Hyvää alkanutta vuotta 2017

Aika vaan kuluu jotenkin kummasti oudossa välitilassa näin talvella, eikä mistään tahdo oikein tulla mitään. Minua ehkä vaivaa jonkinasteinen kaamosmasennus. Olo on vetämätön ja haluton ja "pitkin hampain" joudun tekemään pakolliset askareet, kuten puiden kantamisen ja talon lämmittämisen. Miten sekin on joskus vain ikävä velvollisuus, vaikka se yleensä on ollut mulle mukava tunnelmahetki päivässä, kun laittaa uuneihin tulet ja kuuntelee niiden ropinaa ja tuntee, kuinka lämpö pikkuhiljaa alkaa virrata uunien kyljistä...
Vuosikin siinä ehti vaihtua ja joulunpyhät menivät sairastellessa ja ihan yksin täällä hiljaisuudessa. Ei tullut enää poikakaan jouluaterialle, kuten melkein aina tähän saakka. Niin se elämä vaan muuttuu ja  ihmiset kulkee omia polkujaan.
Uudenvuoden aattona taas paukkui ja rätisi raketit tälläkin kylällä niin, että monta kertaa oikein hätkähdin, että kuka tulee rymisten talooni. Niin sitä on tottunut tähän hiiskumattomaan hiljaisuuteen, että pienikin poikkeus saa hätkähtämään. Sitäkään en ymmärrä, että missä taloissa noita raketteja oikein täällä ammutaan joka vuosi, kun tässä lähistöllä ei oikeastaan asuttuja taloja edes ole. Lähin on yli puolen kilometrin päässä. No, oli miten oli, mutta onneksi sekin on taas vuodeksi ohi. Paljonkohan nuo metsän eläimetkin pelkäävät sitä jatkuvaa rätinää ja välillä isompiakin jysähdyksiä.

Vuosi alkoi melkoisen leppoisassa säässä. Pakkasta oli alkupäivinä vain muutama aste ja väillä jopa nollassa tai lämpimän puolellakin. Mutta loppiaisena tilanne muuttui, heräsin kovaan viluun ja totesin  kammarin puolella olevan vain 15 astetta lämmintä. Kiiruhdin keittiöön katsomaan, mitä siellä on ja mittari näytti +16 astetta. Nopeasti vaatteet päälle, kahvit tippumaan ja sitten tulet molempiin uuneihin. Vilkaisin samalla ulkolämpömittariin ja herranjestas! Siellähän oli pakkasta -24 astetta! Yhdessä yössä lämpötila tipahti tosi alas. Pelkäsin että vesijohdotkin jäätyy ja kokeilin pitkin päivää laskea vettä, että vieläkö tulee. Onneksi tuli. Se tässä uudessa mukavuudessa, eli vesijohdossa onkin nyt sitten negatiivinen puoli, että talvisin saa olla aina huolissaan putkista. Kantoveden aikaan ei mitään tuollaista tarvinnut ajatella. Mutta silti otan mieluummin aamuisin kraanasta veden kahvipannuuni, kuin että hiippailisin kaivolle ämpäreiden kanssa. Tai no, enhän mä oikeestaan koskaan sinne aamulla ensitöikseni hiippaillut. Kyllähän siitä piti pitää huolen, että illalla nukkumaan mennessä ämpäreissä oli  vettä aamuksi. Mutta se aika on nyt siis ohi -ainakin niin kauan, kuin vesijohto pelittää.

Äiti on edelleen hoitolaitoksessa kaatumisensa ja lonkkaleikkauksen jälkeen. Hän oli ensin 6 viikkoa vuodeosastolla ja sen jälkeen siirsivät hänet Markunkotiin toipumaan. Markunkoti on lyhytaikaista nk intervallihoitoa antava laitos, mutta äiti joutuu nyt varmaan olemaan siellä tavallista pitempään, koska hän ei voi mennä enää yksin kotiinsa asumaan, eikä jatkosijoituspaikkaa ole vielä järjestynyt. Huolettaa hieman hänenkin kohtalonsa.

Mutta kaikesta on aina selvitty ja onneksi ollaan kovaa vauhtia menossa taas kevättä kohti ja valokin alkaa lisääntymään ja mieli piristymään kaikin tavoin. Alan nyt ommella nukenvaatteita oikein urakalla, kun tämä keskitalvi on tämmöstä sisällä olemista enimmäkseen, enkä jaksa koko aikaa ajatella tämän talon remontoimistakaan. Odotan huhtikuuta, kuten viime vuonnakin jolloin aloin sisällä tapetoimaan yms ja niin teen  nytkin. Jatkan taas huone kerrallaan sisäremppoja kun valoa on tarpeeksi. Mutta nyt siis nautin nukkeleikeistä välillä, jotta saan tuon kaamosmasennuksen selätettyä.
Tuolla nuo minun tyttöseni ovat odottaneetkin kuka mitäkin; Anna jopa hiuksia päähänsä. Aloin syksyllä jo vaihtamaan sen hiuksia, kun entiset oli loppuun leikityt jossain Englannissa aikoinaan. Sieltä nimittäin sen ostin Ebaylta, kuten nuo muutkin vintagenukkeni.

Joulupäivänä 2016 otettu kuva ikkunan läpi takapihalle päin. Lumesta ei tietoakaan.