Vesiongelma

Hei taas!

No eipä tule tästäkään kovin iloista kerrottavaa, vaikka edellisessä postauksessani sitä toivoin. Että siis seuraavaksi olisi jotain iloisempaa kerrottavaa.

Kuten kaikki tiedämme, mennyt kesä ja jo kevätkin, toukokuusta saakka oli yhtä hellettä ja kuivuutta.
Niinpä minun kaivoni kuivui kokonaan tuossa heinäkuun lopulla. Siitä saakka olen ollut pulassa puhtaan veden saatavuuden kanssa. Eikä sitä sadevettäkään saatu, ennenkuin syyskuun puolella ja niukasti sitäkin. Ihan tähän saakka on suuremmat sateet pysytelleet poissa näiltä seuduilta ja pohjavesi edelleen hyvin matalalla. Tätä kirjoittaessani kaivon pohjalla on jo muutaman kymmenen sentin kerros vettä, mutta se on vielä monta metriä alempana kuin pumppu.

Olen siis ollut tosi tukalassa tilanteessa. Aluksi ostin kaupasta juomavettä muutamia 5 litran pulloja, joilla sitten niiden tyhjennyttyä aloin hankkimaan vettä mistä milloinkin. Kesällä sisareni mies haki muutaman kerran äitini mökiltä 3 kilometrin päästä autolla mulle vettä, jota sitten säännöstelin tosi tarkkaan. Sitten sisareni lopetti täällä käynnit ja minä kannoin vettä pullo kerrallaan Nikulasta, kun äitiä kävin katsomassa. Matkaa on reilu kilometri ja kun voimat on mulla mitä on, niin aika raskasta on kantaa sitä vettä sekin matka. Nyt syksymmällä sitten veljeni on tuonut minulle autolla omasta hanastaan pari kertaa isomman satsin, kun hänellä sattui olemaan sellanen kätevä 100 litran umpinainen tynnyri, jossa on korkki suulla, ettei vesi loisku ympäriinsä kuljetuksen aikana.

Melkein kolme kuukautta tätä on nyt jatkunut. Kaikki huushollihommat on pitänyt ajatella uusiksi, samoin peseytyminen, pyykkäys jne.
Dialyysihoidot piti aloittaa jo lokakuun alussa, mutta jouduin pyytämään aikalisän lääkäriltä tämän vesitilanteen takia. Tarkoitus on nimittäin tehdä kotona peritoneaalidialyysiä, joka ei sinänsä vaadi vettä, mutta hygienian on oltava muuten kunnossa. Eli pitää olla puhdasta vettä, että pystyy pitämään itsensä ja kotinsa riittävän puhtaana hoidon tapahtuessa täällä kotona. Ei voi lähteä sadevesisaaveista hakemaan käsienpesuvettä kun aloittaa hoidon, joka tapahtuu siis 4 kertaa päivässä joka ikinen päivä. Kaiken pitää olla tarkkaa, ettei tule mitään tulehduksia kun on reikä vatsassa... :)
Se on siis yksi murheenkryyni tässä vesijutussa.

Niin, kesästä meni yli puolet ja syksy perään niin, että lähes kaikki energia meni ongelmien ratkaisemiseen ja ylimääräiseen työhön vain saadakseen juoda vettä, laittaa ruokaa, pyykinpesusta puhumattakaan -se jäi kokonaan syksyyn, kunnes tuli sadevettä saaveihin sen verran, että pystyi pyykkiä pesemään ja saunaa lämmittämään.
Peseytyminen siihen aikaan, kun ei vielä ollut satanut yhtään, eikä kaupasta ostettua vettä voinut käyttää saunan lämmityksessä, oli myös oma operaationsa. Mutta niin ihmeelliseltä, kuin se kuulostaakin, niin ei sitä vettä ihmisen kropan pesuun tarvita lopulta kuin litra tai pari. Kuinka niin?
Paljonko sinä lukija käytät suihkussa käymiseen vettä? Tai muuhun peseytymiseen?
Minäpä kerron, miten se toimii, jos vettä ei kertakaikkiaan ole.
Lämmitän noin 1-2 litraa vettä sopivan lämpöiseksi ja kastelen siihen muutaman froteekankaasta ommellun pesulapun/pesukintaan. Sitten laitan yhteen lappuun vähän suihkugeeliä/saippuaa ja pyyhin vartalon sillä. Sitten vaan puhtailla pesulapuilla "huuhtelu" . Ihan yhtä puhdasta tulee, kuin seisten suihkun alla valuttamassa puhdasta vettä viermäriin kymmeniä litroja.
Mutta vaivalloisempaahan tämä tietenkin on.
Olen toki tottunut myös saunassa käyttämään paljon vähemmän vettä, kuin jos minulla olisi suihku (jota ei siis ole, eikä luultavasti tulekaan), pesuvatiin vain pesuvesi ja huuhteluvedet jne... jokainen varmaan tietää nää jutut.
Mutta kaikki pesutyylit
vaatii kuitenkin sen, että sitä vettä on edes jonkin verran. Ilman sitä ihminen ei todellakaan pärjää eikä voi elää.
Niinpä olen kääntänyt uuden lehden tässä asiassa ja ollut yhteydessä Tevaniemen vesiosuuskuntaan. Asiat ovat tällä hetkellä edenneet niin pitkälle, että pian alkavat kaivuutyöt ja minunkin mökkini siirtyy vesijohtoverkon piiriin. En halua enää kokea sellaisia kesiä, kuin on ollut tässä jo muutama ja tämä viimeisin pahin, että vesi loppuu kesken kaiken.
Hurjan kalliiksi tämä minulle kyllä tulee. Taloni on ulkopuolella varsinaisen "linjan", joten joudun maksamaan triplahinnan kaivuutöistä ja muut kulut päälle, että tänne tuodaan se vesijohtoputki.

Että minä kyllä osaan tästä lähtien arvostaa puhdasta vettä.

Ps. Kuva ei liity mitenkään tähän vesitilanteeseen, se on ensimmäiseltä syksyltä täällä ja siinä näkyy vielä tuo vanha sauna, jota ei enää ole tuossa. Ja toinen isoista koivuistakin on jo poissa ja toinenkin lähtee pian... ja tiättekö mitä? loppuviikosta tulee talvi! Moi!

Tayssin reissulla

Hoh hoijaa, voisipa melkein jo sanoa, että Tays - toinen kotini, sillä niin usein siellä olen viimeisten parin vuoden ajan "hypännyt". Ja kaikkinensa jo kuuden vuoden ajan välillä harvemmin, välillä useammin.
Eilen oli taas käynti. Päivä alkoi pahaenteisesti, kun taksi oli vartin myöhässä. Sen piti olla täällä aamulla 6:45.  Ehdin jo ajatella, että sitä ei siis tulekaan ja aloin miettimään toista vaihtoehtoa, mutta en keksinyt mitään muuta, kuin että jos se auto ei nyt pian tule, niin joudun soittamaan sairaalaan, että en pääse paikalle.
Heinäkuussa, kun tämä taksilaki muuttui, niin kelataksikeskus alkoi samalla silmänräpäyksellä takkuilla tosi pahasti ja mikään ei enää yllätä minua.

Mutta taksi saapui kuitenkin seitsemältä aikamoista kyytiä tuohon pihaan ja kuski pahoitteli, että hän oli herännyt (Riitialassa kotonaan) puoli tuntia sitten ja vasta silloin saanut tiedon tästä kyydistä. Ja hänen olisi siis pitänyt olla jo 15 minuuttia sitten täällä.
Kyyti oli niinsanottu yhdistelmäkyyti, eli matkalta otettiin kyytiin vielä kahdestakin paikasta henkilöitä. Ensimmäinen oli pyörätuolipotilas Nikulasta, eli auto oli nk. invataksi ja se kai oli lopulta se syy, miksi tämä kyyti järjestyi niin myöhässä. Kun Ikaalisissa on liian vähän takseja, jotka ajavat näitä kelakyytejä (ja muutenkin kai liian vähän) ja lisäksi näitä isoja autoja on vielä vähemmän.
Päästiin kuitenkin matkaan ja kurvattiin kovalla kyydillä Ikaalisten keskustasta vielä toinen vanhus saattajineen kyytiin. Tämä toinen vanha mies ei pystynyt istumaan selkä menosuuntaan, joten minä joka olin vallannut etupenkin ensimmäisenä matkustajana, jouduin vaihtamaan hänen kanssaan paikkaa ja istumaan epämukavalla penkillä selkä menosuuntaan. No, selvisin siitä kyllä melko hyvin, vaikkei se olekaan mukava matkustustapa ainakaan henkilöautossa.
Jännitin koko matkan, että myöhästyn omalta ensimmäiseltä ajaltani (aikoja oli minulla yhteensä 4 ).
Näitä ennen minun piti vielä ehtiä käymään Tayssin laboratoriossa otattamassa yks verikoe, jota ei siis oteta Ikaalisten labrassa.
Perillä sairaalan pihalla oltiin tasan puoli yhdeksältä kuitenkin ja pääsin ensimmäisenä autosta pihalle ja kovaa kyytiä kipitin sinne labraan. Ei ollut paljon porukkaa, joten äkkiä vuoronumero kouraan ja odottamaan ja jännäämään, että kauanko menee... seuraavaksi piti nääs olla röntgenosastolla klo 9:00. No, kerkisin hyvinkin sinne labrahoitajan neuvojen mukaan ja siellä sitten tuli seuraava stressin aihe ja kämmi. En nähnyt missään siinä odotusaulassa ilmoittautumisautomaattia, enkä liion "luukkua," jonka takana olisi joku ollut. Kiertelin ja kattelin, kävelin käytävääkin hyvän matkaa, vaan en nähnyt mitään... jäin sitte odottamaan luullen, että kai sitten huudetaan vaan sisään. Mutta ei huudettu. Aikani oli jo mennyt 15 minuuttia ja silloin nousin ja lähdin käpytteleen pitkää käytävää sinne toiseen päähän ja sieltähän sitten kulman takaa löytyikin ilmoittautumisluukku. (tosi pimennossa yhessä nurkkauksessa)
Sain siis viimein ilmoittauduttua, mutta kyllä ihmettelen, että miksi siellä ei voi olla opasteita aina sellasissa paikoissa, mistä ihmisten on mahdollista tulla  sisään, että missä se ilmoittautumispaikka on, jos sitä ei voi heti havaita ja sinne on niinkin paljon matkaa, kuin nyt tässä tapauksessa.

Eikä tässä vielä kaikki .... kun lähdin seuraavaa etappia kohden, eli Coxaan, jossa minulla oli hammaskaluston kuvaus (elinsiirtoleikkausta varten) seurasin opastekylttejä ja pääsin onnistuneesti sisäkautta samaan kerrokseen (2) jossa jo olin röntgenosastollakin, mutta määränpääni oli kuitenkin kolmas kerros. Siispä loikkasin ensimmäiseen hissiin, jonka näin. Painoin 3 nappia ja hissin ovet sulkeutuivat, mutta hissi ei liikahtanutkaan. Mitä pirua??? Painoin uudelleen... ei mitään... sitten huomasin hissin seinässä kapean paperisuikaleen, johon oli kirjoitettu " tällä hissillä pääsee kolmanteen kerrokseen vain kulkuluvalla"! What??? Mä en päässyt hissistä pois, vaikka painoin mitä nappia vaan, niin ovet ei auenneet. Soitin hälytysnappia vaikka kuinka kauan, ennenkuin joku äijä vastas ja sain selitettyä, että mä oon namelis täälä Coxan hissis. Jotain kohinaa ja muminaa sieltä kuulu ja sitten että "moi". Jäin odottamaan, mutta äijää ei kuulunut. Yhtäkkiä vastapäiseltä puolelta hissiä, kuin mistä minä olin tullut, ovet aukeni ja nuori nainen, joku hoitaja tuli hissiin ja hämmästyi nähdessään minut siellä. Selitin hänelle tilanteen ja hän päästi minut pois sille puolelle, mistä olin tullutkin ja kertoi, että en pääsisi tästä kakkosesta kolmoseen mitenkään muuten, kuin menemällä eräällä toisella hissillä (näytti sen) ensin alas ykköseen ja sieltä sitten toisella hissillä takas kolmoseen!! Kyllä on vaikeeta kulkeminen siellä. Ja kaikki pitäis tietää itse, mitään selviä opasteita ei ole.
Kun lopulta pääsin sinne hammaskuvaukseen, niin kysyin sen loputtua hoitajalta että pääsenkö täältä nyt kätevästi sisäkautta E-rakennuksen munuaispolille, jossa oli viimeinen etappini siltä päivältä. Hän kertoi, että se reitti on aika monimutkainen, joten hän suosittelee, että menen kokonaan ulos tästä rakennuksesta ja kierrän ulkokautta sinne E-rakennukseen ja niin sitten teinkin.
Kerroin muuten sille munuaisosaston hoitajalle, jonka luona lääkärin jälkeen olin saamassa rokotuksia ja uusia aikoja ym tietoa dialyysihoidoista jne. noista kommelluksistani ja hän kertoi itsekin jääneensä jumiin siihen samaan hissiin joskus. :) Myönsi, että on puuttellisesti opasteita siellä sun täällä, ja että he jotka työskentelevät sairaalassa, ovat viimeaikoina olleet monesti ihan hukassa siitä, että missä mikin paikka oikeesti nyt sitten on, kun niin paljon on tullut uutta ja  muutoksia.

