Pyykkipäivä

Aamulla näytti siltä, että päivästä tulee laiska lukupäivä. Aloin lukea kirjakerhosta vahingossa tipahtanutta kirjaa. En ollut muistanut peruuttaa kuukaudenkirjaa ja niin se kopsahti postilaatikkoon. Laila Hirvisaaren "Hiljaisuus". En yleensä välitä noista Laila Hirvisaaren kirjoista juurikaan -pari olen lukenut joskus- mutta kun tämä nyt tuli, niin aattelin sen lukea ja pitää.
Mutta kun olin jonkun aikaa lukenut, niin mieleen hiipi ajatus, että tämä päivä on kyllä sään puolesta liian hyvä lukemiseen. Kun sattuu olemaan vielä alakuu ja sopiva pyykkipäivä muutenkin, pakkasen ollessa melkein nollassa ja auringonkin näyttäytyessä pitkästä aikaa.
Niinpä menin ulos touhuamaan. Vein puita sisään ja saunalle ja sytytin kiukaan alle tulet. Sitten menin ulos muuripatani luo, lakaisin lumet kannen päältä ja sytytin tulen myös padan pesään. Tämän jälkeen kävin saunan puolelta puutarhaletkun, jonka liitin talon takaseinässä olevaan vesipisteeseen ja ensimmäistä kertaa vesijohdon saatuani "letkuttelin" niin muuripadan, kuin saunan kiukaan säiliönkin täyteen vettä ja vielä pari muovisaavia kylmää vettä pyykinpesua varten.
Sitten vain odottelemaan, että vedet lämpiävät, että pääsen pyykille. Tulien syttyminen tosin oli aika ongelmallista jostain syystä. Ei meinannut millään syttyä. Lopulta kuitenkin tuli paloi iloisesti molemmissa pesissä ja minä kävin sisällä talossa juomassa kahvit.
Luin vesien kuumenemista odotellessani taas sitä Hirvisaaren kirjaa ja otin sen myös mukaan saunalle, kun menin pyykille. Minullahan on siis pulsaattorikone, johon joudun aina vaihtamaan vedet kantamalla ämpärillä siitä muuripadasta ulkoa ja kylmät vedet saaveista. En siis viitsi juosta taloon sisälle väliajoiksi, kun kone "myllyttää", vaan otin kirjan siis mukaan ja istuin pukuhuoneen penkillä lukemassa aina ne ajat, kun kone pesi tai linkosi. Näin aika kului mukavasti. Sain pestyä kaksi koneellista ja vielä sinne jäi toiset kaksi, jotka aion urakoida ylihuomenna, mikäli sää sallii. Sitten olenkin päässyt siihen pisteeseen, että se valtava pyykkivuori, joka saunan pukiuhuonetta on täyttänyt jo pian vuoden, on poissa. Siis POISSA!  Ja totisesti toivon, että sitä ei sinne enää pääse kasaantumaankaan. Tästä lähin aion pestä säännöllisin väliajoin niin, että koneellinen, tai korkeinataan kaksi on pyykkiä, eikä yhtään jää "seuraavaan kertaan".
Se, että sitä nyt on ollut niin paljon, on se, että vuosi sitten syksyllä meni kaivon vesi niin alas, ettei sitä ollut, kuin ruokavedeksi ja sitäkin jouduin osin tuomaan muualta. Sitten oli se saunaongelma, kun vanha sauna olikin niin mätä, ettei sitä voinut korjata ja jouduin alkamaan uuden saunan rakentamista talvea vasten kauheella kiireellä. Ei siinä ollut paikkaa, eikä aikaakaan pyykin pesulle. Niinpä sitten lakanoita, pyyhkeitä sun muuta kertyi ja kasvoi vuoreksi asti, samoin kaikki mun toppahousut ja muut talvikamppeet tuli talven aikana niin likaisiksi, että ne sitten vaan ootti tuolla pukuhuoneen pyykkikoreissa pesua. Tänään siis viimein sain kaikki talvivaatteenikin pestyä -onhan nyt talvi sentään jo. Olen niin onnellinen. Toivottavasti ne kuivuu nyt siellä hyvin ja pian, että saan niitä käyttöön.

Mikä tekee päivästä onnellisen?

Olen lämmittänyt saunan. Ihanaa on istua siellä lämpimillä lauteilla ja katsella ikkunasta näkyvää rauhallista kotimetsikköä samalla kuunnellen kiukaan sihinöintiä.
Talvinen päivä on kääntymässä iltapäivän puolelle ja hämärä tulee vähän ajan päästä, mutta nyt vielä näkee hyvin ilman valoja missään. Puut huokailevat hiljaa ja taivaalla seilaa jokunen pilvi, josta ei nyt kuitenkaan sitä lunta tänään lisää tupruttanut. Istun kuin pyhäkössä.

Mä niin rakastan tätä pikku saunaani, jonka rakas rakas rakas poikani mulle rakensi omin käsin.
 Tänään on ollut kaunis päivä, pakkasta noin 5 astetta ja aurinkoakin jossain vaiheessa.

 Maassa on muutama sentti lunta ja tässä minun pihassani on niin ihanaa, kun täällä ei kulje pääsääntöisesti kukaan muu, kuin minä ja luonnon eläimet. On ihanaa mennä tuonne pihalle touhuamaan, lakaista ensin portaat pakkaslumesta ja vähän pihapolkuakin ja sitten ottaa pulkka mukaan ja lähteä puupinolle hakemaan polttopuita sisään lämpiämään. Matkalla sinne (noin 20 m ) katselen pieniä jälkiä puhtaalla lumella... orava on siksakannut sinne tänne pihapiirissä ja myös muutama jana hiirulaistenkin jälkiä löytyy. Linnutkin välillä sipsuttelevat maassa, etsiessään lintulaudalta pudonneita siemeniä. Puupinoni on ison ladon seinällä ja  ihmeekseni näin sieltä ladon nurkalta -liekö tullut ladon alta- vähän isommatkin jäljet. Kenenköhän ne olivat? Vähän näytti liian isoilta Viiru-kissani jäljiksi, joten arvelin, että oisko jälleen supikoira hiippaillut pihalla. Ties vaikka pitäis majaa tuolla ladon alla?
Saunan lämmityksen aikana, kulkiessani vähän väliä lisäämässä muutaman puun kiukaan alle, huomasin kuinka tintit jäivät katselemaan lintulaudan reunalle, että olenko vaarallinen, vai voiko tähän jäädä rauhassa syömään. Samoin orava juoksi varmuuden vuoksi lähimpään isoon puuhun ja jäi parin metrin korkeudelle oksalle katselemaan minua, kun juttelin sille. Sanoin, että ei minua kannata säikkyä, kuljen tässä silloin tällöin, mutta olen ihan vaaraton. Oravalla oli siemen kämmenien välissä ja se alkoikin sitä syömään samalla, kun katseli ja kuunteli minua. Kyllä nuo linnut ja oravat vain oppivat minut tuntemaan ja milloin lintulauta tyhjenee, enkä ole sitä heti täyttämässä, niin koputtelevat keittiön ikkunaan ja singahtelevat siinä kutsuvasti... kun sitten vien siemeniä laudalle, niin heti kohta siihen lehahtaa parvi ja iloiset syömingit alkaa.

Aamulla, heti herättyäni mieleeni tuli eilinen askartelupäiväni. Todellakin, vietin koko päivän pitkästä aikaa nukkekotini parissa. Ainoastaan puita kävin hakemassa sisälle ja lämmitin uunit. Niin no, ruokaa tietysti laitoin välillä ja tein pikku askareita, mutta muuten istuin keittiön pöydän ääressä ja maalasin ja maalasin! Kaikki ne puuvalmiit huonekalut, jotka olin ostanut jo lähes pari vuotta sitten, vain vähän ennen, kuin muutin tänne omaan mökkiini. Tästä omasta tulikin sitten sellainen "nukkisprojekti" että enää ei tahdo aikaa jäädä tuolle miniatyyrimaailmalle ja se on kyllä vähän sääli. Mutta eilen siis "pyhitin" koko päivän sille ja se teki mut kyllä hurjan onnelliseksi.
 Tänäänkin on ollut monta onnellsita hetkeä, kun olen kulkenut nukketalon ohi ja katsonut huoneita, jotka eilen muutenkin saivat vähän erilaisen ilmeen. Tai osa huoneista. Tästä on hyvä jatkaa siinäkin hommassa. Onneksi on tosiaan talvi eessä, niin on enemmän aikaa näperrellä. Kun puutarha siis lepää...
Olen myös onnellinen tuosta vesijohdosta. Paljon se on jo helpottanut mun askareitani.
Aamukahvin jälkeen tänään aloin neulomaan myös itselleni myssyä. Totesin, että ainoa villamyssyni on tuolla kaikenlaisessa pihapuuhastelussa ja työhommissa jo niin perstaantunut, että se päässä en kehtaa kaupunkiin lähteä käymään ja koska siis talvi nyt kuitenkin kaiketi tulee, niin täytyyhän sitä sitte kutoo uus myssy. Tuolla se on keittiön pöydällä ja puolet on suunnilleen tehty. Ehkä huomen aamulla aamukahvin jälkeen jään taas siihen istumaan ja kutomaan sen loppuun. Sen jälkeen täytyykin sitten neuloa tumput, kun nekin olen hukannut tässä muutama viikko sitten. Ei ole kuin yhdet työrukkaset, eikä nekään sovi kaupunkikäynneille.
Että tämmöstä arkista aherrusta ja välillä leikkiä on elämä täällä metsän siimeksessä. En minä muuta tarvitse ollakseni onnellinen. Sopivasti puuhailua ja leikkiä välillä. Sekä lämmintä tupaa ja ruokaa.
Tähän voisi tietysti lisätä hyvät ihmissuhteet, mutta totuus on kyllä se, että ihmisiä en juurikaan tapaa enkä näe. Ainoastaan kun käyn kaupungissa kaupoilla, tai katsomassa äitiä sairaalassa, näen muita ihmisiä. Silti se ei saa minua onnettomaksi. Ehkä se on vaan niin, kuin eräässä laulussa sanotaan: "toiset on luotuja kulkemaan - yksin yksin vaan"

Paineet pois.

Niin no, minulla ne paineet vain nousee sitä mukaa, kun vesipumpun paineet laskee. Tai nythän ne pumpun paineet on nolla ja vettä ei tule pisaraakaan!
Jotenkin kyllä aavistin tämän, mutta silti menin siihen "halpaan".
Nääs, ans ku mä kerron taas tänkin vastoinkäymisen.
Kerkesin jo viikon verran iloita siitä, että vettä sai otettua keittiössä suoraan pumpulta. Tosin ihmettelin ääneen siskolle ja veljellekin sitä, että miksi pumppu "huutaa" vaikka vettä ei otetakaan. Siskon mies arveli, että jostain valskaa, joko "katti" tai paineet. Velikin oli sitä mieltä että siinä valskaa paineet, kun oli nähnyt, että aluks oli paineet 3 (jotain) ja nyt ne oli siis toissapäivänä veljen täällä ollessa vain 2,5 ja pumppu kävi tihenevään tahtiin itekseen...
Kun tätä sitten veljelle manasin, että on kurjaa herätä monta kertaa yössä siihen, että pumppu hörähtää käyntiin, veli sanoi, että voin ottaa tepselin irti seinästä yöksi. Mietin illalla, ottaessani sen pois, että entäpä, jos ne paineet siitä vaan häviää yön aikana ja kun ei pumppu pysty pumppaamaan, niin mitä tapahtuu aamulla, kun pitäisi ottaa vettä?
Ja niinhän siinä kävi, että kun riskin otin ja irrotin tepselin, niin aamulla ei tullut vettä pisaraakaan. Pumppu kyllä huutaa, mutta muuta ei tapahdu. *huoh*
Tää on niin syvältä kaikki! Vesi on varmaan paennut kokonaan takas kaivoon ja nyt en saa sitä uppopumppuakaan käyntiin, kun se sähköhomma jäi toissapäivänä kesken, eikä sitä kaapelia ole yhdistetty vielä tuossa kuistilla siihen jakorasiaan. Jos se oliskin kunnossa, niin voisin ehkä mennä kokeilemaan, että työntääkö se uppopummpu vettä tohon automaattiin sieltä kaivolta päin.
Täytyy nyt kai vaan odottaa vielä hetki, että päivä valkenee ja soittaa veljelle, jos hän ehtisi auttamaan tuon kanssa. Usein hänellä kyllä on niin kiire omine juttuineen, että ei ole mitenkään selvää, että ehtiikö hän. Sitten on vain tallusteltava kaivolle ämpärin kanssa ja taas ruvettava vinttahommiin. Eli olikohan tää koko vesijohto homma vain kauhea erehdys, joka tuottaa mulle jatkossa pelkkää stressiä ilman mitään helpotusta?