40-luku

Olen tässä pitänyt vähän taukoa noiden vanhojen asioiden kertomisessa, koska nyt ollaan tultu jo 40-luvulle ja siinä riittääkin sitten paljon kertomista. Tuossa välissä jo kerroin isoisäni Artturin tarinaa pienen pieneltä osin ja pääpiirteissään. Hänhän oli jo "mukana kuvioissa" tämän talon asukkaana 30-luvullakin, kun oli mennyt naimisiin Elli mummoni kanssa ja saanut hänen kanssaan kaksi tyttöä, -34 ja -38 syntyneet äitini ja pikkusiskonsa Aune.
Silloin elämä täällä oli vielä rauhallista ja varmaan aika onnellistakin uuden perheen yhdistyessä "vanhaan" eli Maria mummu ja Ellin pojat saivat taas Elli äidin takaisin kotiin ja lisää elämää ja vipinää pikkutyttöjen muodossa. Lapsilla oli tosin kovin suuret ikäerot, kun pojat olivat 40-luvulle tultaessa jo 22- ja 23-vuotiaat, tyttöjen ollessa 6 ja 2.
Jotain jo kerroinkin noitten lasten touhuista aiemmin, enkä niihin nyt enää palaa.  Laitan sensijaan  tähän valokuvuia 40-luvulta ja kerron sitämukaa niistä, mitä tiedän:

1939-1940

Elettiin levottomia aikoja jälleen.
Jorma Tuominen meni armeijaan Valkjärvelle syyskuussa  -38. Seuraavan vuoden lokakuun 9. hän jätti armeijan kasarmit ja siirtyi rajalle Lipolaan. Sitä myötä sitten sotimaan, kun sota syttyi.
Myöskään hänen kenttäpostikirjeitään ei ole säästynyt, kuin yksi ainoa. Se on kuitenkin lähetetty sodan melskeestä, vaikka kaipa hän armeijastakin lähetti kirjeitä kotiin.




Jormalla oli morsian, nimeltään Helmi Suominen joka oli Halikosta. Kun Jorma kaatui, se oli kauhea isku Helmille, eikä hän omien sanojensa mukaan meinannut toipua siitä millään. Helmi kirjoitteli myös Jorman äidille ja lähetti mm valokuvansakin hänelle muistoksi. Tässä tämä kuva, jonka takana lukee: "Muistoksi Elli-tädille Helmiltä".
Tähän väliin haluan kertoa eräästä kirjasta, jonka lapsena luin (tai en ole varma, luinko sitä loppuun, koska muistan sen olleen vähän tylsä) Elli-mummun kirjahyllystä. Sen nimi oli "Halikon hakoniskat" ja ihmettelin kovasti, miksi mummo oli hankkinut sellasen kirjan. Se kertoi siis Halikosta ja halikkolaisista. Nyt ymmärrän yhteyden, varsinkin, kun Veli-Matti kirjoitti tuosta kirjasta eräässä kenttäpostikirjeessään äidilleen. Luultavasti kirja on ilmestynyt hyllyyn Helmin kautta ja pojat molemmat ovat sen lukeneet. No- tuo oli sivujuonne, palataan taas asiaan.
Jorma oli hiljainen ja taiteellinen. Hän kulki paljon metsissä ja tarkkaili eläimiä ja piirsi niitä lyijykynällä ruutuvihkoon, joka taisi hänellä aina olla mukanaan.  Siellä oli myöskin muutama sivu ruotsinkielen opintoja. Sitä hämmästelin, mutta selvitin erinäisistä papereista, että hän oli kuulunut johonkin ruotsi-suomi-seuraan ja hänellä ol mm eräs nainen kirjeenvaihtotoverina tuosta seurasta. Mietinkin, että ei siihen aikaan kyllä kansakoulussa ruotsia opetettu, mutta Jorma oli siitä näemmä itse kiinnostunut ja alkanut opiskelemaan.
Niin, hänestä tuli siellä armeijassa sitten korpraali. Kun talvisota syttyi marraskuun lopulla 1939, Jorma joutui rintamalle ja se talvisota olikin sitten hänen koko sotansa. Vain tuntia ennen rauhan julistusta, maaliskuun 13 pv, 1940, hän oli kauheassa tulituksessa vielä ja yksi sirpale katkaisi hänen jalkansa. Häntä lähdettiin vetämään ahkiolla kenttäsairaalaan, jossa hän kuoli kaksi päivää myöhemmin. Laitan tähän sen ainoan kirjeen Jormalta kotiväelle, joka on säästynyt. (koska se alkaa "Terve taas", viittaa se siihen, että muitakin kirjeitä on kirjoitettu.
Kirje on kirjoitettu vain kaksi viikkoa ennen Jorman kaatumista ja sodan loppumista.

                                                                                                         Täällä jossain 28/2 – 40

Terve taas!!

Kiitos kirjeestä jonka sain jo monta päivää sitten, mutta nyt on ollut sellaiset hetket käsillä ettei yleensä kirjoittaminen ole tullut mieleenkään.

Pari viikkoa sitten piti päästä lepäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Ensinnä muuteltiin paikasta toiseen niin, ettei levosta tullut mitään ja sitten kahdeskymmeneskolmas päivä ryhdyttiin hyökkäykseen ja vielä vieraan divisioonan lohkolla.

Teimme sellaisen pienen saarrostuksen mahdottomalla hyökkäyksellä. Eräs majuri sanoi siitä hyökkäyksestä, että se porukka on vallan mahdoton. Ja kyllä se vähän siltä näyttikin. Kuulaa tuli oikein satamalla, mutta kukaan ei ajatellut suojautumista, ainoastaan eteenpäin ja hyvin se onnistuikin, ainoastaan joku mies haavoittui ja ryssä pakeni hurjasti.

Asemien hallussapito kyllä kävi meille raskaaksi. Kaksi vuorokautta olimme kuin todellisessa helvetissä. Miehiä kaatui ja haavoittui yhtä mittaa ja lopuksi meidän oli irtauduttava.

Joku päivä myöhemmin se sama asema kyllä vallattiin uudestaan ja saarrostus puhdistettiin, mutta nyt en tiedä kenellä ne asemat on. Saaliiksi oli saatu 5 tykkipatteria ja satakunta vankia ynnä muuta romua. Hyökkäysvaunuja mekin tuhottiin siinä useita kymmeniä.

Se oli kyllä paikka, joka oli elämäni hirvittävin. Kerran kaatui kaveri vierestäni, kun tuli kahdeksan tuumainen ammus päin tähystyspaikkaa. Hiekan alle minäkin jouduin, enkä tiennyt vähään aikaan olenko ollenkaan hengissä. Nyt on vähän toiveita päästä lepoon, mutta ei tiedä sitte ehditäänkö.

Postia ei ole saatu ollenkaan toista viikkoon. Helmiltä sain kirjeen ja kortin toista viikkoa sitten ja nyt vasta ehdin hänellekin vastata. Hän lupasi lähettää taas paketin ja voi se ollakin jo jossain postikonttorissa, mutta kun täällä on kaikki niin sekaisin nyt, niin ei tiedä mihin ne kaikki joutuu. Se yksi paketti hukkui. En tiedä oliko se sieltä kotoa vai mistä.

Onko Matti kirjoittanut nyt sinne? Minä en ole nyt saanut mistään mitään tietoa muuta kuin kotoa ja Helmiltä. Olen kuin hullunmyllyssä kun ei ole nähty sanomiakaan viikon päiviin.

Mutta ehkä kaikki on hyvin, koska me olemme, luullakseni, tällä kertaa vaikeimmassa kohdassa, eikä meilläkään oikein hirmuhätää ole. Pienenpiä rintaman siirtoja on kyllä tehty, mutta nekin vaan ovat helpottaneet meitä. Kyllä tämä ruljanssi sais loppua jo mutta kukapa sen tietää koska tämä loppuu. En usko kyllä, että tämä mahdottomia kestää. Tulis ulkovallat apuun enemmän, niin vois loppua hyvinkin pian. Niin väsyneeksi ja ärtyneeksi täällä kyllä käy, että varmaan menee vuosia ennenkuin on ennallaan. Vaikka se ei ole ihme, kun ensinnä on tuolla asemissa pari kolme vuorokautta yhtämittaa aina joka hermo korkeapaineessa ja kun sitten pääsee pois ja saa teltan pystyyn, niin taas marssivalmiiksi ja parin kolmenkymmenen kilometrin hiihto eteen.

Onko Arttu kirjoittanut nyt hiljakkoin? Jokohan ne on rintamalla? Pääsikö Kerttu Tampereelle töihin? Jos pakettia vielä joskus lähetät, niin koeta hankkia mulle henskelit. Lumipuku jäi myös jo loppuunkuluneena asemiin, mutta taitaa olla sieltäkin mahdoton saada. Housut alkaa olla myös nyt aivan hajaantumistilassa. Mutta et kai sinäkään voi niitä hankkia. Voi niitä joskus saada täälläkin vaihdettua, kun sattuu. Minä tilasin sitä voitakin sieltä meijeristä jo pari kolme viikkoa sitten, mutta ei ole vielä tullut mitään. Kahvi ja voileipä onkin nykyään melkein pääravinto, kun ne keitot  tahtoo olla niin kovin kehnoja ettei niistä saa muuta kuin vatsatauteja. Minun jäi kaikki vehkeet Valkjärvelle mitä mukaan otin ja sinne ne paloi, mutta meillä on hyvät ruokailuvälineet kyllä joilla voi keittää mitä vain kamiinan päällä. Sokeria, voita ja kahvia menee kyllä aika paljon, mutta kun laitetaan aina tasan kaikki kun saadaan siviilistä, niin hyvin me sentään olemme pärjännyt.

Päivisin tahtoo kokkaaminen olla heikkoa, kun se Molotohvi yrittää vierailla, mutta yöllä sitä enemmän. No kai lopetan taas ja paljon terveisiä vaan kaikille sinnepäin.

Kuulemiin siis

Jorma

Niin, siinä se vielä Jorma uskoo, että selviää hengissä. Toivoo, että "tämä loppuisi pian" ja pianhan se hänen kohdallaan loppuikin kokonaan. Jorma oli tuolloin täyttänyt juuri 23 vuotta helmikuussa.

Veli-Mattikin oli jo tuolloin rintamalla. Hän oli myös mennyt armeijaan, palvellen Tammisaaressa rannikkovartiostossa ja sitä kautta sitten rintamalle. Tässä yksi Matin kirje, se on päivätty vain 5 päivää tuon Jorman kirjeen jälkeen, kuitenkin ennen Matin haavoittumista käteen:

Täällä jossakin 5/3 40

Hei vaan.

Terveiset taas täältä pitkästä aikaa. En ole joutanut kirjoittamaan ennemmin

kun on oltu ottamassa ryssää vastaan. Hengissä olen vielä, mutta kyllä se vähältä piti, etten saanut viimeistä lähtöä. Toissapäivänä oli kaikkein kovin päivä, mutta kyllä on muutkin päivät olleet hirmuset.

28 pv minäkin tulin tänne etulinjaan ja nyt pääs lepäämään vähän, mutta en tiedä kuinka kauvan keriitään lepäämään kun taas lähdetään taisteluun. Kyllä se ryssä on täällä yrittänyt oikein lujasti, mutta ei se ole päässyt eteenpäin.

Täällä on niin kovin pimeä täällä teltassa kun on yksi lyhty vaan, ettei oikein näe kirjoittaa mutta eipä tässä juuri mitään kirjoitettavaa olekaan.

Reppuni minä jätin kuormastoon silloin kun lähdettiin eteen ja nyt en sitä löytänyt, että on tainnut hukkua, mutta ei siitä paljon surua ole kun sain kaatuneitten repusta taas lisää tavaraa.

Kai lopetan taas, se on vaan pääasia, että tiedätte että olen hengissä.

Kuulemiin

Matti

Osoite on nyt seuraava

K. P. K. 27

S

7013

Kun Jorma oli kirjoittanut viimeisen kirjeensä helmikuun viimeinen päivä, niin ilmeisesti Elli ei ole saanut pitkään aikaan tietoa Jorman kaatumisesta ja on ollut huolissaan kun pojalta ei ole tullut kirjeitä enää. Siitä antaa osviittaa tämä Veli-Matin kirje huhtikuun alkupuolelta, jolloin hän itse oli sotasairaalassa Hämeenlinnassa:

7.4.1940

Äiti Hyvä

Sydämmellinen terveiseni ja kiitos kirjeestä.

Kyllä minä täällä hyvissä voimissa olen olosuhteisiin nähden. Ei nyt vielä tiedä varmaan, koska pääsen lomalle, mutta ehkä ensi kuussa. On ainakin toiveita.

Täti kävi täälä katsomassa, kun täältä soitettiin sinne Harvialaan. Osoite sinne on Harviala Hietala.

Onko Jormasta saanut mitään tietoa? Älä äiti nyt kovin sure, onhan hänestä nyt vielä toivoa, kun hän sentään vielä silloin itse kirjoitti. Hän on voitu siirtää vaikka Norjaan tai Ruotsiin, kun niitä on paljon sairaita sinnekin viety. Ei niistä varmaankaan niin pian voi saada tietoja.

Kyllähän se on ikävää tämä aika monelle äidille lapsiaan odotellessa, mutta täytyy koettaa toivoa kumminkin viimeiseen asti. Kyllä se on suruviesti kyllä moneen kotiin tullut, mutta kaikkeen sitä sitten saa voimaa kantaa, sillä ei niin raskasta kuormaa ihmiselle laiteta ettei sitä kantaa jaksa.

Kertulta tuli 3 p kirje ja minä hänelle jo vastasin. Muualta ei ole tullut kirjeitä.

Täälä on 2 serkkua katsomassa, he lähettävät Kalle sedälle osoitteen. Kyllä ne sitten varmaan kirjoittaa. No niin, ei nyt muuta sitten kuin hyvää vointia sinne kaikille ja terveisiä. Toivotaan vain pikaista tapaamista. Siis

Näkemiin Matti

Terveisiä tädin väeltä.

Matti oli lähes koko "sotansa" ajan Hangossa ja sen edustalla olevilla saarilla, kunnes jouluna 1941 tuli siirto itärajalle. Laatokan jäällä hänkin kohtasi loppunsa ja aika oli tuolloinkin maaliskuuta, mutta siitä kerron myöhemmin. Matti oli siis rannikkojääkäri. Mutta tuolloin, kun Jorma kaatui, Veli-Matti oli sotasairaalassa, koska hän oli haavoittunut 12.3. oikeaan käteen, joka sitten märki aika kauan ja piti häntä sairaalassa. Hän ei päässyt edes veljensä hautajaisiin.Kuvassa Veli-Matti on valkopaitainen hymyilevä poika takarivissä oikealla. Hänen oikea kätensä on kantositeessä. 

Myös Artturi on kirjoittanut kotiin samana päivänä, kuin Veli-Matti, eli huhtikuun 7.

Sulkava 7- 4 – 40

Terveiset

Kiitos paketista jonka sain tänään ja oli hyvä tupakka, tervetullut ja myös ne hipulit oli kyllä hyvät.

Etkö sinä ole viellä saanut minun kirjeitäni joita olen tällä uurella osoitteella kirjoittanut, ku et ole niistä mitään vastannut?

Tänään myös sain Toivolta kirjeen, se oli kirjoitettu jo 31 – 3 . Kertoi taas ikävää uutista, sanoi, että Jormaa epäillään kuolleeksi . Lieneekö totta. Kyllä ikävää on, mutta kaikki ne on vastaan otettava, mitä eteen tulee.

Kyllä sitä on tällä kertaa tottunut näkeen yhtä ja toista. Kyllä tämä homma alkaa käyrä hyvin kenkkumaiseksi, kun poispääsystä ei ole mitään tietoa. Näyttää siltä, niinkuin ei koskaan pääsis enää pois. No niin, sain kirjeesi juuri kun tätä kirjoitan. Siinä on sitten perää, että Jorma on kuollut. Tänne on tuotu melkein joka päivä ruumiita. Niitä, joita kaatu silloin viimeisinä päivinä kun rauha tuli. Aina on vähän sairaalaan kuolleita kansa. Onko niistä toisista pojista tullut mitään? Ei Harjulan Laurikaan ole jälkeen rauhan yhtään kirjoittanu. Onko se Olavi kaatunut kun ei siitäkään ole mitään tietoa?

Terve vaan, en tässä kerkiä tämän enenpää.

Res. Stm Nieminen Artturi

K p k N:o 1

W

8006

Koko kevät 1940 oli siis äiti Ellille kauheaa aikaa. Ja voin vain kuvitella, miten äitini, silloin 6 vuotias tyttönen ja siskonsa Aune, 2 vuotias, olivat hämmentyneitä. Tämä seuraava kuva täytyy olla juuri tuolta keväältä, tai kesältä -40 ja tyttöjen ilmeet ovat kovin totiset. Ei varmaan paljon naurua ja iloa ollut heidän kodissaan tuolloin.

Hautajaiset olivat Ikaalisten kirkossa ja siellähän noita arkkuja oli montakin rivissä. Sankarivainajia siunattiin yhtaikaa. En osaa sanoa noista kahdesta arkkukuvasta, että kumpi on Jorman ja kumpi Matin, mutta ei sillä kait ole mitään väliä tässä. Mutta mummo on näköjään halunnut ne kuvat kuitenkin albumiinsa laittaa.
Monta kaunista surukirjettä Elli sai sukulaisilta ja tuttaviltakin ja yksi tuli myöskin rintamalta, rajamies S. Marttiselta, joka kirjoitti Jorman viimeisistä hetkistä:
Kirje on tullut vasta seuraavan vuoden tammikuussa, kun mummo on pyytänyt tietoa siitä, kuinka kaikki kävi. Kun luin tuon Marttisen kirjeen ensimmäisen kerran, en vielä tiennyt, miten hänen kävi, mutta kun aloitin sen suururakan Matin kirjeiden parissa, niin niistä selvisi myös sekin asia, että tämä Marttinen kaatui myöskin. En nyt juuri muista, milloin ja missä, mutta kyllä se kirjeistä ilmeni. Kun sen luin, minua kylmäsi hieman, kun tuossa Ellille kirjoittamassaan kirjeessä hän oikein niinku toivoo sitä; "Pyydän, älkää olko pahoillanne, sillä hän kuoli sankarina joiden joukkoon toivon itsekin pääseväni, mutta ei, vaan jatkuvasti saa temmeltää täällä myrskyisessä maailmassa. Kunnia heille."

 Järviö 16.1.41

Rouva Niemiselle

Pyynnöstänne kirjoitan teille Jorma Tuomisen elämän tehtävistä viime talvena Kannaksella ja samalla lähetän lämpimät terveiseni teille täältä rajan sydämestä.

Entinen ryhmänjohtaja on tämän kirjeen kirjoittaja -res. alikersantti Marttinen Sulo, nykyisin palvelen rajamiehenä Hangon vuokra-alueen rajalla.

Me olimme Jorman kanssa samaa ikäluokkaa. 1938 Syyskuun 2 päivä astuttiin palvelukseen Valkjärvelle J P 2:een.

Koko ajan olimme oikein hyviä aseveljiä, sitten viime Lokakuun 9 päivä jätettiin kasarmit, jouduimme rajalle Lipolaan. Sodan puhjettua silloin aamulla varhain minä haavoituin ja jouduin taivaltamaan kohti sairaalaa. Tammikuun 3 päivä pääsin uudestaan rintamalle ja olin ihmeissäni, kun kaikki ryhmäni pojat olivat hengissä. En liioittele jos sanon, että rajaton riemu synty kun astuin telttaan ja niinollen alkoi seikkailumme.

Sitten käytiin Tarkkilassa. Oinalassa tehtiin kaksi partioretkeä ryssän puolelle, Jorma ja minä johtajana, silloin näin hänen pelottomuutensa. Kämärällä oltiin niin tiukalla, aivan läpiväsyneet, mutta en koskaan kuullut valitusta häneltä, aina iloinen, vaikka todellisuus oli mitä uhkaavin.

Kämärällä tulimme Heinjoelle jossa hän haavoittui lievästi, päivämäärää en muista. Helmikuuta se oli, kaunis aurinkoinen iltapäivä, seisottiin lähellä Heinjoen asemaa olevalla kankaalla vierekkäin. Toiset pojat tekivät asemiaan lumesta. Samassa alkoi ryssä ampua pikakiväärillä niin vimmatusti. Sanoin Jormalle, että eikös käydä matalammaksi, mutta hän vain naurahti minulle ja samassa hän kaatui vatsalleen maahan. Hyppäsin hänen luokseen, kysyin sattuiko sinuun? Hän sanoi ”sattui hiukan” ja läksi ryömimään haavoittuneiden suojapaikkaan. Tämä kävi kaikki niin salaman nopeasti, ettei ollu aikaa enempää puhua hänen kanssaan. Tämän jälkeen otin hänen konepistoolinsa ja hiivin kivi-esteelle johon tuli myös meidän joukkueen johtajakin. Sain ammuttua siintä 3 ryssää , mutta sitten en meinannut päästä pois, joka puolelta satoi, vasta pimeän tullessa pääsin pois. Kaksi miestä ryhmästämme joutui sinä päivänä sairaalaan.

Sitten kaksi viikkoa oli Jorma pois. Kun hän tuli takaisin, annoin konepistoolin omistajalleen.

Ja sitten sodan viimeisen päivän aamu Portinhoikassa, lähellä Viipuria.

Yöllä menimme siihen, teimme asemiamme koko yön vetämällä massapaaluja eteemme. Noin tuntia ennen sodan loppua, saimme kovan keskityksen tykistöllä. Istuimme vierekkäin, Jorma vasemmalla puolellani, niin kranaatin sirpale tuli läpi massapaalun katkaisten Jormalta jalan. Riensin heti hakemaan ahkiota, se oli 200 metrin päässä. Nostin hänet ahkioon, hän oli täydessä tajussaan vielä silloin, sanoi minulle; laita kaasunaamarini mukaan ahkioon. Tein sen, sitten pojat lähti vetämään. Saatoin Jormaa noin 100 m, silloin hän alkoi valittaa jo kipuaan, hyvästelin ja toivotin onnea hänelle ja vielä hän jaksoi hymyillä, vaikka ponnistuksia se vaati. Sitten 2 päivää myöhemmin tuli tieto, että Jorma on kuollut. Näin siirtyi kolmas sankari ryhmästäni ikuiselle matkalleen josta ei koskaan palaa.

Pyydän, älkää olko pahoillanne, sillä hän kuoli sankarina joiden joukkoon toivon itsekin pääseväni, mutta ei, vaan jatkuvasti saa temmeltää täällä myrskyisessä maailmassa. Kunnia heille.

Jorma näytti esimerkkiä jota emme jokainen pysty niin kirjaimellisesti seuraamaan, hän oli vaatimaton ja jos koska tuli jotain tehtävää suorittamaan lähtö, niin aina ensimmäisenä ilmoitti. Me luotimme toisiimme.

Joka mies rynmässäni luotti minuun ja minulla oli ilo saada taistella semmoisen ryhmän kanssa. En koskaan jättänyt miehiäni yksin, aina olin itse mukana, siten juurtui tämä sotilaselämä ainakin toistaiseksi tulevaisuuteni päiväkirjaan.

Muuten, Veli-Matti Tuominen oli marraskuussa samalla vartiolla kuin minäkin ja tätä nykyäänkin samassa komppaniassa ollaan. Hän on vain keskusvartiolla Tammisaaressa.

Toivon, että jos joskus sattuisi tieni sinnepäin, niin mielelläni kävisin tervehtimässä teitä ja samalla suullisesti kertoisin sen kaiken, sillä tämä kirje kertoo, mutta ei tarpeeksi.

Nyt toivotan lopuksi hyvää jatkoa ja onnea teille Rouva Nieminen tänä alkaneena vuotena ja eittei silmänne kyyneltyisi.

Monin terveisin: Rajamies S. Marttinen,

Tammisaari

Skogby – Ångsåg

Rajavartiosto

Oikealla olevassa kuvassa, joka on ilmeisesti juuri Jorman haudalla otettu keväällä 1940, ovat vasemmalta lukien (ei tuo taustalla oleva nainen) Maria, (meille "vanhamummu") sekä Artturi ja Elli.
Alla oleva kuva on myös luultavasti samalla kertaa otettu mutta siitä ei juuri ketään voi tunnistaa, kun siellä on paljon väkeä ja se on otettu jostain ylhäältä. Olihan siellä niitä sankarivainajia paljon samalla kertaa haudattavana.





























Sitten vielä muutama kuva Jorman elämästä. Siinä hän juoksee vissiin saunasta sisälle tai sisältä saunalle jossakin päin suomea talvella. (Ainakin olen tunnistavinani hänet Jormaksi)

Noita "sotakuvia" on albumissa aika paljon, enkä pysty tunnistamaan suuresta osastakaan ketään, joten jätän niiden julkaisemisen tähän ja menen eteenpäin. Raskas vuosi 1940 alkaa olla lopuillaan.

Velimatti kirjoittaa ahkerasti  sodasta äidilleen ja ystävilleen ja myös isäpuoli Artturille, joka myös on kutsuttu rintamalle, mutta en osaa sanoa, milloin hän lähti. Äiti on kertonut, että hän, Aunesisko ja äiti Elli ovat saattaneet isää jonnekin missä ne kokoontuivat ja kaikki he itkivät. Siis Elli ja tytöt molemmat. Tämä seuraava kuva on ilmeisesti jostakin sotaanlähtöpaikasta, mutta en tiedä kuka "meikäläisistä" tässä on lähdössä... veikkaan kuitenkin Artturia. Erilaisia pakaaseja näyttää kaikilla olevan käsissään, kuin matkalle lähdössä, mutta nuo sotilashenkilöt antavat osviittaa, mihin tässä ollaan lähdössä... tai sitten tässä on kotiuttaminen käynnissä. En osaa sanoa. En myöskään paikkaa, missä tämä kuva on otettu. Olisiko Niinisalo?

Niin olivat kaikki tämän talon miehet lähteneet sotaan. Alla pari kuvaa Arttu-taatan sota-ajalta.

Ensimmäisessä Artturi on oikealla, toista miestä en tunnista.

Tässä seuraavassa Artturi istuu penkillä oikealla eunimmaisena.

 Ja vielä laitan tässä lopuksi sukulaisten kirjeitä Ellille Jorman kaaduttua.

 Lappeenrannassa huhtikuun 10 p:nä 1940

Elli hyvä.

Kunka surullista ja ikävää, että juuri Jorman täytyi antaa elämänsä. Ette arvaa, kuina syvästi Jorman menetys meistäkin tuntui, puhumattakaan teistä.

Minusta tuntui niin hauskalta, kun Jorma muisti niin usein kirjoittaa meillekin. Nyt emme pitkään aikaan saaneet häneltä riviäkään. Aloimme olla jo levottomia hänen kohtalostaan, kun kirjeenne tuli ja vahvisti epäilyksemme.

Tulisimme hyvin mielellämme hautajaisiin jos suinkin pääsemme. Isä ei ehkä pääse, mutta minä teen voitavani päästäkseni. Olettehan hyvä ja ilmoitatte, koska ne ovat.

Sain juuri Harvialasta kirjeen. Kyllä serkut siellä ovat käyneet Mattia katsomassa. Hilkka kirjoitti, että Matti on hoitajattarien suosikki koko sairaalassa!

Lähetämme tässä nyt hiukkasen rakaa ”yhteisen asian” eteenpäin viemiseksi. Jos haluatte ostaa arkun tai käyttää sen kuinka haluatte hautauskuluihin tai mihin vain tarvitsette.

Toivon teille kaikille parhainta vointia ja Jumalan suurta siunausta.

Vappu – serkkunne

___________________________________________________________________________-

 Helsinki 6/4 1940

Rakas täti ja mummo

Sain juuri äsken sen murheen viestin ja väkisin tulee mieleen ajatus, että miksi tämä kaikki meille annetaan. Se kävi minuun kipeämmin kuin osasin uskoa, mutta olimmehan me aina lapsena yhdessä kasvaneet. Tuntui kuin veli olisi mennyt, jos minä voin sillä tavalla sanoa.

Ymmärrän, että Sinuun se kävi kovasti, mutta kaikki meidän on kestettävä ja Jormalla on parempi kuin kellään meillä toisilla. Jos jaksaisi ajatella asian sillä tavalla, että hänen on elämänsä taistelu loppuun suoritettu, eikä hänellä enää ole huolta, eikä tuskaa. Meille se on raskasta, jotka olemme tänne jääneet ja jos kuka jätti hyvän muiston itsestään, niin kyllä Jorma jätti. Hänelle tämä elämä ei ruusuja trjonnut, enemmän minua itkettää kun muistan hänen taistelunsa olemassa olonsa puolesta tässä maassa, jonka edestä hän sai uhrata kalleinpansa. Mitä varten?

Muistan, kun Jorma lähti sotaväkeen, tuntui niin omituiselta jan niin se kävi, ettei koskaan palannut. Ehkä minulla oli joku vaisto alitajunnassa tästä.

En osaa lohduttaa, sillä minä tiedän, että sanat ovat tyhjiä siihen suruun.

Koita ajatella, että Sinulle jäi vielä toinen poika ja kaksi tyttöä, vaikka eihän sitä menettämisen varaa ole, vaikka heitä olisi tusina.

Tämä oli meille kaikille isku, sillä kyllä monta muuta olisi joutanut ennemmin , mutta kun kohtalo on piirtänyt tämän, niin se on otettava vastaan. Kaikki meille tulee kuin on kirjoitettu.

Laitan kyllä sen ilmoituksen lehteen, mutta en voi aivan heti laittaa, kun minulla ei ole nyt rahaa niin paljon ja eikä sinun tarvitse maksaa sitä minulle, kyllä laitan sen, jos en ennen saa, niin ainakin 15 pv tätä kuuta ja nehän laittavat aina niin myöhään.

Älä huolehdi siitä rahasta, kyllä minä maksan sen.

Viljo on taas uudestaan sodassa, lähti jonnekin Haminaan. Se parani, ainakin tällä kertaa.

Voikaa hyvin, koittakaa ajatella tätä vähän lohdullisemmin, Jormalla on hyvä olla, paras meistä kaikista.

Sydämellisin terveisin Aune

Eivät ne täällä esikunnassa tienneet mitään.

____________________________________________________________________________