Kirjoitin vuonna 2017 ensimmäisen postauksen Korhosista, jotka olivat isoisäni Artturi Niemisen isoisän sisko Amanda Tell ja hänen miehensä Vilho Korhonen.
Tuolloin lupasin palata aiheeseen sitä mukaa, kun saan lisätietoa heistä. Ja kerrattakoon vielä, että kaikki nämä kertoukseni menneistä sukupolvista ja ihmisistä, jotka liittyvät sukuuni, kirjoitan siksi, että tulevaisuuden sukupolvet saisivat tietoa "menneistä" jos ja kun se heitä alkaa kiinnostaa. Itsekin olisin kaivannut enemmän jotain mitä he, jotka meitä ennen olivat täällä, olisivat jättäneet jälkeensä; valokuvin, kirjoituksin yms. Itsekään en ollut nuorena niin kiinnostunut, että olisin kysellyt heiltä, jotka olisivat voineet kertoa. Eikä minultakaan kukaan ole vielä ainakaan mitään kysellyt omasta nuoruudestani tai menneistä sukupolvistamme. Joten, jos näistä minun tarinoistani on edes jollekin joskus iloa ja hyötyä, nämä kannattaa kirjoittaa.Palatakseni Korhosiin, viime kevättalvellakohan se oli... sain yllättäen sähköpostia Kouvolasta eräältä kolmannen polven serkultani (jota en siis entuudestaan tuntenut, tai tiennyt olevan olemassakaan) ja hän kertoi siinä törmänneensä netissä minun blogiini ja juuri tuohon Korhosten tarinaan. Ilmeni, että hän oli Korhosen tyttären lapsenlapsen lapsi.
Tämän perheen hallussa oli Vilho Korhosen käsin kirjoittama päiväkirja vuoden 1918 vankileiriajaltaan. Sain tältä serkulta kopion siitä ja luvan julkaista myös blogissani. Nyt viimein on se hetki, jolloin otan ja kirjoitan nuo muistelmat.
Siltä varalta, että lukija ei jaksa mennä lukemaan tuon linkin takaa aiempaa tekstiä Korhosista, niin muutama faktatieto kertauksena: V. Korhonen oli Riitialan koulun opettaja ja myös Mandi (Amanda) ilmeisesti teki jotain opetushommia sielläkin, tai ainakin täällä Tevaniemellä hän oli käsityyön opettajana, kun Vilhonkin ensimmäinen työpaikka opettajaseminaarista päästyään oli Tevaniemen kansakoululla. Riitialan uuden koulun valmistuttua he muuttivat sinne ja siellä Vilho oli eläkeikään saakka.
Vilho joutui sisällisodan aikana vankileirille (kuten vaimonsa Mandi ja toinen poikansakin ) ja nyt siis hänen omat kokemuksensa siitä:
"Muistoja vuodelta 1918, kirjoitettu Kokkolassa ja myös jälkeenpäin matkalta palattua"
5/4 1918
Kokkolassa viikko on loppuun kulunut siitä, kun vapaus menetettiin.
Helmikuun alkupuolella, kun levottomuudet alkoivat Ikaalisissa ja puhelinlankani oli katkaistu, etten enää saanut tietoja tapauksista, vaan yksi ja toinen kävi kertomassa, kuinka työväenyhdistyksen jäseniä on porvaristo ryhtynyt kiinni ottamaan. Minuakin kehotettiin pakenemaan, mutta naureskelin vaan, koska en uskonut itseäni pidätettävän, kun en mihinkään laittomaan tekoon, enkä puheisiin tiennyt syytä olevan.
