V. Korhosen päiväkirja, osa 4.

 1/9 

Toukokuun lopulla ilmoitettiin, että Kesäk. 1. pnä viedään kaikki Tammisaareen. Aikaisemmin kerrottiin, että meidät viedään johonkin Pohjanlahen saareen kalastamaan, tai tehdään kaupungin ulkopuolelle jonkinlainen aitaus, johon meidät viedään. Kun joukossamme oli paljon sairautta, pelkäsivät kaupunkilaiset tartuntaa. Kesäk. 1. pvän iltana lähdettiin sitten junaan. Sairaita oli jo yli 100 , mutta kaikki vaan mukaan. Toisia kannettiin, toisia talutettiin. Naiset, joita oli paljon tullut katsomaan, itkivät surkeudesta, ehkenpä toiset iloitsivatkin. Kaikki sullottiin härkävaunuihin ja lukittiin. Kaksi oli kuollut matkalla. Kun Kokkolasta lähdettiin, oli huhu, että koska sota on loppunut, tahtovat talonpojat vapauttaa meidät, että saavat työväkeä. Tämän tiedettiin tapahtuvan joko Kauhajoen tai Lapuan asemalla. Yön aikana kuljimme niiden paikkojen ohi, mutta ei mitään liikettä asemilla näkynyt. Matkalla ei meitä terveitä suru painanut, iloa pidettiin, päästiinhän muuttamaan uuteen paikkaan. Ruokaa luvattiin 2 kertaa välillä. Juna seisahtui kasarmin kohdalla, mutta sitten jatkoi vielä vähän matkaa ja tuli takaperin suurten santakuoppien kohdalle, jossa käskettiin poistua vaunuista. Silloin tuli mieleen, että tässä on kaikkien surmapaikka. 

Niin hullusti ei  kuitenkaan ollut. Kun terveet ja sairaat oli saatu ulos, lähdettiin kauniin aamun ollessa, noin kello 1 yöllä, harjun poikki, jossa oli venäläisten 1912 rakentamat kasarmilaitokset, monta kolmikerroksista suurta tiilikasarmia ja tiheä piikkilanka ympäröi koko aluetta. Junassa sanottiin olevan 900 miestä. Sinne siis painuttiin. Kukaan ei järjestänyt olopaikkoja. Kukin sai hakea paikkaa itselleen. Kaikkialla kuitenkin näytti olevan täyttä! Saman päivän illalla asetuttiin me Ikaalisten miehet erääseen pieneen rakennukseen lattialle, mutta jonkun ajan kuluttua ajettiin sieltä pois. Kun kysyttiin, mihin saa mennä. Vastaus: menkää mihin tahansa. Lähdettiin uutta paikkaa hakemaan. Kaikki täynnä. Noustiin ullakolle. Sekin täynnä. Siellä koetettiin kuitenkin johonkin saada paikka. Minä sain alleni kapean pitkän kaapin. Siellä oli varkaita joukossa. Aivan minun viereltäni, eräästä kopasta oli viety kaikki eväät ja koppakin löytyi toisesta paikasta tyhjänä. Eräältä Jyväskyläläiseltä vietiin Kokkolassa kudotut verkot. Seuraavana päivänä haeskelimme taas asuntopaikkaa ja lopulta löydettiin tyhjä paja. Siihen asettui meitä Kokkolasta tulleita useita kymmeniä. 

Eräänä iltana olin pajassa ollessa jo niin nälistynyt, että en lähtenyt ruokajonoon. Sanoin Martille: ei ole väliä milloin täällä kuolee. Martti toi minulle pakillansa suolaista lihasoppaa ja rupesin virkistymään. Kun Kokkolasta tulleissa oli ilmestynyt toisintokuumetta (tarttuva) eristettiin meidät kahteen rakennukseen: tähän pajaan ja erääseen isoon kasarmiin, joka sai Kokkolan kasarmin nimen. Minäkin myöhemmin muutin sinne ja Martti pääsi apteekkioppilaaksi Pekka Railolle ja asui venäläisen kirkon sakaristossa. Minä pääsin sanitääriksi, sain merkkinauhan käsivarteen ja saian liikkua aika vapaasti. Tehtäväni oli auttaa sairaita ja puuhata heitä tohtorin vastaanotolle. Kokkolassa ei  annetttu mitään lääkärin apua sen vuoksi, että sanottiin punaisten tappaneen jonkun lääkärin.

Ruokajärjestys oli: aamulla homeinen leivänkappale ja sillin puolikas, illalla turska tai lihasoppaa. Toisinaan ei siitä lihaa ollenkaan löytynyt, oli vaan lämmintä suolaista vettä. Sitten loppui liha ja sijaan tuli Saksasta tuotuja joitakin juurikkaan kuoria. Kaali- ja juurikas soppaa ei kaikkien vatsa  kestänyt, vaan alkoi ilmaantua pahoja vatsatauteja: punatautia. Leipä muuttui pellavansiemenleiväksi ja myöhemmin kauraleiväksi joka oli tehty tavallisista kaurajauhoista, hevosen jauhoista. Se oli taas niin piikkistä, ettei sitä voinut syödä. Samoista keitettiin velliä. Minä sain läkkimukin, tein pohjaan pieniä reikiä ja pulikalla painelin velliä sen läpi. Siten sain suurimmat kaunat  pois. Tätä velliä annettiin vain sairaille, mutta kun minä olin sanitääri, pääsin osalliseksi vellistä. Sairaille tuotiin ruoka asuntoon, terveet saivat jonottaa tuntikausia, sillä miehiä oli siellä jo 10 000. Silloin kun pajassa ollessa, en vielä ollut sanitääri, täytyi olla jonossa. 

Nälkä tuotti tauteja. Toisintokuume Kokkolasta tuoduissa, punatauti Närpiöstä ja Raahesta tuoduissa. Kuolevaisuus kasvoi heinäkuussa pelottavasti. Keskimäärin 40 päivittäin, eräänä päivänä 63. Toisia kaatuili ruokajonossa. Yöllä olivat useimmat kuolemantapaukset. Aamuisin paarimiehet kantoivat niitä ruumishuoneelle ja sieltä suureen kuoppaan harjulle vietiin hevosella. Kuolleet olivat melkein luurankoja kaikki. Kun kantajat veivät niitä ruumishuoneeelle, penkoivat siellä vastaanottajat heidän taskujaan. Kävin kerran siellä katsomassa ja ihmettelin, kuinka he uskaltavat punatautiin kuolleiden taskuja penkoa, sairastuvat itse. Jos  oli parempia vaatteita, riisuivat ne pois ja alastomina heittivät laatikkoon ja pari kolme miestä ja vietiin kankaalle kuoppaan. Samalla laatikolla tultiin taas uusia hakemaan. Raakamainen puhe ja kiroaminen oli tavallinen vartijan puhe vangeille. Lyömiset kuuluivat myös päiväjärjestykseen. Mutta myöhemmin siitä lakkasivat, kun kuului pahimmat itse putkaan joutuneen. 

Heinäkuun 7 pnä sairastuin minäkin toisintokuumeeseen ja oli se minussa kaksi kertaa. Siihen liittyi vielä lopuksi keuhkokatarri . Kun ruoka ei maistunut, enkä kuumeen nousemisen vuoksi tahtonut syödä, kävin niin heikoksi, etten tahtonut pystyssä pysyä. Suonen tykintä oli 130 ja hengästyi vähimmästäkin liikkeestä. Heinäkuun 30 pv huudettiin minut tutkinnolle. Ne tapahtuivat kaupungissa. Olin niin heikko, etten jaksanut kävellä. Oli paljon muitakin sairaita. Ne pääsivät vankkurin lavitsalle. Kauan sain siellä odotella vuoroani. Sain ostaa muutamia  sokerinpaloja ja vähän mustikoita. Niitä imeskelin nälkääni. Minulla oli kyllä Ellin lähettämää leipää ja voita, mutta en uskaltanut syödä, kun se nosti kuumetta.

Tuomarina oli Aminoff ja muutamia sotilashenkilöitä pöydän ympärillä. Kun kuume oli kova, tahtoi kieli kuivua lakeen kiinni. Taas syytettiin kapinaan kiihottamisesta ja vaadittiin ankaraa rangaistusta. Todistajaksi oli kutsuttu Paavo Eränen, joka oli sillä kertaa siellä. Hän todisti aivan päinvastaista kun oli syytetty. Hän ilmoitti olleensa Joulun seudussa Riitialassa Nousevan Voiman iltamassa ja tavanneensa työväentalolta tulleita iltamavieraita, jotka kertoivat hänelle Korhosen puheessaan varoittaneen kaikista laittomuuksista. Päätökseksi tuli täysi vapaus. Sieltä palattiin vielä kasarmiin, josta seuraavana päivänä passin saatuani pääsin lähtemään. Kun lähtöpäivänä toiset menivät syömään, jäin minä tavaramyttyni päälle istumaan seinää vasten, tuli Pekka Railo minua tapaamaan antaakseen minulle muutamia kirjeitä vietäväksi ja sitä varten nousin ylös. Silloin tuli  useita päälliköitä ja komendantti Carlsson vai mikä lie ollut, käski Railon pois, (hän ennätti kuitenkin kirjeet jättää) ja minut, vaikka sanoin päässeeni vapaaksi ja passia odottavani, komensi piikkilanka-aidan taakse. Vahti sanoi: kiivetkää tuosta ylös jo haluttaa, ei muualta pääse. Siihen minulla ei ollut halua. Sain sitten passini. Olin vapaa. 

Sain puhelimella ajurin kaupungista ja tulin johonkin matkailijakotiin. Olin siinä yötä, kävin parturissa ja olin laiha luuranko, sekä kovassa kuumeessa. Junassa sain tilaa olla pitkälläni. Pääsin Tampereelle ja olin taas yötä. Aseman ja sillan väli oli kaikki palanut, savupiippuja vaan törrötti. Seuraavana päivänä junalla Siuroon. Siellä oli iso Järvinen. Hän tuli, katsoi minua pitkään ja kysyi, olenko Korhonen. Niin olin muuttunut hänen mielestään. Laivalla sitten Kyröskoskelle, kannaksen yli Heikin kuormassa ja taas laivalla Heittolaan. Nuuttilan Jussi oli vastassa. Hän oli niin suunniltaan, ettei montakaan sanaa puhunut. Puhahteli vaan, kuin vihainen härkä, kun näki, millaiseksi olin muuttunut. Oli elok. 2 p. ilta, kun pääsin kotiin. Vaimoni oli päässyt edellisenä päivänä.

Kun meidät helmikuussa Martin kanssa vietiin, jäi vaimoni ja Elli kotiin itkemään. Kuultuaan, että taisteluita on tulossa Riitialaankin, olivat he lähteneet pakomatkalle Luhalahteen päin, sieltä Viljakkalaan ja Tampereelle. Taisteluita oli ollut Luhalahdessa ja Viljakkalassa. Tampereella he olivat olleet sen valloituksen aikana. Paluumatkalla Viljakkalassa oli heidät pidätetty ja tuotu kauppalaan. Elli oli sieltä päästetty kotiin, mutta Mandi oli jätetty Mäkiselle silmällä pidon alaiseksi. Kesäkuun alulla kenties 4-5 pn paikoilla tuotiin hänet Tammisaareen erääseen kasarmiin, jossa oli naisvankeja. Viikonpäivät oli hän siellä ja tavatessamme kerroimme vaiheitamme. Sitten vietiin kaikki naiset Helsingin edustalla olevalle Santahaminan leirille. Hän oli siellä ollut tutkittavana  heinäkuun 31 p. ja päässyt täysin vapaaksi. Häntä oli syytetty opettaja Kallioniemen murhaan yllyttämisestä kostoksi minun kuolemastani, kun minusta oli levinnyt tieto, että minut on nähty Vaasassa erään rakennuksen seinustalla ammuttuna.

Elli oli ollut syyslukukauden toisena opettajana Riitialan koulussa. Koulu loppui kapinan vuoksi koko kevääksi ja seuraavana syksynä Elli meni Iisalmelle opettajaksi. Syksyllä 1918, kun olin sairas, en kyennyt kouluun ja johtokunta kielsi kouluun menon siksi kun asia  on kouluhallituksessa tutkittu. Opettajana oli yksin Martta Kinkki. Toipumiseni kesti useita viikkoja. Hyvällä, varovalla hoidolla paranin kuitenkin. 

Raha-asioissa tulin toimeen siten, että mukaani tuli jonkun verran lähtiessä ja siten sain lainata veljeltäni postissa. Hän oli keväällä käynyt minua Tammisaaressa tapaamassa, mutta ei löytänyt minua. Heinäkuun alussa kävi Saurio koettamassa saada pois sieltä, mutta ei onnistunut. Hänen kanssaan sain jutella. Kokkolasta kirjoitin pastori Vuoriolle ja pyysin lähettämään palkkarahojani sinne, mutta johtokunta oli sen kieltänyt. Koulun johtokuntaan oli tehty puheenjohtajaksi mylläri Järvinen ja August Mäkelä oli erotettu johtokunnasta. Kun paranin, koetti uusi johtokunta saada minut erotetuksi toimestani. Sitä varten oli monia tutkintoja, mutta heidän yrityksensä epäonnistui. Tammik. 17 pnä muistaakseni tuli kouluhallituksen päätös ja pääsin jatkamaan opetustyötäni.

Kun sitten elämä tasaantui ja tapasin opettajatovereitani, kertoivat he, että elämä täällä oli niin kiihtynyttä, että jos olisin Ikaalisssa ollut, olisin tullut ammutuksi. Oli näet senkinlaisia huhuja ollut, että ennen kiinnijoutumistani olin käynyt yöllä aseita Tampereelta hakemassa ja niitä levitellyt Leppäsjärvelle päin. Ja kuitenkin olin koulussa joka päivä ja postinhoidossa samoin. 

En vähimmälläkään tavalla ketään yllyttänyt vallattomuuksiin, päinvastoin kielsin ja väittelyssä esim. postimiesten kanssa, kun he väittivät että mihin porvarit kykenisivät jos tappelu tulee kun työväkeä on enemmän, sanoin, että vaikka miehiä olisikin enemmän, puuttuu johtoa. Jos venäläinen sotaväki auttaisi, on sielläkin varmaan upseeristo toista mieltä. Taitavuus ja aseet ratkaisevat, eikä miehistön paljous. Arvo Törmä pyysi minulta revolveria rintamalle lähtöä varten, mutta en antanut, käskin mennä kotiinsa.

Kun hengissä säästyin Kokkolassa, oli sinne toukokuulla nähtävästi lähetetty kehoituksia minun ampumisekseni. Sain nimittäin käydä asioilla kaupungilla ilman vartiointia, mutta sitten yhtäkkiä se kiellettiin ja minua kohtaan oltiin hyvin salaperäisiä. Sitten sain jonkun kautta kuulla, että kansliassa oli sanottu, että Railolla ja Korhosella ei ole  monta elonpäivää jäljellä. Onneksi tuli sitten kielto, ettei tutkimatta ja tuomitsematta saa enää ampumisia panna toimeen. 

Seuraavana Juhannuspäivänä 1919 Nuuttilan Jussin päivillä sanoin Vilpon isännälle kun hän oli jonkun verran humalassa: "millaisia valheita te Kokkolaan lähetitte keväällä, kun siellä näytti olevan jotain pahoja puuhia minun suhteeni" Hän vaan taputti olkapäälle sanoen: "ei niistä enää puhuta mitään" Hän tiesi. Ehken itse oli ollut alkuna minun poistamisekseni.

Syksyllä 1918, kun olin jo kotona, oli myöskin outoja puuhia. Minua varotettiin iltaisin istumasta ikkunan ääressä, koska on aikomus illan piemässä ampua siinä. Eräästä kuntakokouksesta tullessa oli minua myös vaanittu. Luultiin minun tulevan hevosella maantietä ja salmen ja Riitialan välillä vahdittu, mutta tulinkin laivalla ja niin meni sekin yritys. Sen jälkeen näytti rauhoittuvan. Useimmat vihamiehistäni ovat kuolleet. Eräs, joka silloin oli tuhopuuhien etunenässä, menee kuin vihainen sonni sivuitse, ei ole näkevinään. Tuskin päivään vastaa, mutta ei aluksi koskaan.

                                                                            26/XII 1936 

                                                                                            W.K.

Tähän päättyivät nämä muistelmat. Ehkä vielä jotain joskus saan tietää, miten kävi Martin.

Kuvan keskellä istumassa kapellimestari V. Korhonen

V. Korhosen päiväkirja osa 3

 .... jatkuu siitä, kun ovat olleet jo hetken aikaa Kokkolassa...

8/4 

Huhut, joita täällä liikkui, ottivat useimmat, olkoonpa ne kuinka mahdottomia tahansa, hyvin myötätuntoisesti vastaan, jos ne olivat täällä murjuissa oleville mieluisia. Maaliskuulla levisi huhu, että 6000 punakaartilaista oli tullut Haaparannasta Suomen puolelle ja niitä vastaan oli lähetetty Kokkolasta valkokaartilaisia. Pääsiäisen aikaan taas kerrottiin kasakoita tulevan Kantalahdesta (vai olisko Kontulahdesta, en saa oikein selvää) ja Rovaniemen rata on jo niiden hallussa. Saksalaisten maihinnoususta on monta kertaa huhuttu, mutta perättömiä ne ovat olleet. Nyt taas on tieto, että toisia on noussut Hangossa, toisia Vaasassa.

9/4

Nyt kuului taas, että Vaasassa maihin tulleet ovat olleet aseettomia. Ohtonen sanoi tänä aamuna esikunnassa käydessään nähneensä Valkoisessa Suomessa painettuna, että valkoiset ovat Tampereella kärsineet suuren tappion. Eilen illalla kerrottiin kuullun esikunnan kansliasta keskustelua, että valkoiset ovat Tampereella kieltäytyneet punaisia ampumasta ja kartassa sanottiin rintamalinjan kulkevan Tampereen kautta idästä länteen. Kaikki tämä näyttää, että punaiset ovat virittäneet vaan ansan Tampereen antaessaan valkoisille. Ehkenpä tämä on alkuna rauhantekoon. Kyllä hyvä olisi, että rauha tulisi, me pääsisimme täältä pois ja tällä puolella olevat pakolaiset kotiinsa, kukin töihinsä. Sillä jos tätä kauan jatkuu, on ensitalvena nälkäkuolema kaikilla edessä. Eräässä huoneessa oleva Kokkolalainen Myllykangas suunnitteli joukkokarkaamista ja lähetti siinä tarkoituksessa paperilapun kiertämään eri huoneissa. Meidän huoneessa astetuttiin jyrkästi kielteiselle kannalle. Tiedettiin kuularuiskujen olevan asetettuna määräpaikkoihin karkaamisen estämiseksi ja jos se onnistuisi, niin pian olisimme uudestaan kiinni ja elämä loppuisi siihen.

10/4

Muutettiin meidät toiseen huoneeseen. Saimme hauskemman, mutta vähän pienemmän. Pääsimme toiselle laverille, jonka päällä ei ollut kolmatta, joten emme silmiimme rosika saaneet. Jo useita viikkoja aikaisemmin olin päässyt, opettaja Isomäen muutettua toiseen huoneeseen, murjun päälliköksi. Ennen tähän huoneeseen muuttoa tuli komentatti kutsumaan minua, luulin kuulusteltavan, mutta hän veikin minut katsomaan tätä uutta murjua ja ilmoitti, että saamme muuttaa tähän. Oli näet tapahtunut syfiilitarkastus ja murjustamme sen vuoksi erotettiin muutamia ja miesluku väheni. Isomäen muuttoon syynä oli taas se, että hän turhasta asiasta riiteli maalari Laakson kanssa ja riidassa käyttäytyi niin ala-arvoisesti, että häpesi itsekin ja pyysi saada muuttaa erääseen pieneen huoneeseen, jossa oli herrasmiehiä: Railo, Seppälä, Videmark y.m.

11/4

Tänä päivänä on Kokkolassa suuri surujoukko. Rintamalla kaatuneita kokkolalaisia oli tuotu ja heidät haudattiin. Kaikki liikkeet sanottiin olevan suljettuja ja liput puolitangossa. 

13/4

Ei tullut pitkäaikaiseksi olomme tässä huoneessa, sillä jo tänään taas muutettiin entiseen kansliahuoneeseen, jossa sanottiin olevan tilaa 100 miehelle, vaikka on kokolailla pieni. Mutta kun on 3 lavaa päällekkäin ja lattia neljäntenä, niin sillä lailla sitä tilaa tulee. Sataa miestä sinne ei kuitenkaan pantu, vaan 77. Kun huoneen suuruus oli 6,65x7 m, on sen pinta-ala 46,55 neliömetriä ja kun korkeus oli 5,2 m, on sen tilavuus 242,06 kuutiometriä, josta kunkin miehen osalle tulee 3,14 kuutiom. Ja kun uunin tila 6 kuut.m otetaan pois ja 3 miestä tuli lisää ja miestä kohden ilmaa vaan 2,95 m3. Ei kai sitten ilma ole parasta lajia, kun koulussa tarvitaan 5 m3 ja asuinhuoneessa 15 m3.

26/4

Muutettiin Vaasalainen kansanedustaja Aapo Harjula Vaasaan sairaalaan, kun oli sairastunut. Hän ennätti olla huoneessamme vain muutamia viikkoja.

27/4

Ei mitään tärkeämpää ole tapahtunut. Edellisellä viikolla on tästä huoneesta alkanut käydä muutamia miehiä kaunpungin töissä, useimmat sepelinhakkuussa ja saaneet kaksinkertaisen leipäannoksen. Sepille on maksettu 90 penniä päivästä ja saavat tällä rahalla hankkia lisää ruokaa. Leipäannos olikin jo vähennetty 50 g.an

28/4

Tänä aamuna teki Nisula itsemurhayrityksen kansliahuoneen sivussa olevassa käytävässä. Nuora oli kuitenkin heikko ja katkesi. Ennätti kuitenkin pyörtyä. Kun hän oli meidän huoneessa, olin Railon kanssa häntä pois hoitamassa. (Railo oli farmaseutti, maisteri ja viimeksi sos.dem. sanomalehden toimittaja Sortavalasta) Nisula tuotiin Huoneeseemme ja hän makoili vaan eikä puhunut mitään. Hän oli entinen aliupseeri Evosta ja kerrottiin hänen kiväärillä ampuneen erästä agronomia, kun se oli kiivennut akkunasta Nisulan huoneeseen. Useita viikkoja hän oli Kokkolassa ollut jo vähän sekapäinen, hiljainen ja antoivat hänen työkseen lakaista käytäviä ja kansliahuonetta. Seuraavan päivän iltana kävi komentantti häntä katsomassa ja sanoi vietävän hänet Niuvanniemen parantolaan. Myöhemmällä tultiinkin Nisulalle ilmoittamaan, että hän saa ottaa kamppeensa ja valmistautua lähtemään. Oli merkillistä, että hän selvisi ja tuli puheliaaksi ja sai sen varmuuden, ettei häntä parantolaan viedä, vaan surmattavaksi. Joku tarjosi hänelle leipää, sanoi hän; en tarvitse enää, ei minua Niuvanniemeen viedä vaan ammuttavaksi. Joku tarjosi savuikkeen. Sen hän otti sanoen; poltanpahan piruuttani viimeisen savukkeen ja kun hänet huudettiin ulos, sanoi hän; pankaapas pojat mieleenne, lähteekö tästä murjusta toista poikaa niin vapaalla mielellä kuin minä! Jätimme hänet hyvästi ja luulimme hänen päässeen parantolaan. Toisin kävi. Pian saimme tietää, että samana iltana oli viety 47 miestä Kruunubyn aseman lähelle metsään ja siellä ammuttu. Samassa joukossa meni Nisulakin. Merkillinen aavistus hänellä oli. Toiselta taholta vakuutettiin, että juttu on perätön, vaan Nisula vietiin kotipuoleensa.

5/5

Kaikki menee vanhaa latuaan. Uusia miehiä tuodaan vaan tänne vankilaan. Tänä aamuna tuotiin kaikille nahkalaput rintaan pantavaksi. Nimi näyttää katoavan, kuten vanhan Venäjän vankiloissa. Olo näyttää tulevan pitkäaikaiseksi, vaikka ruoka yhä vähenee ja huononee. Kolmena päivänä oli keitetty mädänneistä kaloista soppaa, jossa ei ollut yhtään perunaa, ainostaan muutamia kalanruotoja. Yhtenä päivänä annettiin hyvistä kaloista keitettyä soppaa, mutta oli niin suolaista, ettei sitä voinut syödä, eikä siinäkään kaloja löytynyt. Päivälliseksi aiottiin antaa samanlaista, mutta pyynnöstämme se jätettiin antamatta. Sen sijaan saimme silakoita 18 kpl suolaliemin ja kun niistä liotettiin liika suola pois, niin tuli hyvä päivällinen. Kahtena päivänä emme saaneet perunoita ollenkaan ja sitten neljänä päivänä pakillisen seitsemään mieheen. Nyt sunnuntaina ei taas saatu perunoita.

9/5

Kaksi päivää takaperin karkasi 8 miestä sepelimäestä työmatkalla. Niistä oli nyt yksi saatu kiinni ja tuotiin ammuttavaksi ja samalla kertaa se, joka oli pakoa auttanut siten että työstä palatessa oli ilmottautunut hänen numerollaan. Eräänä päivänä oli Oskari Kuivanen saanut työssä ollessaan kuumeen, eikä jaksanut lähteä työhön. Kun ruuanjakajat eivät hänelle nyt antaneet kaksinkertaista leipäannosta, suuttui hän ja läksi kuumeesta huolimatta kivenhakkuuseen. Häntä kiellettiin, mutta ei hän siitä huolinut, vaan lähti. Ei hänen kuumeensa pahentunut, vaan vähitellen parani mies.

10/5

Tänä aamuna kuoli ratavahti Laakkonen nälkään. Kerrottiin hänessä myös olleen keuhkotaudin. Hänelle oli tullut aikaisemmin kotoaan evästä, mutta sitä ei oltu annettu. Hän oli ennen kuolemaansa käynyt kansliasta leipää pyytämässä ja sanonut kuolevansa, ellei saa, mutta ei saanut sittenkään. Päivää ennen kuolemaansa oli hän tovereiltaan pyytänyt leipää, mutta ei ollut kellään. Tämä kuolema vaikutti sen, että sairaille annettiin lisää ruokaa sinä päivänä. Meidän huoneen terveys on koko hyvä, verrattuna toisiin murjuihin. Vaan noin 4-5 ollut yhtaikaa sairaana. Nieminen oli kaikkein heikoin. Suonen tykintä oli 160 kertaa ja sen kuumeen jälkeen oli hän vallan sekaisin ja luulimme hänen menettäneen järkensä ainaiseksi, mutta selvisi vaan taas aika nopeasti.

15/

Tänä aamuna kuoli Jaakkimasta kotoisin oleva Pärssinen. Tänä päivänä saimme myös vallan outoja tietoja. 13. päivänä pääsivät vapaiksi opettaja Kalle Isomäki ja maalari Kalle Laine Jämsästä. Heitä tulivat hakemaan pari miestä Jämsän esikunnasta, toinen vanginkuljettaja Saari ja olivat Kertoneet vievänsä heidät kotipuolelleen kuulusteltaviksi. Kun Isomäelle käytävässä jätin hyvästit, oli hän kovin hermostunut. Laine oli iloinen päästessään täältä. Isomäki oli ollut jo muutamia päiviä kaupungilla vapaana, kävi vaan joka päivä ilmoittautumassa esikunnassa.  Saari oli näyttänyt valtakirjan jonka nojalla hän sai viedä miehet Jämsään. Hän oli sanonut olevan valallinen todistaja, että Isomäki on ollut punakaartin johtaja ja että hänen toimestaan on ammuttu 16 miestä ja Laine on punakaartin salainen järjestäjä. Kokkolan esikunta oli vallan hämmästynyt sellaisista tiedoista. Illalla näimme kun Lainetta ja Isomäkeä vietiin seurahuoneelle päin, toisen vasen, toisen oikea käsi samoissa raudoissa kantaein Isomäen kapsäkkiä. Kello 10 jälkeen samana iltana näimme Isomäkeä ja Lainetta vietävän torn läpi ja useita pyssymiehiä mukana, kumpikin olivat nyt vapaina. Aavistimme jotakin pahaa tapahtuvan. Isomäki oli muutamia päiviä aikaisemmin saanut Jämsästä morsiameltaan kirjeen jossa oli varotettu Jämsään tulemasta. Yöllä 11-12 välillä olivat muutamat kuulleet useita laukauksia hautausmaalta päin. Seuraavana aamuna saimmekin tietää, että hautausmaan lähellä oli tapahtunut heidän surmansa. Isomäki oli päässyt karkuun, mutta Laine oli kaatunut. 21 pnä kerrottiin, että Isomäki on uudelleen vangittu, mutta on hyvässä turvassa ja Jämsän esikunnan miehet on vangittu ja tulevat syytteeseen viattoman miehen ampumisesta.

Tähän loppuivat Kokkolassa tehdyt muistiinpanot. 

1/9 Nyt olen ollut kuukauden kotona ja jatkan muistoja. 

....jatkuu huomenna.... Nimittäin ei tarina tähän lopu, vaan vielä on edessä Tammisaaren vankihelvetti...

Kuvassa on mahdollisesti Amanda Korhonen lapsenlapsensa kanssa n. 1930. Mathaako taustalla olla rakenteilla/remontoitavana oleva Riitialan työväentalo?

Sain kuvan Kouvolan pikkuserkulta, jonka kanssa aprikoimme just, että olisko Mandi. Lapsi on serkun isä.

V. Korhosen päiväkirja osa 2.

 Vilho Korhonen poikansa Martin kanssa on siis pidätetty ja heitä ollaan kuljettamassa pohjanmaalle. Tarina jatkuu Vilhon päiväkirjasta;

"Hevosia syötettiin Honkakoskella. Siellä tapasin opettaja Mikko Luoman, joka oli lukkarina Mynämäella 1891 ja tulin hänet silloin Pekka Aakulan luona tuntemaan. Nyt oli Laviassa opettajana. Hän kertoi opettaja Matti Laineen saaneen sydänhalvauksen kun punaiset olivat Laviassa ruvenneet ryöstöjä tekemään. 

Aamuyöstä syötettiin taas hevosia ja aamulla sanottiin olevan -27 astetta. Espoolainen herraspoika pyyti minulta turkkia, kun hänelle kylmä tuli. Sitä en luvannut, eikä hän väkivaltaa käyttänyt. Noin kello 9 päästiin Kauhajoen asemalle, jossa suojeluskuntalaisia oli harjoituspuuhissa. Siellä pistettiin meidät kylmään härkävaunuun, jossa oli pehkuja lattialla. Mutta kun siinä oli kamiina keskellä ja annettiin klapeja, niin pian oli vaunu kohtalaisen lämmin, ainakin uunin vierellä. Annettiin voita ja leipää ja ämpärillä vettä ja niin meni koko päivä asemalla. Vasta illalla, taisi olla helmik. 16 pv, pantiin meidät vankivaunuun, jolla yöllä vietiin Seinäjoelle, jossa sullottiin 6 miestä poliisiputkaan, jossa oli niin ahdas nukkua, ettei kääntymään päässyt. Alla ei ollut pehkujakaan. 

Seuraavana aamuna kuulusteltiin, taisi olla nimismies, olikin karski herra. Kun kuulustelussa tuli ilmi, että olin tullut työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi viime vuosikokouksessa ja kun en päivää muistanut, karjaisi hän; "kuinka ette sellaista muista"! Vastasin: "tapaus ei elämälleni ollut mikään tärkeä tapaus, joten en päivämäärää muistanut".  Taskut tutkittiin, josko aseita olisi ollut.

Ensimmäinen yö siellä maattiinkin työväenyhdistyksen talossa. Kun sinne tultiin, oli yö ja lattia oli aivan täynnä miestä makuulla. Perällä löysin akkunan alla sen verran tilaa, että pääsin pitkäkseni. Kun pääni oli vallan akkunan alla ja taisi olla rikkinäinen ruutukin, kävi siitä niin paha viima päähäni, että sain ankaran nuhan. Sitten vietiin joen toiselle puolelle Jouppilan suureen kylmään pirttiin, jonka lattia oli sangen likainen ja multainen. Ryssät olivat käyttäneet sitä tallinansa. Kolmannen päivän iltana saimme lattialle olkia ja puita, että saimme sinne lämmintä. Ja kun miehiä oli pirtti täynnä, oli siellä tavallisen lämmin. 

Seinäjoen kuulustelusta voin vielä mainita, että siellä syytettiin salaisten kokousten pidosta kapinan alussa ja siihen kerrottiin olevan luotettavia todistajia. Kun kysyin sellaisten todistajien nimiä, ei niitä sanottu. Arvelin tuon luulon johtuvan siitä, kun senjälkeen, kun minut ensi kerran pidätettiin ja ihmisillä oli val....? puute, kävivät minulle iltaisin muutamat henkilöt kertomassa niistä huhuista joita olivat kuulleet. Minä en saanut nimittäin tietoja, kun puhelinlankani oli katkaistu. Siihen selitykseen tyydyttiin. Varsinainen tutkijatuomari, joka kuului olleen Procope, oli ystävällinen, kohtelias, mutta nimismies, tai mikähän lie ollut, oli perin koppava.

Ruoka näytti käyvän huonommaksi, mitä pohjoisemmaksi tulimme. Ikaalisten putkassa oli ruokaa yllinkyllin. Kankaanpäässäkin saimme vielä voita, mutta Seinäjoella se oli jo lopussa. Korpun kappaleita tuotiin kopalla ja minut vanhimpana pantiin jakajaksi. Leivän lisäksi oli yksi litra hyvin suolaista kalasoppaa, ei siitä juuri kalaa löytynyt.

Jouppilassa sattuui jokin valohäiriö, sähkövirta katkesi ja sitä luultiin vankien syyksi. Ratsumiehiä tuli pihaan eräänä iltana suurella vauhdilla, kiväärimiehiä sisään ja uhattiin ampua mäsäksi jos sellaista vielä sattuu. Talon yläkerrassa oli Fahler Kankaanpäästä, tapasin häntä kerran ja hän kertoi Kankaanpäään tapahtumista. Hänet vietiin sieltä Närpiöön. Sinne oli viety myös Kalle ja Sulo Uusitalo, en ymmärrä mistä syystä, kun he eivät työväen toimintaan osaa ottaneet.

Helmikuun 21 pn iltana huudettiin kaikki miehet ulos riviin ja lähdettiin marssimaan asemalle. Eräs ratsumies ajoi sivu ja sanoi ivallisesti: "Lukekaa nyt viimeisen kerran isämeitänne". Taas ohjattiin härkävaunuun ja yöllä lähdettiin matkalle, ei tiedetty mihin. Vaunu oli täynnä miehiä. Kulkiessa vaunun pikkuikkunoista näimme asemien nimistä, että mennään Ouluun päin, eikä Vaasaan. Yöllä noin kello yhden jälkeen juna seisautettiin ja käskettiin ulos. Oltiin Kokkolassa. Pistinmiehet tekivät kujan ja näiden välitse marssitettiin kaupunkiin.  Kuului olevan ruotsalainen yhteiskoulu, jossa ryssät olivat majailleet. 68 miestä meitä pantiin yhteen luokkahuoneeseen. Siinä oli ympäri seiniä tehty 3 makuulaveria päällekkäin ja niillä ryssien jäljiltä olkia ja täitä, joita saimme heti. Makuupaikkani Martin kanssa oli toisessa kerrassa. Ylemmästä karisi aina roskia alempien päälle, kun laudat olivat hataralla. Jonkun ajan kuluttua poistimme sen vuoksi oljet. Paikka tuli kyllä kovemmaksi, mutta turkki alle, niin oli vähän parempi. Ruoka oli seuraavaa; aamulla 150g ryssän ruiskorppuja (ne oli ) ja 3 silakkaa. Päivälliseksi yksi litra keitettyjä kokonaisia perunoita ja 3 silakkaa. Myöhemmin silakat loppuivat ja sitä vastasi 1/2 silliä päivässä ja leipäannos väheni 75 grammaksi, sekä perunoita kaksi kertaa päivässä 1/2 l kerralla.

Aluksi oli vankien päällikkönä Alarik Koskinen ja maaliskuun loppupuolella tuli Arrhenius niminen mies. Kerrottiin ankaraksi, mutta minä sain toisen käsityksen, minuahan hän kohteli hyvin. Tulin tuntemaan häntä siten, että jouduin murjun esimieheksi ja oli usein sen johdosta asiaa kansliaan. 

4/5 sattui viereisessä huoneessa sellainen tapaus, että siellä tuli ammutuksi eräs Kokkolan mies. Kun huoneiden akkunat olivat laudoitetut, sen vuoksi ettei niistä päästä karkaamaan, lautojen välissä vaan n. 10-15 cm rako ja niistäkin oli kielletty kadulle kurkistelemasta, oli miehen pään varjo näkynyt kadulle. Vartija oli luullut jonkun kurkistavan ja laukaissut, jolloin kuula meni takaraivosta läpi. Siihen loppui elämä.

Ilma oli murjuissa sangen raskas, kun ei voinut ikkunoita avata. Ylhäällä oli sangen kuuma, alhaalla kylmä. Murjun yläpritsillä olivat Huhmon veljekset Kurusta. Heillä oli aina viidet housut jalassa, eikä kuuma kuulu olleen. He olivat lähteneet talvipakkasessa Kurun rintamalle ja sitä varten hyvin pukeutuneet. Ovi oli myöskin lujasti teljessä, eikä siitä päässyt, kuin 5 miestä kerralla ulkohuoneeseen, vahtimies mukana. Kun yötä varten oli n. 100 l vetoinen kanneton saavi veden laskemista varten, niin oli huoneessa joksikin hyväntuoksuinen ilma. Mutta olo noissa murjuissa ei sentään kovin painostavaksi tullut sen vuoksi, että juttua siellä piisasi, joskus vakavaa keskusteluakin.

6/4 oli Vilhon päivä. Ei nyt herätetty laululla eikä soitolla kuten kotona ollessa. Päästettiin kuitenkin 1/2 tunniksi ulos kävelemään. Oli kirkas aamu, kylmä tuuli puhalsi kuitenkin. Portista huomasimme, että kaupunki oli liputettu. Toiset tiesivät, että se on keisari Vilhelmin kunniaksi. Se oli kuitenkin Tampereen valtauksen johdosta, se oli joutunut valkoisten käsiin. Murjussamme ollut Stenman ei sitä uskonut. Hän oli ollut patteritöissä Pispalan harjulla ja tiesi sen olevan niin hyvin varustettu, ettei sitä voi mitenkään valloittaa. Kun tulimme sisälle, selitti vierustoverini, ratsumestari Antti Toivari Karjalasta leikillisesti, että liputus oli murjumme päällikön Vilho Korhosen kunniaksi. Ei yhtä kuppia kahvia kumminkaan tullut. Viimeinen kahvi oli juotu Ikaalisissa helmikuun 12 pnä.

...jatkuu huomenna... kuvassa Martti Korhonen, Vilhon poika, joka myös joutui leirille.

V. Korhosen päiväkirja, osa 1.

Kirjoitin vuonna 2017 ensimmäisen postauksen Korhosista, jotka olivat isoisäni Artturi Niemisen isoisän sisko Amanda Tell ja hänen miehensä Vilho Korhonen. 

Tuolloin lupasin palata aiheeseen sitä mukaa, kun saan lisätietoa heistä. Ja kerrattakoon vielä, että kaikki nämä kertoukseni menneistä sukupolvista ja ihmisistä, jotka liittyvät sukuuni, kirjoitan siksi, että tulevaisuuden sukupolvet saisivat tietoa "menneistä" jos ja kun se heitä alkaa kiinnostaa. Itsekin olisin kaivannut enemmän jotain mitä he, jotka meitä ennen olivat täällä, olisivat jättäneet jälkeensä; valokuvin, kirjoituksin yms. Itsekään en ollut nuorena niin kiinnostunut, että olisin kysellyt heiltä, jotka olisivat voineet kertoa. Eikä minultakaan kukaan ole vielä ainakaan mitään kysellyt omasta nuoruudestani tai menneistä sukupolvistamme. Joten, jos näistä minun tarinoistani on edes jollekin joskus iloa ja hyötyä, nämä kannattaa kirjoittaa.

Palatakseni Korhosiin, viime kevättalvellakohan se oli... sain yllättäen sähköpostia Kouvolasta eräältä kolmannen polven serkultani (jota en siis entuudestaan tuntenut, tai tiennyt olevan olemassakaan) ja hän kertoi siinä törmänneensä netissä minun blogiini ja juuri tuohon Korhosten tarinaan. Ilmeni, että hän oli Korhosen tyttären lapsenlapsen lapsi. 

Tämän perheen hallussa oli Vilho Korhosen käsin kirjoittama päiväkirja vuoden 1918 vankileiriajaltaan. Sain tältä serkulta kopion siitä ja luvan julkaista myös blogissani.  Nyt viimein on se hetki, jolloin otan ja kirjoitan nuo muistelmat.

Siltä varalta, että lukija ei jaksa mennä lukemaan tuon linkin takaa aiempaa tekstiä Korhosista, niin muutama faktatieto kertauksena: V. Korhonen oli Riitialan koulun opettaja ja myös Mandi (Amanda) ilmeisesti teki jotain opetushommia sielläkin, tai ainakin täällä Tevaniemellä hän oli käsityyön opettajana, kun Vilhonkin ensimmäinen työpaikka opettajaseminaarista päästyään oli Tevaniemen kansakoululla. Riitialan uuden koulun valmistuttua he muuttivat sinne ja siellä Vilho oli eläkeikään saakka. 

Vilho joutui sisällisodan aikana vankileirille (kuten vaimonsa Mandi ja toinen poikansakin )  ja nyt siis hänen omat kokemuksensa siitä:

"Muistoja vuodelta 1918, kirjoitettu Kokkolassa ja myös jälkeenpäin matkalta palattua"

5/4 1918 

Kokkolassa viikko on loppuun kulunut siitä, kun vapaus menetettiin. 

Helmikuun alkupuolella, kun levottomuudet alkoivat Ikaalisissa ja puhelinlankani oli katkaistu, etten enää saanut tietoja tapauksista, vaan yksi ja toinen kävi kertomassa, kuinka työväenyhdistyksen jäseniä on porvaristo ryhtynyt kiinni ottamaan. Minuakin kehotettiin pakenemaan, mutta naureskelin vaan, koska en uskonut itseäni pidätettävän, kun en mihinkään laittomaan tekoon, enkä puheisiin tiennyt syytä olevan. 

Uskoni kuitenkin petti. Helmik. 8 pnä, kun olin poikien kanssa käsitöillä, tuli 5 asestettua suojeluskunnan jäsentä. He vaativat rekeensä, kauppalaan tutkittavaksi. Lupasin lähteä, kun tuovat takaisin, ettei koululle haittaa tule. Oppilaat olivat sangen hämmästyneitä ja tytöt itkivät, kun näkivät tämän tapauksen. Lohdutin heitä, lupasin tulla takaisin ja käskin oppilasten tulla kouluun seuraavana aamuna. Poikani Martti, joka silloin oli kotona ja valmistautui teknillisen opiston hakua varten, vaadittiin lähtemään mukaan. Riitialaan oli näet perustettu vähän aikaisemmin järjestyskaarti (ei punakaarti) ylläpitämään työväenyhdistyksen jäseniä kurissa, kun saimme kuulla, että Viljakkalassa olivat muutamat työväenyhdistyksen jäsenet kiristäneet rahoja isäntämiehiltä. 

Tämän järjestyskaartin tehtävänä oli ilmoittaa heti nimismiehelle, jos tämäntyyppistä vallattomuutta täällä sattuisi. Järjestyskaartin päälliköksi valittiin eräässä työväen yhd. kokouksessa Frans Järvinen. Järvinen oli lähtenyt kuitenkin eräänä päivänä keräämään pyssyjä isänniltä, sitä varten, ettei niitä käytettäisi työväkeä vastaan, kuten kesällä tapahtuneessa maatyöväen lakossa Ikaalisissa, johon lakkoon ei kyllä Riitialan työväenyhdistyksen jäsenistä kukaan osallistunut. 

Martti oli ollut mukana aseiden hakumatkalla Kukkuran Järvisen (? en oo varma nimestä, käsiala varsin pientä) luona ja siitä syystä Martti pakotettiin mukaan. Kauppalaan päästyä kuulusteli minua poliisi Ivalo. Pelkoa ei minulla yhtään ollut, koska en syytäkään itsessäni tiennyt. Ivalo syytti minua kansan kiihottamisesta ja laittomuuksiin yllyttävistä sanomalehtikirjoituksista. Kielsin sen ja vaadin tuomaan nähtäväksi sellaiset kirjoitukset. Sanottiin, ettei niitä niin pian saada. Sanoin, viivyttäköön kuinka kauan tahansa, tuokaa vaan esiin kirjoittamani kohdat, että nähdään, onko niissä kiihotusta. Ei niitä hankittu. Käskettiin pysyä kotona ja niin sieltä päästiin vapaaksi ja kyydittiin meidät molemmat kotiin.

Kotona olo ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä jo 11 pnä kello 1,15 yöllä jyristettiin hirveästi oveen. Kun sain tulta lamppuun ja tiedustelin, mikä hätänä, vaadittiin suojeluskunnan nimessä avaamaan ovi heti. Sen tehtyäni tulee sisään kivääri kädessä Granstedt, Vihtori Kauppila, Matti Ilkka, Ville Hiekka ja Silen ja vaativat Martin ja minut mukaansa sanoen kuljettavansa Kankaanpäähän tutkintotuomarin luo. Pukeuduttuamme lähdettiin asemiesten saattamina tukkoista tietä kävelemään Hartukselle, johon oli useampia miehiä kokoontunut, Paavo Eränen oli siellä myös. Pidätettynä ei kuitenkaan muita, kuin Martti ja minä. Yöllä ajettiin sitten Ikaalisiin ja tuotiin seurahuoneelle, annettiinpa kahvitkin, mutta sen jälkeen meidät pistettiin putkaan pahnoille ja takki päälle. Ennestään siellä oli vaan Sikurin työväenyhdistyksen puheenjohtaja Hankala (t. Hakala?) jonka eläinlääkäri Eränen jo seuraavana päivänä sai sieltä pois, mutta myöhemmin hänet lienee ammuttu. Seuraavana päivänä tuotiin putkaan lisää, hyvin hermostuneena seppä Käkelä Vähäröyhiöstä, seppä Lindfors ja Oskari Kuivanen. Ikaalisissa ei kuulusteltu enää ollenkaan. Käkelä oli kovin surullinen ja itkeskeli, me koetimme häntä lohdutella. Kaksi yötä olimme putkassa. 

Seuraavan päivän aamupuolella noin kymmenen ajoissa laskiaispäivänä lähdettiin meitä viittä miestä viemään Kankaanpäähän vahvasti vartioituna, kuin suuriakin pahantekijöitä. Jämijärvellä muutettiin hevosia ja päästiin saman päivän iltana Kankaanpäähän Päivikkeelle. Siellä näytti kovin sotaiselle, oli aseistettuja talonpoikia, herrasmiehiä ja sotilasupseereja. Kun jonkun aikaa oli istuttu vartioidussa huoneessa, tuli tarkastaja Josua Järvinen kanssani juttelemaan ja kertoi punakaartin tekemistä tuhotöistä ja sanoi liittyneensä suojeluskuntaan. Myönsi työväestöllä olevan oikeus parantaa tilaansa, mutta menettelytapa on väärä. Sen myönsin. Josua oli ennen sos. dem. ja olimme 1908 molemmat sos. dem. edustajia eduskunnassa. Tämän jälkeen hänestä tuli sos. demien ankara haukkuja.

Yöksi vietiin meidät Ruskojärven toisella puolella olevaan kansanopistoon ja sijoitettiin erään rakennuksen yläkertaan, kylmään keittiöön, jossa ei ollut muuta kuin pelkkä kylmä lattia vuoteena. Ennestään siellä oli jo 2 Ulvilan poikaa ja vähämielinen Vassin Mikko jostakin. Siellä pidettiin 2 yötä ja päivällä käytettiin tutkittavana ja taas syytettiin sanomalehtikirjoituksista. Myönsin kirjoittaneeni, mutta en mitään kiihottavia kirjoituksia. Siellä kerrottiin myös punakaartilaisten julmuuksista ja kysyttiin enkö ole valmis luopumaan punaisista ja liittymnään valkoisiin. Sanoinkin, että jos nuo ovat totta, niin voin liittyä suojeluskuntaan, mutta ei siitä sen enenpää puhuttu. 

Tutkintotuomari kuului olleen joku porilainen tehtaaninsinööri V....?  Päätös oli: "Ehken ola hyvä, että olette tämän tilanteen ajan pohjanmaalla". Seuraavana päivänä lähdettiin viemään pohjanmaalle. Kova pakkanen oli. Vieressäni reessä istui aseistettu vartija ja toinen, mauser kourassa oleva kuskinpukilla hevosen ajajan vieressä. Nämä vartijat olivat herraspoikia Espoosta, kertoen, että heidän kotinsa ryöstettiin, isä pääsi pakenemaan Ruotsiin ja he pääsivät punaisten käsistä valkoisten puolelle. Vieressäni oleva ei sanonut lakkaavansa, ennenkuin on saanut ampua viimeisen punakaartilaisen. Sanoi, että jos yritän karata, hän ampuu heti. Sellaista aikomusta ei ollutkaan. Olinhan aina vakuutettu, että pääsen vapaaksi, kun asia tulee tutkituksi. 

Edellisenä sunnuntaina oli Tevaniemen suutari Mäkelä yrittänyt tehdä itsemurhan Kankaanpäässä päivystyshuoneessa. Häntä oli peloteltu, että kun hänet viedään pohjanmaalle, on se hänen viimeinen retkensä. Se oli vaikuttanut häneen niin, että oli havaittu sen jälkeen hermoston pettävän. Hän oli pyytänyt veistä saadakseen vuolla kynsiään ja kun joltakin sotilaalta sai linkkuveitsen, pisti sillä mutamia kertoja vatsaansa hokien "hyvä tulee, hyvä tulee" ja sen jälkeen vaipui lattialle. Hänet oli heti viety sairaalaan ja pohjanmaan matka keskeytyi. Tämä kuultiin tuttavilta Seinäjoella.

--------- jatkan tästä uudella postauksella huomenna, jottei tule liian pitkiä juttuja kerralla-----

pysykää kuulolla...