Olin lopulta, 6 tuntia kotoa lähtöni jälkeen suoriutunut kaikista koettelemuksista ja kommelluksista, mutta koska olin syömättä ja juomatta joutunut lähtemään, oli olo melko huono ja hutera ja väsynytkin. Menin kahvilaan vähän rauhoittumaan ja syömään ja juomaan kahvit ja sitten  soitin taksin.
Jonossa linjalla ensin noin 10 minuuttia. Sitten minulle kerrottiin, että joudun odottamaan taksia noin tunnin ja niin jouduinkin. Kelakeskus ei lähetä autoja heti, vaan jäävät odottelemaan, jos tulisi muita kyytejä samaan suuntaan ja siitä se tunnin odotus. Jos siellä olisi sattunut olemaan jo muitakin jonossa tännepäin, niin kyyti olisi tullut nopeammin, kuten kerran kesällä kävi, että tuli kymmenessä minuutissa.
Kyyti tuli ja oli jälleen yhdistelykyyti, kuten arvasin, eli haettiin vielä toinenkin matkustaja, joka vietiin Ikaalisten keskustaan. Sitten viimein kotiinpäin. Lääkärireissu kesti siis reilut 8 tuntia. Voin verrata työpäivään liukuhihnalla, yhtä väsynyt ja stressaantunut olin kun pääsin kotiin.

Eikä tämä ollut mitenkään ainutkertainen kokemus, kyllä näitä tämmösiä päiviä on tietysti ollut ennenkin, pitkiä ja väsyttäviä. Eikä ne tähän lopu. Seuraava keikka tulee jo kuukauden päästä. Kyllä tämä on alkanut tuntumaan vähän niinku eläkepäivät olis loppuneet ja työt alkaneet. Kyllä se nääs työstä käy.... mutta kiitollinen olen kuitenkin siitä, että saan hoitoa sairauteeni, vaikka se vähän työlääksi käy itsellenikin.
No niin, tässä tää vuodatus ja toivottavasti lähiaikoina on jotain iloisempaakin kerrottavaa.

R.I.P. veljeni Kassu

Kalervo, Kasperi, Kassu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä... sanotaan.

En tiedä, kuinka rakas ja kuinka monelle veljeni Kassu oli, mutta nimiä hänelle kyllä kertyi.

Nyt Kassu on poissa keskuudestamme. Vietimme eilen hänen hautajaisiaan, joka oli mielestäni kaunis tilaisuus josta ei nauruakaan puuttunut, kun muistelimme Kassua ja hänen sutkautuksiaan ja tempauksiaan. Lauloimme Kassun lempilauluja myöskin.

Kuulimme myös, että siinä kerrostalossa Tampereella, jossa hän asui, asukkaat (tai osa heistä) järjesti Kassulle oman muistoilaisuuden talon grillipaikalla, joka on kaunis puisto siinä pihassa. Muistelivat Kassua ja lauloivat myös niitä lauluja, joita Kassu useimmin itse lauloi. Hän oli kova käymään karaokebaareissa laulamassa ja oli myös mukana Hervannan harrastajateatterissa. Monia rooleja näytellen.

Kassu oli niitä ihmisiä, jotka elävät täysillä eivätkä jätä mitään kokemusta huomiseen, jos voivat sen elää tänään. Toivotimme hänelle hyvää matkaa ja toivon hänen löytäneen hyvän olotilan siellä toisessa todellisuudessa...

Sanonta; "kun aloittaa aikaisin, pääsee aikaisin pois" sopii häneen, hän aloitti kaiken niin varhain ja varhainen oli hänen lähtönsäkin ja yllättävä, niinkuin se monesti ihmiselle on.
Kuva, jonka tähän liitin, ei ole ihan viimeisiltä vuosilta, kun sairaudet ja elämä lyö leimansa, mutta tällaisena muistan ja haluan muistaa veljeni Kassun.

Oi ihana Toukokuu 2018!

Kylläpä onkin kulunut aikaa siitä, kun viimeksi täällä kirjoittelin! Anteeksi tämä outo tauko.
Mutta joskus se vaan elämä "heittelee" niin, että itsekin ihmettelee, mistä tämäkin nyt taas tuli tai tuo tai tuo asia... ja yksi asia johtaa toiseen jne.

No, talvihan oli, kuten kaikki tiedämme, pitkä ja raskas ja sitä edeltävä kesäkin oli kaikkea muuta,  kuin oikea kesä. Jo sieltä varmastikin "juonsi juurensa" loputon väsymys ja vetäytyminen, jota olen tässä "harrastanut". 
Se kylläkin antoi mulle tilaisuuden oikein syventyä ja paneutua noihin minua erityisesti kiinnostaviin menneisiin tapahtumiin, joihin sukulaiseni aikanaan ovat osallistuneet ". Niinpä talvi ja kevätkin menivät sisällisodan tapahtumien penkomisessa ja tutkimisessa, mutta myös hiukan seuraavienkin sotien parissa.
Nimittäin mua alkoi kiinnostaa myöskin se, mikä oli  minun isän sotapolku ja myös äidin isän, joka oli sisällisodan aikaan vasta 12 vuotias, eikä näin ollen ainakaan mennyt punakaartiin ja tuskin myöskään suojeluskunnan "sotilaspoikiin", vai miksi niitä penskoja silloin kutsuttiin. Artturi taatani toki näki melkoisen läheltä sisällisodankin kauhuja, koska hänen kotikylässään Kallionkielessä oli taisteluja. Olen monasti miettinytkin, että mitä hän tunsi ja ajatteli tuolloin? Hän asui isoisänsä  Wilhelm Tellin  ja isoäitinsä Wilhelmina Tellin luona. Äitinsä oli jossain eteläsuomessa, luultavasti Kotkassa, jonne oli Hangosta muuttanut tuotuaan poikansa sitä ennen Kallionkieleen vanhemmilleen.

Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa sen enempää, kuin että tilasin tuossa keväällä jossain vaiheessa sekä isäni Esan, että taatani Artturin kantakortit Kansallisarkistosta ja näin sain siis tietää heidän sotaretkestään, jonne he siis olivat tietenkin pakotettuja menemään. Se tutkiminen olikin perin mielenkiintoista ja kerron niistä joskus lähitulevaisuudessa enemmän, mutta nyt siis keskityn puhumaan itsestäni. Heh heh... itsestäni!!!
Joo, siis kevät tuli tosiaan ihan yhtäkkiä ja auringon lämpö on hellinyt meitä jo monta viikkoa yhteen menoon. Pelkäsin tuossa huhtikuun puolella, että mun maalaiselämäni oli tullut tiensä päähän ja kaikki minkä vuoksi olen ponnistellut reilut kolme vuotta, on valunut hukkaan. Mutta näin ei sitten ehkä ollutkaan.
Nääs, kuten varmaan kaikki mun lukijat jo tietääkin, olen sairastellut jo pitkään pariakin kroonista "tautia", jotka on kuitenkin pysyneet aika maltillisina, joskin etenevinä. Nyt sitten pukkasi äkkiarvaamatta huhtikuun alussa sydämeen "eteisvärinä" eli "flimmeri" ja samaan aikaan keuhkoihin nestettä. Silloin aattelin, että "tää tais ny olla tässä", kun en paria metriä enenpää päässyt käveleen, kun henki ei kulkenut ja kroppa meni hapoille samantien. Siihen lysähdin joka kerta kun yritin ja tätä kesti monta viikkoa, ennenkuin lääkkeet alkoi purra ja neste kuivua keuhkoista... jäljelle jäi kuitenkin epätieto siitä, onko sydän jo vaurioitunut niin, että olis esim. vajaatoimintaa siinäkin, kuten munuaisissa on jo ollut pitkään. Aluksi olin ihan varma, että joo, kyllä ja tää elämä loppuu aika pian. (Pääsen heinäkuussa jatkotutkimuksiin....) mutta nyt, kun tuli yhtäkkiä tuo lämpöaalto ja kaikki alkoi vihertää ja linnut suorastaan huutaa laulujaan aamusta iltaan ja käki kukkuu joka ikinen päivä mulle paljon paljon elinvuosia (hih) niin jopas alkoi todella elinvoima palautua minuunkin.
Nyt olen jaksanut jopa kaivaa pienen kasvimaan itselleni ja laitella kukkapenkkejä kesäkuntoon. En enä pelkää, että sydän loppuu ihan justiinsa, vaikka en kylläkään jaksa pitkää aikaa yhteenmenoon tehdä mitään, enkä pysty kävelemään normaalia vauhtia, vaan on mentävä, kuin satavuotisa vanhus, jotta hengitys kerkiää pysyyn mukana, eikä kroppa mene heti hapoille...
Mutta mä luulen, että tästä tulee hieno kesä! Ja sitä toivon teille kaikille muillekin.
Pian mää tästä lähen taas tonne pihalle tonkiin. Nyt pitäis mennä sitäpaitsi kaatamaan aitapaaluvärkkejä tuolta kuusikosta, jossa on tiheässä kasvavia käsivarren paksuisia kuusen alkuja. Meinaan tehdä niistä aitapaaluja ja jatkaa aitaa, jota myös aloitin tossa pari viikkoa sitten. Nääs kun jänikset söi talvella mun omenapuun taimista kuoret aika pahastikin joistakin. Silti ne yrittää tuolla sinnitellä ne puut... Niissä oli kyllä verkot mutta kun se hanki oli viimetalvena tavattoman korkealla, niin nehän ylettyivät niiden yli. Nyt aion laittaa koko puutarhan ympärille 120 cm korkean aidan, jottei pupujussit tulis koko alueelle.
Niin, siitä tulikin mieleeni, että kun pari viikkoa sitten leikkasin ekan kerran nurmikon tänä vuonna, niin meinasin ajaa semmosen nyrkin kokosen rusakon poikasen päälle tossa portaitten edessä. Ruoho oli jo melko pitkää ja se pieni ressu oli tullut vissiin syömään siihen ja viime hetkellä se kömpelösti loikki pois edestä tuohon kuistin nurkkaan, jossa luuli olevansa piilossa. Siinä se kyyhötti aika kauan. Lopetin ruohonleikkuun siihen ja menin pois, jotta se  uskaltaa lähteä siitä ja olihan se sitten lähtenytkin. Mutta seuraavana päivänä kun olin kärräämässä kottikärryillä tuolta pihatien varrelta hevosen lanta kompostia, jota viime vuonna sain ison kasan eräältä Sebastianin kaverilta, niin eikös se reppana ollut taas mun edessä. Nyt ihan kottikärryjen vierestä lähti pakoon ja edelleen sillai kömpelösti. Luulin jo että se on jotenkin sairas, mutta ei se ollut. Nääs nyt se on jo kasvanut kokoakin pikkusen ja päästää tuolla semmosta vauhtia, kun aamuisin juon kahvia keittiössä, niin näen se ikkunasta, kun se tulee syömään voikukkia ja ruohoa tuohon pihaan. Se mennä vilistää aika kyytiä sinne tänne :) Hauska sitä on seurailla, mutta enpäs kyllä anna sen enstalvena tulla mun omena ja luumupuita kaluaan. Eilen muuten näin ketunkin tuolla pellolla ja toivon että se ei joudu ketun suuhun, jos se on ihan orpo pikku pupu, eikä tiedä missä sen äiti ja muut ovat....
No, eiköhän tätä "tilannetiedotusta" jo tullut tällä kertaa, joten jospa lataan muutaman kuvan joita räpsi tässä pari päivää sitten ja sen jälkeen menen tekeen sitä aitaa. Palataan.

Kirsikkapuu kukkii 

Vuorenkilpiä saunapolulla

Vuosi sitten istutettu viiniköynnös (pikkuinen on vielä)

Soilen ja Ninan tuomat Kullerot (2016) voivat hyvin :) 

Kirsikan kukkia

Sadan vuoden takaisissa tunnelmissa

Heti alkuun täytyy sanoa ja siihen tuo otsikkokin viittaa, että olen ollut tämän alkuvuoden täysin uppoutuneena sisällisodan tapahtumiin.
Olen lukenut kirjoja, puolueettomia tutkimuksia sekä punaisten, että valkoisten "hirmuteoista" vuosina 1917 ja 1918. Lisäksi olen etsinyt netissä tietoja ja seurannut keskusteluja eri sisällisota ryhmissä Facebookissa.
Kuten olen joissain aiemmissa blogiteksteissänikin jo maininnut, näistä asioista ei meidän suvussa juurikaan puhuttu, joten muistitietoa mummujen ja pappojen kertomuksina ei juurikaan ole. Ainoastaan sen tiesin jo lapsena, että sekä Elli-mummoni isä ja hänen ensimmäinen miehensä tapettiin punaisiin kuuluvina. Vasta ihan hiljattain olen saanut selville, että Ellin siskon, Hiljankin ensimmäinen mies, Jussi kuoli vankileirillä Hämeenlinnassa tauteihin ja nälkään.

Sukulaisiani on luultavasti ollut myös valkoisella puolella, joskaan en osaa nimetä ketään. Mutta en usko että nuo isojen talojen isännät (joita suvussani on muutamia) ainakaan punakaartiin liittyivät. Jos kohta eivät ehkä olleet suojeluskunnassakaan -en tiedä. Ehkä jossain kohtaa tutkimuksiani törmään myös heihin, mikäli ovat olleet jossain sellaisessa asemassa, että se on  vaikuttanut aisoihin.

Vasta aikuisena näiden miesten kohtalot ovat alkaneet kiinnostaa. (Tähän mennessä omasta suvustani olen "bongannut" punaisella puolella 11 ja luku ei varmasti pääty tähän)
Millaisia miehiä he olivat? Mitkä olivat heidän syynsä lähteä mukaan aseelliseen selkkaukseen? Mitä he tekivät sodan aikana ja mitä he ajattelivat siitä?
Kaikkiin kysymyksiini en tule saamaan tietenkään vastausta, mutta pelaan tätä tutkimuspeliäni kuin palapeliä, kooten pala palalta jonkinlaista kuvaa heistä. Helpointa se on ehkä Nikodemuksen ja Taavetin kohdalla, koska heistä löytyy dokumentoitua tietoa jonkun verran.