Uskoni kuitenkin petti. Helmik. 8 pnä, kun olin poikien kanssa käsitöillä, tuli 5 asestettua suojeluskunnan jäsentä. He vaativat rekeensä, kauppalaan tutkittavaksi. Lupasin lähteä, kun tuovat takaisin, ettei koululle haittaa tule. Oppilaat olivat sangen hämmästyneitä ja tytöt itkivät, kun näkivät tämän tapauksen. Lohdutin heitä, lupasin tulla takaisin ja käskin oppilasten tulla kouluun seuraavana aamuna. Poikani Martti, joka silloin oli kotona ja valmistautui teknillisen opiston hakua varten, vaadittiin lähtemään mukaan. Riitialaan oli näet perustettu vähän aikaisemmin järjestyskaarti (ei punakaarti) ylläpitämään työväenyhdistyksen jäseniä kurissa, kun saimme kuulla, että Viljakkalassa olivat muutamat työväenyhdistyksen jäsenet kiristäneet rahoja isäntämiehiltä.
Tämän järjestyskaartin tehtävänä oli ilmoittaa heti nimismiehelle, jos tämäntyyppistä vallattomuutta täällä sattuisi. Järjestyskaartin päälliköksi valittiin eräässä työväen yhd. kokouksessa Frans Järvinen. Järvinen oli lähtenyt kuitenkin eräänä päivänä keräämään pyssyjä isänniltä, sitä varten, ettei niitä käytettäisi työväkeä vastaan, kuten kesällä tapahtuneessa maatyöväen lakossa Ikaalisissa, johon lakkoon ei kyllä Riitialan työväenyhdistyksen jäsenistä kukaan osallistunut.
Martti oli ollut mukana aseiden hakumatkalla Kukkuran Järvisen (? en oo varma nimestä, käsiala varsin pientä) luona ja siitä syystä Martti pakotettiin mukaan. Kauppalaan päästyä kuulusteli minua poliisi Ivalo. Pelkoa ei minulla yhtään ollut, koska en syytäkään itsessäni tiennyt. Ivalo syytti minua kansan kiihottamisesta ja laittomuuksiin yllyttävistä sanomalehtikirjoituksista. Kielsin sen ja vaadin tuomaan nähtäväksi sellaiset kirjoitukset. Sanottiin, ettei niitä niin pian saada. Sanoin, viivyttäköön kuinka kauan tahansa, tuokaa vaan esiin kirjoittamani kohdat, että nähdään, onko niissä kiihotusta. Ei niitä hankittu. Käskettiin pysyä kotona ja niin sieltä päästiin vapaaksi ja kyydittiin meidät molemmat kotiin.
Kotona olo ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä jo 11 pnä kello 1,15 yöllä jyristettiin hirveästi oveen. Kun sain tulta lamppuun ja tiedustelin, mikä hätänä, vaadittiin suojeluskunnan nimessä avaamaan ovi heti. Sen tehtyäni tulee sisään kivääri kädessä Granstedt, Vihtori Kauppila, Matti Ilkka, Ville Hiekka ja Silen ja vaativat Martin ja minut mukaansa sanoen kuljettavansa Kankaanpäähän tutkintotuomarin luo. Pukeuduttuamme lähdettiin asemiesten saattamina tukkoista tietä kävelemään Hartukselle, johon oli useampia miehiä kokoontunut, Paavo Eränen oli siellä myös. Pidätettynä ei kuitenkaan muita, kuin Martti ja minä. Yöllä ajettiin sitten Ikaalisiin ja tuotiin seurahuoneelle, annettiinpa kahvitkin, mutta sen jälkeen meidät pistettiin putkaan pahnoille ja takki päälle. Ennestään siellä oli vaan Sikurin työväenyhdistyksen puheenjohtaja Hankala (t. Hakala?) jonka eläinlääkäri Eränen jo seuraavana päivänä sai sieltä pois, mutta myöhemmin hänet lienee ammuttu. Seuraavana päivänä tuotiin putkaan lisää, hyvin hermostuneena seppä Käkelä Vähäröyhiöstä, seppä Lindfors ja Oskari Kuivanen. Ikaalisissa ei kuulusteltu enää ollenkaan. Käkelä oli kovin surullinen ja itkeskeli, me koetimme häntä lohdutella. Kaksi yötä olimme putkassa.
Seuraavan päivän aamupuolella noin kymmenen ajoissa laskiaispäivänä lähdettiin meitä viittä miestä viemään Kankaanpäähän vahvasti vartioituna, kuin suuriakin pahantekijöitä. Jämijärvellä muutettiin hevosia ja päästiin saman päivän iltana Kankaanpäähän Päivikkeelle. Siellä näytti kovin sotaiselle, oli aseistettuja talonpoikia, herrasmiehiä ja sotilasupseereja. Kun jonkun aikaa oli istuttu vartioidussa huoneessa, tuli tarkastaja Josua Järvinen kanssani juttelemaan ja kertoi punakaartin tekemistä tuhotöistä ja sanoi liittyneensä suojeluskuntaan. Myönsi työväestöllä olevan oikeus parantaa tilaansa, mutta menettelytapa on väärä. Sen myönsin. Josua oli ennen sos. dem. ja olimme 1908 molemmat sos. dem. edustajia eduskunnassa. Tämän jälkeen hänestä tuli sos. demien ankara haukkuja.
Yöksi vietiin meidät Ruskojärven toisella puolella olevaan kansanopistoon ja sijoitettiin erään rakennuksen yläkertaan, kylmään keittiöön, jossa ei ollut muuta kuin pelkkä kylmä lattia vuoteena. Ennestään siellä oli jo 2 Ulvilan poikaa ja vähämielinen Vassin Mikko jostakin. Siellä pidettiin 2 yötä ja päivällä käytettiin tutkittavana ja taas syytettiin sanomalehtikirjoituksista. Myönsin kirjoittaneeni, mutta en mitään kiihottavia kirjoituksia. Siellä kerrottiin myös punakaartilaisten julmuuksista ja kysyttiin enkö ole valmis luopumaan punaisista ja liittymnään valkoisiin. Sanoinkin, että jos nuo ovat totta, niin voin liittyä suojeluskuntaan, mutta ei siitä sen enenpää puhuttu.
Tutkintotuomari kuului olleen joku porilainen tehtaaninsinööri V....? Päätös oli: "Ehken ola hyvä, että olette tämän tilanteen ajan pohjanmaalla". Seuraavana päivänä lähdettiin viemään pohjanmaalle. Kova pakkanen oli. Vieressäni reessä istui aseistettu vartija ja toinen, mauser kourassa oleva kuskinpukilla hevosen ajajan vieressä. Nämä vartijat olivat herraspoikia Espoosta, kertoen, että heidän kotinsa ryöstettiin, isä pääsi pakenemaan Ruotsiin ja he pääsivät punaisten käsistä valkoisten puolelle. Vieressäni oleva ei sanonut lakkaavansa, ennenkuin on saanut ampua viimeisen punakaartilaisen. Sanoi, että jos yritän karata, hän ampuu heti. Sellaista aikomusta ei ollutkaan. Olinhan aina vakuutettu, että pääsen vapaaksi, kun asia tulee tutkituksi.
Edellisenä sunnuntaina oli Tevaniemen suutari Mäkelä yrittänyt tehdä itsemurhan Kankaanpäässä päivystyshuoneessa. Häntä oli peloteltu, että kun hänet viedään pohjanmaalle, on se hänen viimeinen retkensä. Se oli vaikuttanut häneen niin, että oli havaittu sen jälkeen hermoston pettävän. Hän oli pyytänyt veistä saadakseen vuolla kynsiään ja kun joltakin sotilaalta sai linkkuveitsen, pisti sillä mutamia kertoja vatsaansa hokien "hyvä tulee, hyvä tulee" ja sen jälkeen vaipui lattialle. Hänet oli heti viety sairaalaan ja pohjanmaan matka keskeytyi. Tämä kuultiin tuttavilta Seinäjoella.
--------- jatkan tästä uudella postauksella huomenna, jottei tule liian pitkiä juttuja kerralla-----
pysykää kuulolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti