1/9
Toukokuun lopulla ilmoitettiin, että Kesäk. 1. pnä viedään kaikki Tammisaareen. Aikaisemmin kerrottiin, että meidät viedään johonkin Pohjanlahen saareen kalastamaan, tai tehdään kaupungin ulkopuolelle jonkinlainen aitaus, johon meidät viedään. Kun joukossamme oli paljon sairautta, pelkäsivät kaupunkilaiset tartuntaa. Kesäk. 1. pvän iltana lähdettiin sitten junaan. Sairaita oli jo yli 100 , mutta kaikki vaan mukaan. Toisia kannettiin, toisia talutettiin. Naiset, joita oli paljon tullut katsomaan, itkivät surkeudesta, ehkenpä toiset iloitsivatkin. Kaikki sullottiin härkävaunuihin ja lukittiin. Kaksi oli kuollut matkalla. Kun Kokkolasta lähdettiin, oli huhu, että koska sota on loppunut, tahtovat talonpojat vapauttaa meidät, että saavat työväkeä. Tämän tiedettiin tapahtuvan joko Kauhajoen tai Lapuan asemalla. Yön aikana kuljimme niiden paikkojen ohi, mutta ei mitään liikettä asemilla näkynyt. Matkalla ei meitä terveitä suru painanut, iloa pidettiin, päästiinhän muuttamaan uuteen paikkaan. Ruokaa luvattiin 2 kertaa välillä. Juna seisahtui kasarmin kohdalla, mutta sitten jatkoi vielä vähän matkaa ja tuli takaperin suurten santakuoppien kohdalle, jossa käskettiin poistua vaunuista. Silloin tuli mieleen, että tässä on kaikkien surmapaikka.
Niin hullusti ei kuitenkaan ollut. Kun terveet ja sairaat oli saatu ulos, lähdettiin kauniin aamun ollessa, noin kello 1 yöllä, harjun poikki, jossa oli venäläisten 1912 rakentamat kasarmilaitokset, monta kolmikerroksista suurta tiilikasarmia ja tiheä piikkilanka ympäröi koko aluetta. Junassa sanottiin olevan 900 miestä. Sinne siis painuttiin. Kukaan ei järjestänyt olopaikkoja. Kukin sai hakea paikkaa itselleen. Kaikkialla kuitenkin näytti olevan täyttä! Saman päivän illalla asetuttiin me Ikaalisten miehet erääseen pieneen rakennukseen lattialle, mutta jonkun ajan kuluttua ajettiin sieltä pois. Kun kysyttiin, mihin saa mennä. Vastaus: menkää mihin tahansa. Lähdettiin uutta paikkaa hakemaan. Kaikki täynnä. Noustiin ullakolle. Sekin täynnä. Siellä koetettiin kuitenkin johonkin saada paikka. Minä sain alleni kapean pitkän kaapin. Siellä oli varkaita joukossa. Aivan minun viereltäni, eräästä kopasta oli viety kaikki eväät ja koppakin löytyi toisesta paikasta tyhjänä. Eräältä Jyväskyläläiseltä vietiin Kokkolassa kudotut verkot. Seuraavana päivänä haeskelimme taas asuntopaikkaa ja lopulta löydettiin tyhjä paja. Siihen asettui meitä Kokkolasta tulleita useita kymmeniä.
Eräänä iltana olin pajassa ollessa jo niin nälistynyt, että en lähtenyt ruokajonoon. Sanoin Martille: ei ole väliä milloin täällä kuolee. Martti toi minulle pakillansa suolaista lihasoppaa ja rupesin virkistymään. Kun Kokkolasta tulleissa oli ilmestynyt toisintokuumetta (tarttuva) eristettiin meidät kahteen rakennukseen: tähän pajaan ja erääseen isoon kasarmiin, joka sai Kokkolan kasarmin nimen. Minäkin myöhemmin muutin sinne ja Martti pääsi apteekkioppilaaksi Pekka Railolle ja asui venäläisen kirkon sakaristossa. Minä pääsin sanitääriksi, sain merkkinauhan käsivarteen ja saian liikkua aika vapaasti. Tehtäväni oli auttaa sairaita ja puuhata heitä tohtorin vastaanotolle. Kokkolassa ei annetttu mitään lääkärin apua sen vuoksi, että sanottiin punaisten tappaneen jonkun lääkärin.
Ruokajärjestys oli: aamulla homeinen leivänkappale ja sillin puolikas, illalla turska tai lihasoppaa. Toisinaan ei siitä lihaa ollenkaan löytynyt, oli vaan lämmintä suolaista vettä. Sitten loppui liha ja sijaan tuli Saksasta tuotuja joitakin juurikkaan kuoria. Kaali- ja juurikas soppaa ei kaikkien vatsa kestänyt, vaan alkoi ilmaantua pahoja vatsatauteja: punatautia. Leipä muuttui pellavansiemenleiväksi ja myöhemmin kauraleiväksi joka oli tehty tavallisista kaurajauhoista, hevosen jauhoista. Se oli taas niin piikkistä, ettei sitä voinut syödä. Samoista keitettiin velliä. Minä sain läkkimukin, tein pohjaan pieniä reikiä ja pulikalla painelin velliä sen läpi. Siten sain suurimmat kaunat pois. Tätä velliä annettiin vain sairaille, mutta kun minä olin sanitääri, pääsin osalliseksi vellistä. Sairaille tuotiin ruoka asuntoon, terveet saivat jonottaa tuntikausia, sillä miehiä oli siellä jo 10 000. Silloin kun pajassa ollessa, en vielä ollut sanitääri, täytyi olla jonossa.
Nälkä tuotti tauteja. Toisintokuume Kokkolasta tuoduissa, punatauti Närpiöstä ja Raahesta tuoduissa. Kuolevaisuus kasvoi heinäkuussa pelottavasti. Keskimäärin 40 päivittäin, eräänä päivänä 63. Toisia kaatuili ruokajonossa. Yöllä olivat useimmat kuolemantapaukset. Aamuisin paarimiehet kantoivat niitä ruumishuoneelle ja sieltä suureen kuoppaan harjulle vietiin hevosella. Kuolleet olivat melkein luurankoja kaikki. Kun kantajat veivät niitä ruumishuoneeelle, penkoivat siellä vastaanottajat heidän taskujaan. Kävin kerran siellä katsomassa ja ihmettelin, kuinka he uskaltavat punatautiin kuolleiden taskuja penkoa, sairastuvat itse. Jos oli parempia vaatteita, riisuivat ne pois ja alastomina heittivät laatikkoon ja pari kolme miestä ja vietiin kankaalle kuoppaan. Samalla laatikolla tultiin taas uusia hakemaan. Raakamainen puhe ja kiroaminen oli tavallinen vartijan puhe vangeille. Lyömiset kuuluivat myös päiväjärjestykseen. Mutta myöhemmin siitä lakkasivat, kun kuului pahimmat itse putkaan joutuneen.
Heinäkuun 7 pnä sairastuin minäkin toisintokuumeeseen ja oli se minussa kaksi kertaa. Siihen liittyi vielä lopuksi keuhkokatarri . Kun ruoka ei maistunut, enkä kuumeen nousemisen vuoksi tahtonut syödä, kävin niin heikoksi, etten tahtonut pystyssä pysyä. Suonen tykintä oli 130 ja hengästyi vähimmästäkin liikkeestä. Heinäkuun 30 pv huudettiin minut tutkinnolle. Ne tapahtuivat kaupungissa. Olin niin heikko, etten jaksanut kävellä. Oli paljon muitakin sairaita. Ne pääsivät vankkurin lavitsalle. Kauan sain siellä odotella vuoroani. Sain ostaa muutamia sokerinpaloja ja vähän mustikoita. Niitä imeskelin nälkääni. Minulla oli kyllä Ellin lähettämää leipää ja voita, mutta en uskaltanut syödä, kun se nosti kuumetta.
Tuomarina oli Aminoff ja muutamia sotilashenkilöitä pöydän ympärillä. Kun kuume oli kova, tahtoi kieli kuivua lakeen kiinni. Taas syytettiin kapinaan kiihottamisesta ja vaadittiin ankaraa rangaistusta. Todistajaksi oli kutsuttu Paavo Eränen, joka oli sillä kertaa siellä. Hän todisti aivan päinvastaista kun oli syytetty. Hän ilmoitti olleensa Joulun seudussa Riitialassa Nousevan Voiman iltamassa ja tavanneensa työväentalolta tulleita iltamavieraita, jotka kertoivat hänelle Korhosen puheessaan varoittaneen kaikista laittomuuksista. Päätökseksi tuli täysi vapaus. Sieltä palattiin vielä kasarmiin, josta seuraavana päivänä passin saatuani pääsin lähtemään. Kun lähtöpäivänä toiset menivät syömään, jäin minä tavaramyttyni päälle istumaan seinää vasten, tuli Pekka Railo minua tapaamaan antaakseen minulle muutamia kirjeitä vietäväksi ja sitä varten nousin ylös. Silloin tuli useita päälliköitä ja komendantti Carlsson vai mikä lie ollut, käski Railon pois, (hän ennätti kuitenkin kirjeet jättää) ja minut, vaikka sanoin päässeeni vapaaksi ja passia odottavani, komensi piikkilanka-aidan taakse. Vahti sanoi: kiivetkää tuosta ylös jo haluttaa, ei muualta pääse. Siihen minulla ei ollut halua. Sain sitten passini. Olin vapaa.
Sain puhelimella ajurin kaupungista ja tulin johonkin matkailijakotiin. Olin siinä yötä, kävin parturissa ja olin laiha luuranko, sekä kovassa kuumeessa. Junassa sain tilaa olla pitkälläni. Pääsin Tampereelle ja olin taas yötä. Aseman ja sillan väli oli kaikki palanut, savupiippuja vaan törrötti. Seuraavana päivänä junalla Siuroon. Siellä oli iso Järvinen. Hän tuli, katsoi minua pitkään ja kysyi, olenko Korhonen. Niin olin muuttunut hänen mielestään. Laivalla sitten Kyröskoskelle, kannaksen yli Heikin kuormassa ja taas laivalla Heittolaan. Nuuttilan Jussi oli vastassa. Hän oli niin suunniltaan, ettei montakaan sanaa puhunut. Puhahteli vaan, kuin vihainen härkä, kun näki, millaiseksi olin muuttunut. Oli elok. 2 p. ilta, kun pääsin kotiin. Vaimoni oli päässyt edellisenä päivänä.
Kun meidät helmikuussa Martin kanssa vietiin, jäi vaimoni ja Elli kotiin itkemään. Kuultuaan, että taisteluita on tulossa Riitialaankin, olivat he lähteneet pakomatkalle Luhalahteen päin, sieltä Viljakkalaan ja Tampereelle. Taisteluita oli ollut Luhalahdessa ja Viljakkalassa. Tampereella he olivat olleet sen valloituksen aikana. Paluumatkalla Viljakkalassa oli heidät pidätetty ja tuotu kauppalaan. Elli oli sieltä päästetty kotiin, mutta Mandi oli jätetty Mäkiselle silmällä pidon alaiseksi. Kesäkuun alulla kenties 4-5 pn paikoilla tuotiin hänet Tammisaareen erääseen kasarmiin, jossa oli naisvankeja. Viikonpäivät oli hän siellä ja tavatessamme kerroimme vaiheitamme. Sitten vietiin kaikki naiset Helsingin edustalla olevalle Santahaminan leirille. Hän oli siellä ollut tutkittavana heinäkuun 31 p. ja päässyt täysin vapaaksi. Häntä oli syytetty opettaja Kallioniemen murhaan yllyttämisestä kostoksi minun kuolemastani, kun minusta oli levinnyt tieto, että minut on nähty Vaasassa erään rakennuksen seinustalla ammuttuna.
Elli oli ollut syyslukukauden toisena opettajana Riitialan koulussa. Koulu loppui kapinan vuoksi koko kevääksi ja seuraavana syksynä Elli meni Iisalmelle opettajaksi. Syksyllä 1918, kun olin sairas, en kyennyt kouluun ja johtokunta kielsi kouluun menon siksi kun asia on kouluhallituksessa tutkittu. Opettajana oli yksin Martta Kinkki. Toipumiseni kesti useita viikkoja. Hyvällä, varovalla hoidolla paranin kuitenkin.
Raha-asioissa tulin toimeen siten, että mukaani tuli jonkun verran lähtiessä ja siten sain lainata veljeltäni postissa. Hän oli keväällä käynyt minua Tammisaaressa tapaamassa, mutta ei löytänyt minua. Heinäkuun alussa kävi Saurio koettamassa saada pois sieltä, mutta ei onnistunut. Hänen kanssaan sain jutella. Kokkolasta kirjoitin pastori Vuoriolle ja pyysin lähettämään palkkarahojani sinne, mutta johtokunta oli sen kieltänyt. Koulun johtokuntaan oli tehty puheenjohtajaksi mylläri Järvinen ja August Mäkelä oli erotettu johtokunnasta. Kun paranin, koetti uusi johtokunta saada minut erotetuksi toimestani. Sitä varten oli monia tutkintoja, mutta heidän yrityksensä epäonnistui. Tammik. 17 pnä muistaakseni tuli kouluhallituksen päätös ja pääsin jatkamaan opetustyötäni.
Kun sitten elämä tasaantui ja tapasin opettajatovereitani, kertoivat he, että elämä täällä oli niin kiihtynyttä, että jos olisin Ikaalisssa ollut, olisin tullut ammutuksi. Oli näet senkinlaisia huhuja ollut, että ennen kiinnijoutumistani olin käynyt yöllä aseita Tampereelta hakemassa ja niitä levitellyt Leppäsjärvelle päin. Ja kuitenkin olin koulussa joka päivä ja postinhoidossa samoin.
En vähimmälläkään tavalla ketään yllyttänyt vallattomuuksiin, päinvastoin kielsin ja väittelyssä esim. postimiesten kanssa, kun he väittivät että mihin porvarit kykenisivät jos tappelu tulee kun työväkeä on enemmän, sanoin, että vaikka miehiä olisikin enemmän, puuttuu johtoa. Jos venäläinen sotaväki auttaisi, on sielläkin varmaan upseeristo toista mieltä. Taitavuus ja aseet ratkaisevat, eikä miehistön paljous. Arvo Törmä pyysi minulta revolveria rintamalle lähtöä varten, mutta en antanut, käskin mennä kotiinsa.
Kun hengissä säästyin Kokkolassa, oli sinne toukokuulla nähtävästi lähetetty kehoituksia minun ampumisekseni. Sain nimittäin käydä asioilla kaupungilla ilman vartiointia, mutta sitten yhtäkkiä se kiellettiin ja minua kohtaan oltiin hyvin salaperäisiä. Sitten sain jonkun kautta kuulla, että kansliassa oli sanottu, että Railolla ja Korhosella ei ole monta elonpäivää jäljellä. Onneksi tuli sitten kielto, ettei tutkimatta ja tuomitsematta saa enää ampumisia panna toimeen.
Seuraavana Juhannuspäivänä 1919 Nuuttilan Jussin päivillä sanoin Vilpon isännälle kun hän oli jonkun verran humalassa: "millaisia valheita te Kokkolaan lähetitte keväällä, kun siellä näytti olevan jotain pahoja puuhia minun suhteeni" Hän vaan taputti olkapäälle sanoen: "ei niistä enää puhuta mitään" Hän tiesi. Ehken itse oli ollut alkuna minun poistamisekseni.
Syksyllä 1918, kun olin jo kotona, oli myöskin outoja puuhia. Minua varotettiin iltaisin istumasta ikkunan ääressä, koska on aikomus illan piemässä ampua siinä. Eräästä kuntakokouksesta tullessa oli minua myös vaanittu. Luultiin minun tulevan hevosella maantietä ja salmen ja Riitialan välillä vahdittu, mutta tulinkin laivalla ja niin meni sekin yritys. Sen jälkeen näytti rauhoittuvan. Useimmat vihamiehistäni ovat kuolleet. Eräs, joka silloin oli tuhopuuhien etunenässä, menee kuin vihainen sonni sivuitse, ei ole näkevinään. Tuskin päivään vastaa, mutta ei aluksi koskaan.
26/XII 1936
W.K.
Tähän päättyivät nämä muistelmat. Ehkä vielä jotain joskus saan tietää, miten kävi Martin.
Kuvan keskellä istumassa kapellimestari V. Korhonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti