maanantai 28. marraskuuta 2016

Mikä tekee päivästä onnellisen?

Olen lämmittänyt saunan. Ihanaa on istua siellä lämpimillä lauteilla ja katsella ikkunasta näkyvää rauhallista kotimetsikköä samalla kuunnellen kiukaan sihinöintiä.
Talvinen päivä on kääntymässä iltapäivän puolelle ja hämärä tulee vähän ajan päästä, mutta nyt vielä näkee hyvin ilman valoja missään. Puut huokailevat hiljaa ja taivaalla seilaa jokunen pilvi, josta ei nyt kuitenkaan sitä lunta tänään lisää tupruttanut. Istun kuin pyhäkössä.

Mä niin rakastan tätä pikku saunaani, jonka rakas rakas rakas poikani mulle rakensi omin käsin.
 Tänään on ollut kaunis päivä, pakkasta noin 5 astetta ja aurinkoakin jossain vaiheessa.
 Maassa on muutama sentti lunta ja tässä minun pihassani on niin ihanaa, kun täällä ei kulje pääsääntöisesti kukaan muu, kuin minä ja luonnon eläimet. On ihanaa mennä tuonne pihalle touhuamaan, lakaista ensin portaat pakkaslumesta ja vähän pihapolkuakin ja sitten ottaa pulkka mukaan ja lähteä puupinolle hakemaan polttopuita sisään lämpiämään. Matkalla sinne (noin 20 m ) katselen pieniä jälkiä puhtaalla lumella... orava on siksakannut sinne tänne pihapiirissä ja myös muutama jana hiirulaistenkin jälkiä löytyy. Linnutkin välillä sipsuttelevat maassa, etsiessään lintulaudalta pudonneita siemeniä. Puupinoni on ison ladon seinällä ja  ihmeekseni näin sieltä ladon nurkalta -liekö tullut ladon alta- vähän isommatkin jäljet. Kenenköhän ne olivat? Vähän näytti liian isoilta Viiru-kissani jäljiksi, joten arvelin, että oisko jälleen supikoira hiippaillut pihalla. Ties vaikka pitäis majaa tuolla ladon alla?
Saunan lämmityksen aikana, kulkiessani vähän väliä lisäämässä muutaman puun kiukaan alle, huomasin kuinka tintit jäivät katselemaan lintulaudan reunalle, että olenko vaarallinen, vai voiko tähän jäädä rauhassa syömään. Samoin orava juoksi varmuuden vuoksi lähimpään isoon puuhun ja jäi parin metrin korkeudelle oksalle katselemaan minua, kun juttelin sille. Sanoin, että ei minua kannata säikkyä, kuljen tässä silloin tällöin, mutta olen ihan vaaraton. Oravalla oli siemen kämmenien välissä ja se alkoikin sitä syömään samalla, kun katseli ja kuunteli minua. Kyllä nuo linnut ja oravat vain oppivat minut tuntemaan ja milloin lintulauta tyhjenee, enkä ole sitä heti täyttämässä, niin koputtelevat keittiön ikkunaan ja singahtelevat siinä kutsuvasti... kun sitten vien siemeniä laudalle, niin heti kohta siihen lehahtaa parvi ja iloiset syömingit alkaa.

Aamulla, heti herättyäni mieleeni tuli eilinen askartelupäiväni. Todellakin, vietin koko päivän pitkästä aikaa nukkekotini parissa. Ainoastaan puita kävin hakemassa sisälle ja lämmitin uunit. Niin no, ruokaa tietysti laitoin välillä ja tein pikku askareita, mutta muuten istuin keittiön pöydän ääressä ja maalasin ja maalasin! Kaikki ne puuvalmiit huonekalut, jotka olin ostanut jo lähes pari vuotta sitten, vain vähän ennen, kuin muutin tänne omaan mökkiini. Tästä omasta tulikin sitten sellainen "nukkisprojekti" että enää ei tahdo aikaa jäädä tuolle miniatyyrimaailmalle ja se on kyllä vähän sääli. Mutta eilen siis "pyhitin" koko päivän sille ja se teki mut kyllä hurjan onnelliseksi.
 Tänäänkin on ollut monta onnellsita hetkeä, kun olen kulkenut nukketalon ohi ja katsonut huoneita, jotka eilen muutenkin saivat vähän erilaisen ilmeen. Tai osa huoneista. Tästä on hyvä jatkaa siinäkin hommassa. Onneksi on tosiaan talvi eessä, niin on enemmän aikaa näperrellä. Kun puutarha siis lepää...
Olen myös onnellinen tuosta vesijohdosta. Paljon se on jo helpottanut mun askareitani.
Aamukahvin jälkeen tänään aloin neulomaan myös itselleni myssyä. Totesin, että ainoa villamyssyni on tuolla kaikenlaisessa pihapuuhastelussa ja työhommissa jo niin perstaantunut, että se päässä en kehtaa kaupunkiin lähteä käymään ja koska siis talvi nyt kuitenkin kaiketi tulee, niin täytyyhän sitä sitte kutoo uus myssy. Tuolla se on keittiön pöydällä ja puolet on suunnilleen tehty. Ehkä huomen aamulla aamukahvin jälkeen jään taas siihen istumaan ja kutomaan sen loppuun. Sen jälkeen täytyykin sitten neuloa tumput, kun nekin olen hukannut tässä muutama viikko sitten. Ei ole kuin yhdet työrukkaset, eikä nekään sovi kaupunkikäynneille.
Että tämmöstä arkista aherrusta ja välillä leikkiä on elämä täällä metsän siimeksessä. En minä muuta tarvitse ollakseni onnellinen. Sopivasti puuhailua ja leikkiä välillä. Sekä lämmintä tupaa ja ruokaa.
Tähän voisi tietysti lisätä hyvät ihmissuhteet, mutta totuus on kyllä se, että ihmisiä en juurikaan tapaa enkä näe. Ainoastaan kun käyn kaupungissa kaupoilla, tai katsomassa äitiä sairaalassa, näen muita ihmisiä. Silti se ei saa minua onnettomaksi. Ehkä se on vaan niin, kuin eräässä laulussa sanotaan: "toiset on luotuja kulkemaan - yksin yksin vaan"





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti