassa. Mutta on hän ehtinyt olla kaksi kertaa naimisissa ja saanut yhden pojan. 

------------------------------------------------------------------------------------------------
Mutta Amanda ja Vilho selvisivät kuitenkin hengissä "Tammisaaren akatemiasta" ja jatkoivat toimiaan Riitialassa, kuten ennenkin. (Ainakin Vilho, Amandasta en tiedä, okiko enää opetustyössä tuon jälkeen, mutta heidän tyttärensä Elli oli myös Riitialan koulun opettajana)
Vilho oli välillä virkavapaalla opetustyöstä eduskuntatyön takia.
En tiedä Amanda Korhosen loppuvaiheista vielä mitään, mutta jos ja kun saan jotain selville, lisään tähän myöhemmin. ----- lisäys-----

Harmittelen myös sitä, että en ole löytänyt yhtä ainoata valokuvaa Amanda Korhosesta, mutta jos sellaisia löytyy, niin lisään tänne myöhemmin.

--------lisättyä tietoa-------

 Amanda kuoli 10.8.1936

Hauska yllätys oli vajaa vuosi sitten, kun eräs sukulainen Kouvolasta oli bongannut tämän minun blogini ja otti yhteyttä. Hän on Korhosten tyttären pojan tytär ja hänellä oli joitakin kuvia, sekä myöskin Vilho Korhosen käsin kirjoittama päiväkirja vankileireiltä, joilla hän joutui olemaan. Sain luvan julkaista näitä tietoja ja aionkin lisätä tuon päiväkirjan jossain vaiheessa, mutta linkkinä sitten tähän, samoin kuin linkitän tämän postauksen sitten siihen uuteen.

Mutta tässä nyt julkaisen saamani valokuvan, joka mitä luultavimmin esittää Amanda Korhosta tyttärenpoikansa kanssa Riitialassa. 

Vilho Korhonen oli toistamiseen  Eeva Kuusjärven kanssa ja vietti eläkepäiviään Riitialassa. Vilho kuoli 17.3.1945. 

Mitä tapahtui kahdelle muulle lapselle?

Taimi Elli Korhonen, joka myös toimi opettajana, meni naimisiin Kauno Kiasen kanssa ja he saivat ainakin yhden pojan. Elli kuoli 30.12.1975.

Atto Vilho Korhosen vaiheista en tiedä mitään.

Niemiset ja Tuomiset vuosikymmenen vaihtuessa

Sotien jälkeen tämän talon "muonavahvuus" oli siis 5 henkeä.
Mutta jo vuonna -49 se kasvoi kahdella, kun Marjatta sai uudenvuoden aattona pojan ja vauvan isäkin, Esa muutti taloon.  Esa ja Marjatta olivat menneet kesällä kihloihin.
Nuoret olivat seurustelleet jo vuoden verran ja kesällä 1950 he menivät naimisiin, kun Marjattakin oli saanut luvan presidentti J.K.Paasikiveltä.
 Häitä juhlittiin Miettisten työväentalolla peräti kolmena päivänä, joka oli tuohon aikaan ihan yleinen tapa. Sahtia tarjoiltiin ja ruokaa tottakai. Häätalossa sitten käytiin "rääppiäisissä" niinkauan, kuin eväitä piisasi. Tässä ihan vieressä asui silloin Kujansuun Ida ja Aleksi, mummun veljen, Toivon rakentamassa talossa, jossa siis oli ensin asuneet Toivo ja Hilma, mutta kun he ostivat tuosta läheltä toisen tilan, niin myivät talonsa ja tonttinsa Kujansuille. Sittemmin, Aleksin ja Iidan kuoltua talossa asui Tiitisen perhe, joka oli luullakseni karjalasta tulleita evakoita  ja talo paloi heidän aikanaan. Tontille rakennettiin toinen talo eri paikkaan ja siinä oli aika monta omistajaa sitten, mutta sitäkään taloa ei enää ole olemassa. Mutta tuolloin siis oli tämä ja Ida ja Idalla oli kotinsa vieressä upea perennapenkki, jossa kasvoi kauniita Pioneja.
Kun äitini oli siis lähdössä vihille, niin Kujansuun Ida huomasi, että eihän
morsiamella ole edes kukkakimppua vielä. Kauppalasta sellaista ei varmaan edes aiottu lähteä hakemaankaan, olihan sinne matkaa ja kun oli kesä, niin kukkia oli luonnossa vaikka kuinka. Mutta Ida taitteli omata Pionipenkistään äidilleni kauniin hääkimpun. Sitten lähdettiin porukalla kävelemään Miettisiin työväentalolle. Kassupoika oli puolivuotias vauva ja häntä työnnettiin vaaleankeltaisissa vaunuissa mukana. Tuosta lähti oikotie, kun mentiin Ruusintietä ja sinne Ahvenlammin suuntaan. Siinähän se työväentalo olikin "Pretikassa", kuten sitä paikkaa on aina kutsuttu. Ahvenlammin ja Lähteenmäen talot olivat siinä ihan vieressä.
Silloin, kun isä ja äiti "seukkasivat" niin työväentalolla oli usein iltamia joissa näyteltiin näytelmiä. Eli harrastajateatteritoiminta oli aikas vireää täällä Tevaniemi-Miettinen-Kallionkieli sektorilla. Äiti ja isäkin olivat innolla mukana ja myöhemmin, kun työväentalo alkoi olla aika rapistunut, eikä toimintaa juurikaan enää ollut, me mukulat (olin varmaan vähän toisella kymmenellä tuolloin) siellä rampattiin kielloista huolimatta tutkimassa paikkoja ja tekemässä "löytöjä". Siellä oli sellasia näytelmävihkoja, joissa oli ne näytelmien vuorosanat ja niihin oli merkitty aina, kuka näytteli mitäkin osaa. Siellä oli monessa näytelmässä isä ja äitikin mainittuna ja he itsekin niitä joskus muistelivat.

Aune kävi tuolloin vielä kansakoulua. Tässä luokkakuva vuodelta 1950. Aune kuvassa tuo pisin tyttö, jolla valkoinen pusero, tumma liivihame ja hiuksissa valkoinen nauha.
Tunnistan kuvasta myös monta muuta kyläläistä. Se on aika jännää, miten paljon sitä "näköisyyttä" säilyy joissakin ihmisissä aikuiseksi asti. Enhän minäkään näistä ketään ole tuolloin nähnyt, kun en ollut vielä syntynytkään vuonna -50. Mutta on kuvassa myös opettaja Saarenheimo, joka on opettanut myös minua, minun poikaani ja minun äitiänikin.

Kun minä  synnyin, eräänä erittäin kylmänä Tammikuisena Keskiviikkona 1951, lunta oli valtavan paljon ja äidillä oli vaikeuksia päästä synnytyslaitokselle, kun auto ei meinannut oikein kulkea paksussa lumessa. En tarkalleen tiedä, kenenkä autolla "meitä"  vietiin, mutta saattoi olla "Valiini" (Wallin) jolla niitä autoja oli tuolloin. Ei kovin monella ollut. Valiinilla oli ainakin myöhemmin hieno Buick, jolla meidän Kasperia vietiin "tuhatta ja sataa" paikattavaksi sairaalaan, kun oli kaatunut pyörällä ja oli "ottanahka silimillä". Mutta se oli myöhemmin se...
Mutta tuolloin -51 ja vielä vuosia tämänkin jälkeen, Ikaalisissa oli oma synnytysosasto sairaalassa ja siellä minäkin synnyin, kuten kaikki sisaruksenikin.
Keväällä 1952 tänne tuotiin taas uusi asukas. Saimme Kassun kanssa pikkusiskon, Arjan. Ahdasta alkoi olla jo talossa ja äiti ja isä olivatkin suunnitelleet jo muuttoa.
 Isä oli jo -51 ostanut amerikoihin muuttaneelta tädiltään Miettisissä sijaitsevan maapalstan, johon kuului myös metsää. Metsä ei kuitenkaan ollut samassa paikassa.  Tuo Aino-täti oli kuulemma sanonut, että kenellekään muulle hän ei sitä halua myydä, mutta jos Esa haluaa ja tarvitsee, niin hän saa sen ostaa. Sinne Esa sitten aikoi rakentaa nk. rintamamiestalon, mutta sitä ei vielä tuolloin aloitettu. Se valmistui vasta 1953 lokakuussa.
Mutta nyt, kun tilanne ja tilat täällä olivat mitä olivat ja äiti halusi pois täältä, niin isä sai vuokrattua Kallionkielestä eräältä tutultaan tyhjillään olleen pienen mökin, jossa oli vain iso pirtti ja sen vieressä keittiö, jonne tultiin suoraan pihalta. Pirtissä oli iso leivinuuni, joka piti kyllä sen hyvin lämpimänä, mutta keittiö oli niin hatara, että siellä oli joskus talviaamuna lunta lattialla oven edessä, kun yöllä oli tuiskannut. Ja tämän minä muistan ihan itse,  vaikka olin tuolloin alle kolmivuotias.
Mutta palataanpa taas tähän taloon. Naapuri, Kujansuun Ida kuoli 1952 kesällä, jolloin minä olin 1,5 vuotias. Se on varhaisin oma muistikuvani täältä, kun joku otti kameralla kuvia niissä hautajaisissa. Myös minua ja Kassua pyydettiin kuvaan tuohon ulkoportaille. Minä olin juuri silloin saamassa leivänpalan  Elli-mummulta. Olen juuri astumassa portaille, toinen jalka vielä liikkeessä ja mulla on leivänpala kädessä. Tältä päivältä on olemassa toinenkin kuva, jossa istun isän sylissä ja hän istuu ison kiven päällä pihassa. Mutta se kuva on hävinnyt jonnekin. Tämä seuraava kuva on myös niistä Idan hautajaisista. En ole varma, missä kuva on otettu, ei varmaankaan tämän talon edessä, koska tuota metsää tuossa kuistin taustalla ei noihin aikoihin ollut. Tämä voi olla siitä Idan mökin luota.  En tunnista myöskään kovin montaa ihmistä tästä kuvasta, mutta oikeassa reunassa silmälasipäinen mies on isä, hänen vieressään on Artturi ja siitä kun mennään yhden miehen yli vasemmalle päin, niin luulisin että on Tuomisen Toivo tuo rillipäinen mies. En kyllä ole varma, oliko hänellä silmälaseja, mut jotenkin se on mielestäni hänen näköisensä.
Kuvassa on kaksi kukkamekkoihin pukeutunutta nuorempaa naista/tyttöä, jotka saattavat olla Toivon ja Hilman tyttöjä tai voi myös olla, että oikeanpuolimmainen heistä on Aune.

Näiden tapahtumien jälkeen meidän sakki sitten muuttikin tästä talosta noin 5-6 km päähän Kallionkieleen, jossa Arttutaatakin lapsuutensa vietti ja samoin isäni isä Taavetti Tuominen. Heidän molempien kotimökit olivatkin melkein vastapäätä toisiaan kylätien varrella. Mutta se meidän asuttama mökki oli vähän edenpänä niistä vielä.
Kuitenkin, vaikka me asuttiin siellä, niin kävimme täällä usein ja myös mummut kävivät meillä. Minä ja Kassu sen lisäksi oltiin täällä mummulassa aina silloin tällöin pidempiäkin aikoja. Ja myöhemmin kaikki muutkin sisarukset jonkin verran.
Talo näytti noihin aikoihin aikalailla varmaan samalta, kuin tässä seuraavassa kuvassa:

Taloon tultiin alunalkaen toiselta puolelta. Äiti on kertonut, että se pieni kuisti, joka siellä oli, siirrettiin kokonaisena tällepuolelle ja hän istui siinä kuistin kaiteella, kun veljet sitä siirsivät. Äiti muisteli, että veljet olivat sodasta lomalla silloin, kun ovi muutettiin talon toiselle puolelle, mutta epäilen sen olleen kuitenkin jo ennen sotia, koska Jormahan kaatui jo talvisodassa. Kuisti siirrettiin kuitenkin kesäaikaan, joten sen on täytynyt olla 1939 kesällä tai syksyllä, ennenkuin sota on alkanut. Jormahan oli kyllä jo armeijassa silloin ja taisi olla Mattikin. Eli he olivat sieltä lomalla vissiin sitten. tuo umpikuisti on tehty sen jälkeen, kun yksi huone lisää tehtiin tuohon oikaan päätyyn 1945.

Nikulassa äitiä helssaamassa

Sunnuntaina, siis eilen, kävin äitiä katsomassa palvelutalossa. Taitaa olla just tänään päivälleen vuosi siitä, kun hän kaatui omassa kodissaan niin pahasti, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänestä ei enää ollut yksin asujaksi mökissään edes kotipalvelun avulla. Niinpä hän muutti tämän vuoden helmikuun alusta Nikulaan, joka on tehostetun palveluasumisen paikka. Onhan äidillä sen lisäksi, että hän istuu pyörätuolissa, myös muistisairaus, joka heikentää hänen omatoimisuuttaan.
Mutta tuo muisti hänellä kyllä on aika erikoinen. Toiset asiat jäävät hänelle mieleen yllättävän hyvin, kun taas toiset ei sitten ollenkaan. Tarkoitan tätä nykyisten asioiden muistamista... Muistisairailla kun nuo ikivanhat asiat tuppaavat kyllä muistumaan mieleen, mutta nykyhetki katoaa samantien.
On niin tosi kivaa, kun hänen kanssaan pystyy vielä juttelemaan melko hyvin noista vanhoistakin asioista, joita hän vaihtelevasti muistaa.
Eilen hän puhui ensin omia kuulumisiaan, kertoi eräästä toisesta asukkaasta, joka, vaikka on mennyt aika huonoon kuntoon muuten, aika ajoin laulaa ja laulaakin tosi hienosti. No, siitä juttu sitten meni siihen, että minä muistelin äidinkin laulaneen ja osanneen paljon lauluja aikoinaan. Silloin hänen ilmeensä kirkastui ja hän alkoi muistella sitä, että kyllä hän tosiaan paljon lauloikin, mutta nyt hänen kurkussaan on jotain, niin että hänen äänensä ei ole enää samanlainen. No ei kai se olekaan.
Mutta tosiaan hän kertoi että silloin nuorena tyttönä kun hän ei vielä ollut naimisissakaan (ja hänhän meni naimisiin 16 vuotiaana) hän "piti konserttiakin". Ohhoh, minä hämmästelin, jaa että oikein esiinnyit jossakin? Juu, kyllä, maamiesseuran talolla ja Miettisten työväentalollakin. Kyselin että oliko hän jossain kuorossa vai? No juu, joskus oli vähän sellaistakin, mutta hän kuulemma esiintyi yksinkin ja sitten usein serkkunsa Raine Luojuksen kanssa. Hän kertoi Rainenkin olleen hyvä laulaja ja he sitten pitivät "konsertteja" hih. Ihana kuulla tällaista.
Sen jo tiesinkin, että äiti, niinkuin isäkin olivat mukana eräänlaisessa harrastajateatteritoiminnassa. Siitä kerron toisella kertaa.
Mutta olen viimeaikoina paljon miettinyt ja ollut jopa vähän kateellinenkin tuosta ajasta "ennen vanhaan". Kuinka vilkasta ja yhteisöllistä kaikki olikaan ja ihmiset osallistuivat tekemiseen yhdessä ihan toisella lailla näillä kylilläkin, kuin nykyään.
Eikä kaikesta tarvinnut tehdä "bisnestä" kuten nykyään. Eikä ihmisillä olisi ollut rahaakaan maksaa kaikesta, niinkuin nykyään. Ei äiti ja Rainekaan varmaan mitään palkkaa siitä saaneet, tekemisen ilo oli palkkiona.
Niin, no, tulipa tuosta mieleeni omakin lapsuuteni, joka osui 50-luvulle. Kyllä minuakin pyydettiin esiintymään kylällä pidettäviin erilaisiin tilaisuuksiin, (opettajat koulussa pyysivät) mutta koska minulla ei ollut tuota "sävelkorvaa" niin minä en laulanut, vaan  lausuin runoja. Luokkakaverini Vesalan Raimo taas oli todella hyvä laulaja ja hänen kanssaan istuin sitten "ripirintaa" eräissäkin "kodin illoissa" tai "raittiusilloissa" odottamassa esiintymisvuoroamme. Raimolla yksinlaulua ja minulla runonlausuntaa.
Mutta sitten tuli nykyaika ja nousukausi ja ihmiset keskittyivät elintason kohotukseen ja sehän se vasta energiaa syö, kun pitää rahan perässä juosta... ei sitä enää jaksa naapuriaan viihdyttää tai niiden kanssa juosta touhuamassa -muuta kuin korkeintaan urheilua. Sitäkin vain urheiluhullut.

Vanhoja koulukirjoja ja muita esineitä.

No niin, tässä nyt vierähtikin vähän aikaa viime postaukseni ja tämän välillä. Mutta palataan nyt taas "astialle" kuten sanonta kuuluu...

Vaikka edellisessä kirjoituksessani lupailin siirtyä jo pois 40-luvulta, niin vielä tämän kerran palaan siihen kuitenkin (ja ehkä tulevaisuudessakin, jos muistan/kuulen jonkun mielenkiintoisen jutun, joka liittyy tähän aikaan). Niin ja sekin vielä, että tuo uusi "Tuntematon sotilas" leffakin on nyt juuri katsottavissa elokuvateattereissa ja on herättänyt paljon keskustelua ja tunteita pintaan monissa. 

Itse en sitä ikävä kyllä pääse katsomaan, kun täältä metsän siimeksestä ei niin vain lähdetä elokuviin. Mutta kai sekin aikanaan esitetään televisiossa... ja on minulla tässä ollut viimeaikoina aika intensiivinen jakso ja kosketuspinta noiden kirjeiden kautta noihin aikoihin. 

Kaikki ne kirjeet saivat minussa aikaan sen, että haluaisin tietää myös oman isäni sotaretken tapahtumat ja tunteet ja tunnelmat, miten hän koki sen ja minkälaisissa paikoissa hän oli silloin jne. Mutta ikävä kyllä hän ei koskaan kertonut meille sanallakaan mitään sodasta. Eikä me osattu kyselläkään. Jotenkin se tuntui silloin lapsena niin kaukaiselta asialta ja siltä, ettei meidän isä siellä edes ollut -muka, vaikka olihan hän.

Mutta mennäänpä nyt tuon otsikon mukaisiin asioihin. Eli äitini Marjatta ja hänen ainoa sisarensa Aune, aloittivat kumpikin koulunkäyntinsä Tevaniemen kansakoulussa juuri 40-luvulla. Marjatta oli ekaluokalla -41 ja Aune -45. 

Löysin kesällä tuolta vanhasta suutarinverstaasta laatikon, jossa oli heidän koulukirjojaan:

Ensimmäisenä on maantiedon kirja "Isänmaa ja Maailma".  

Useimmat kirjat kulkivat oppilaalta toiselle, eli niitä ei saanut omaksi, ennenkuin ehkä sitten, jos ei enää samasta perheestä tullut uusia oppijoita. Näissäkin kirjoissa on useimmissa sekä Marjatan, että Aunen nimikirjoitus ja luokka, milloin ovat näistä kirjoista opiskelleet.Tässä on kuitenkin vain merkintä; 

 Aune Nieminen III lk -47 - 48.

Kirja on painettu Werner Söderströmin kirjapainossa Porvoossa 1947, mutta sen ensimmäinen versio on vuodelta  1931. "Alkusanasen" jälkeen on lisäys:

"Kymmenenteen painokseen on tehty Euroopan muuttuneen poliittisen tilanteen  vaatimat korjaukset. Sitä paitsi on uusittu varsinkin väkilukuja koskevat numerotiedot."

Varsinainen oppikijra alkaa jaksolla "Koti ja kotikylä".

"Suomen kansan vaiheet muun maailman tapahtumien yhteydessä" on historian oppikirja.
 Se on painettu 1943 samassa paikassa kuin edellinenkin.
Tämä kirja on ollut molemmilla tytöillä. Ensin on nimikirjoitus;
"Marjatta Nieminen 1943-1945 V-VI lk." ja sen alla;
"1946 Aune Nieminen"
Ilmeisesti Aune oli käyttänyt kirjaa myös lehtiprässinä, kun kirjan välissä oli parikin kuivunutta puun lehteä. Ehkä syreenin lehti toinen ja toinen oli vähän sitä isompi, en tiedä minkä puun tai pensaan... molemmat olivat muuttuneet aikojen kuluessa tummanruskeiksi, mutta muuten ihan ehjiä.

Tästäkin kirjasta jälleen ensimmäinen "luku", eli tässä tapauksessa "Johdanto"

 "Kansakoulun luonnontieto"

Jälleen molempien tyttöjen käytössä ollut. Ensin Marjatalla kolmannesta luokasta  ja sen jälkeen Aunella. Tämä on viides painos, joka on painettu Helsingissä Raittiuskansan kirjapainossa 1943.
Ensimmäinen painos on tosin jo vuodelta 1928. Tähänkin kirjaan on tehty lukuisia muutoksia, mm kieliasuun ja "luonnon-opilliseen osaan". Sekä myös suppeutettu "kurssia" koska "opettajiston keskuudesta saadut kokemukset ovat osoittaneet, että nykyisilla kansakouluille varatuilla tämän aineen oppimäärillä ei ehditä kurssia täysin läpikäydä."
Ja niinollen kirjaa supistettiin "vähemmän tärkeissä kohdissa kaikkiaan 20:llä läksyllä".

Luonnontiedon kirja alkaa aiheella puutarha.

Tulin muuten siihen tulokseen, että mun pitää lukea tämä kirja, samoin kuin tuo historia ja maantietokin. On senverran mielenkiintoisia, kumma kyllä, vaikkei nää koulussa kiinnostaneet yhtään. Aika samantyyppisiä ne kirjat oli varmaan munkin aikana, vaikken juuri näitä muistakkaan. Mutta tuon seuraavan muistan kyllä hyvinkin. Olen melko varma, että minullakin oli  tuo "Valistuksen mittausoppi".

Tämä kirja on painettu Raittiusseuran kirjapainossa Helsingissä 1944.
Tästä en olekaan näemmä ottanut "aloituskuvaa" mutta ensimmäinen oppitunti käsittelee mittausta ja ensimmäisenä pituusmittoja.
Siinä on oikein kuvakin, jossa pojat ovat heittäneet keihästä ja sitten mittaavat mittanauhalla, kuinka pitkä heitto oli :)

 No niin, tässäpä on sitten vartavasten maalaiskansakoululaisille tehty oma laskuoppi.
Alkulehdillä on teksti:

"Kouluhallitus on tämän tammik. 21 p:nä 1927 hyväksynyt maalaiskansakouluissa oppikirjana käytettäväksi."
Itse kirja on tehty jo vuonna 1925.
Muutoksia on tullut viidenteen painokseen vuonna 1935, sekä kuudenteen painokseen vuonna 1938.
Tämä kirja on seitsemäs painos joka on painettu 1941, eikä siihen ole tehty mitään muutoksia, vaan "sitä voidaan käyttää rinnan edellisten painosten kanssa."

Kirjan opetus alkaa kymmenjärjestelmän johdolla.

 Siinäpä ne olikin sitten kirjat, jotka ovat säilyneet. Varmaan on ollut muitakin kirjoja, mutta ovat tuhoutuneet, tai kerätty koulussa pois. Ehkä nämä kappaleet ovat olleet jo tuolloin senverran loppuunkuluneita, että ne on saanut pitää itsellään. Onhan noista osasta kannet melkein irti jne.

Mutta kun kerran lupasin muitakin esineitä, niin tässä olisi ensin Veli Matin silmälasit ja niiden kotelo. Kenttäpostikirjeenvaihdossa Matin ja hänen äitinsä välillähän näistäkin puhuttiin. Kun Matin rillit olivat "valtion hommissa" eli sodassa menneet rikki, mutta kun ei sieltä ehtinyt edes silmälääkäriin... kun piti tapella. Mutta ilmeisesti viimeisellä lomallaan Matti sitten kuitenkin kävi Tampereelta hommaamassa uudet lasit. Nimittäin löysin myöskin silmälääkärin paperit, joista asia selvisi. Eivätkä nämä lasit tosiaankaan ole rikki. Kokeilin niitä päähäni, jotta näenkö niillä mitään ja kas kummaa, mä näen noilla ihan hyvin, joten meillä Matin kanssa on molemmilla "samaa vikaa" eli likinäköisyyttä. Papereista näin, että Matin lasit ovat noin -2 luokkaa, kun itselläni on -3 lasit. Mutta näin kyllä mielestäni kohtalaisen hyvin noilla, joten se yksi miinus ei niin paljon kai sitten vaikuta.

Tuo lasien malli on aika huikee -vai mitä? Ei ne päässä ihan hassun näköiset kyllä ole mielestäni. Noi sangat on oudot, kevyet ja taipuisat. Ei siis ollenkaan pahat päässä, mut luulis ettei noi kestä mitään, mut kai ne sitten kestää. Ainakin ne muotoutuu hyvin käyttäjälleen.

Sit laitan vielä muutamia kauniita äitienpäiväkortteja, joita Elli-mummulle on tullut 40- ja 50-luvulla. Näitä on kyllä huimasti vielä lisääkin... tarttis keksiä niistä jotain kivaa seinälle vaikka...