Taavetti Tuominen (isäni isä)

 Taavetti Viktor Tuominen (s.1891 Kallionkielessä) oli Matilda Albertiinantytär Kuivasen aviottomana syntynyt poika. Matilda (s. 1871) oli syntyjään Riitialasta ja myös hän oli ätitinsä Albertiinan avioton lapsi.
Taavetti oli vanhin Matildan kolmesta lapsesta. Toiset lapset olivat Aino Matilda ja Hannes.  Kaikkien lasten isä oli kuitenkin eräs Taavetti Tuomela, joka oli myös nk. "äpärä", eli hän oli suutari Waldenin piian, Eevan, avioton poika. (s. 1857) Taavetti Tuomela meni kyllä myöhemmin (1901) naimisiin häntä 14 vuotta nuoremman Matildan kanssa ja nuorin poika Hannes on luultavimmin aviolapsi, koska hänen syntymätietojaan ei löydy netin itlastoista, jotka päättyvät vuoteen 1900.

Kaikki "Tuomelan Tildan" lapset lähtivät Tampereelle tultuaan siihen ikään, että piti lähteä "tienaamaan".
Taavetin ja Matildan lapset olivat aluksi sukunimeltään Tuomela ja Aino jäikin Tuomelaksi ja luultavasti Hanneskin (hän hukkui myöhemmin Tammerkoskeen) mutta Taavetti vaihtoi nimensä Tuomiseksi .
Tuomelan Tilda, kuten Matildaa kutsuttiin,  toimi aktiivisesti   Miettisten  työväenyhdistyksessä ja sen  naisjaostossa ja Taavetti sai jo kotoa hyvät eväät työväen aatteeseen.
 Naisjaosto perustettiin 1908 ja sen puheenjohtajana toimi äidinpuolen isomummoni Maria Alviina Tuominen. Varsinaisen Miettisten työväenyhdistyksen puheenjohtajana tuolloin, ennen kansalaissotaa toimi Marian mies, Nikodemus Tuominen.
Niin, sekä minun äitini, että isäni puolelta tulee tuo nimi Tuominen. Isäni isä otti sen nimen itselleen, samoin äitini vaari Nikodemus otti Tuomisen nimen itselleen. Vanhempiensa mukaan hän olisi ollut Mattila.

Aluksi Tuomisen Taavetti meni lahden toiselle puolelle,  Kiialan Vähä Taloon rengiksi. Nämä Aureenlopen kylät ovat sijoittuneet Kyrösjärvestä pistävän ison lahden perukkaan. Siitä tulee myös tuo nimi Aureenloppi (järven perä/perukka) Aure on vanhaa lapin murretta ja tarkoittaa järveä ja loppi on pohja/perukka/perä.
 Oltuaan joitakin aikoja renkinä Kiialassa, Taaveetti lähti Tampereelle.
Siellä hän liittyi työväenyhdistykseen 1914 ja mentyään Lokomolle töihin, kuului "Valajien ammattiosastoon".
Kun sisällisota alkoi, myös Lokomo meni kiinni, eikä Taavetilla ollut enää työtä. Kaupungista ei myöskään päässyt pois. Taavetti oli 26 vuotias ja tuolloin vielä poikamies.
Taavetti siis liittyi punakaartiin Helmikuun neljäs päivä 1918.  Hän sai kiväärin käteensä ja oli omien puheittensa mukaan yhden kerran harjoituksissa Tammelan torilla. Tämän jälkeen hän oli vartiotehtävissä eri puolilla kaupunkia, sekä myöskin Kangasalla noin  kuukauden, eri paikoissa, mm Ruutanan pysäkillä. Tampereella hän oli jonkin aikaa "linjassa ryssänkirkolla" josta sitten läksi kalppimaan Pispalaan, koska ei sanojensa mukaan pystynyt ampumaan ihmisiä.  Pispalassa hän oli luovuttanut aseensa palokunnan talolla ja jäi vangiksi 6.4. kuten kaikki muutkin. 
Vankeja kuljeteltiin sitten eri "leirien" välillä ja Taavetti vietiin Tammisaaren vankileirille odottamaan tuomiotaan. Viimein, kun elettiin jo elokuuta ja vankileirihelvetti oli pahimmillaan, porukkaa kuoli ja tapettiin koko ajan ympäriltä, Taavetti pääsi "tuomareiden eteen" eli valtiorikosoikeus kuulusteli häntä ja langetti tuomion, joka oli 4 vuotta kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menetys 6 vuotta tuon vankeusajan jälkeen vielä.
Vangeilla ei ollut mahdollisuutta puolustautua mitenkään niinkutsutussa "oikeudenkäynnissä", eikä valittaa tuomiostaan, mutta armoa he saivat anoa ja niin laittoi Taavetti, kuten muutkin, armonanomuksen menemään valtiorikosylioikeudelle, joka käsitteli Taavetin asian syyskuussa 1918 ja pysytti tuomion ennallaan. Eli armonanomus hylättiin.
Taavetti virui siis koko maan pahimmaksi kutsutulla vankileirillä Tammisaaren Draksvikissä, josta hän kuin ihmeen kaupalla selvisi elossa siihen saakka, kun loppuvuodesta tuomioita alettiin purkaa ehdonalaisiksi, jolloin Taavettikin pääsi joulukuussa siviiliin. On kyllä suuri ihme, että hän kesti hengissä tuon ajan siellä. Olen lukenut siitä kirjoja ja kyllä se on ollut todella kovaa olla siellä. Koskaan en kuullut papan puhuvan mitään noista ajoista tai "Tammisaaren akatemiasta" joksi sitä leiriä kai jälkeenpäin kutsuttiin. Mutta varmasti se on jäljen jättänyt häneen ja voin näin jälkikäteen ymmärtää monia asioita hänen elämänsä varrelta.
Meille lapsille hän oli kultainen "pappataata" joka otti leipähöylän ja peltilaatikon aina esiin, kun me lapset kipitimme mummulaan ja orresta otti kuivatun leivän, josta alkoi höyläämään meille "murskaa", joka oli suurta herkkua ja helpompaa syödä, kuin kivikova kuivattu ruisleipä. Vaikka minä kyllä tykkäsin järsiä sitä leipääkin, eikä maailmassa ole toista yhtä hyvää leipää tullut vielä vastaan, kuin Aliina-mummun leipoma kuivattu ruisleipä.
Hyppäsin vähän asioiden edelle, mutta kerron nyt vielä, että kun Taavetti pääsi vankileiriltä, hän tuli kävellen Tammisaaresta Ikaalisiin, eikä mennyt enää Tampereelle. Sai vaimokseen kylän suurimman talon nuorimman tyttären Pakkasen Alina Amandan ja heidät vihittiin keväällä 1920.
He hankkivat pienen Kauniston torpan, jossa oli pikkuruinen yhden huoneen ja keittiön mökki. Siihen he perustivat perheensä, johon syntyi yhteensä 6 lasta.

Isän kotimökki

Taavetin ja Aliinan ensimmäinen lapsi, Rauni, joka syntyi marraskuussa -20 kuoli kuitenkin vain 9 päivän ikäisenä. Sitten syntyivät Toivo, tammikuussa 1923, Esa, syyskuussa 1924, Kerttu, -27  Lasse -29 ja Pentti -32. Toivo poika kuitenkin kuoli tapaturmaisesti 6-vuotiaana.

Aliina mummun kotitalo Pakkanen jäi nuorimmasta päästä olevan Jalmari veljen haltuun, muiden lasten lähtiessä maailmalle, osa lähti Amerikkaan ja kaikille jaettiin tilasta jonkinlainen pala maata. (lapsia syntyi ainakin 12, mutta kaksi niistä syntyi kuolleena)  Yksi amerikoihin lähteneistä myi sitten myöhemmin oman plänttinsä minun isälleni, Esalle ja sille paikalle isä rakensi rintamamiestalon sodasta palattuaan ja perheen perustettuaan, mutta se on sitten jo taas ihan toista tarinaa....
Mutta nyt minun on ehkä hieman helpompi ymmärtää, miksi suuren talon, Pakkasen väki suhtautui meihin (Taavetin perheeseen) niin nuivasti ja nenänvarttaan pitkin katsellen.) Olihan se nyt kamalaa, kun heidän tyttärensä nai punikin... Emme koskaan käyneet kyläilemässä isän mummulassa, vaikka se oli vain noin kilometrin päässä, eikä sinne kutsuttu muutenkaan mihinkään sukujuhliin tms.
Joskus kävin Aliina mummun kanssa, jos hänellä oli jotain asiaa entiseen kotiinsa.

Lueskellessani  noita vanhoja Ikaalinen lehtiä netissä, löysin yllättäen Taavetti papan isän kuolin ilmoituksen. Laitan sen tähän:

Hyvää Tapaninpäivää rakkaat lukijani

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi täällä kirjoittelin. On ollut kaikenlaista...

Mutta nyt on sellanen fiilis, että vois vähän jakaa asioita taas.
Talvinen iltapäivä on rauhallinen ja hienoinen hämärä on jo laskeutunut lumisen maiseman ylle täällä Tevaniemessä. Aamulla olikin taas oikeita lumitöitä, kun yöllä oli satanut pehmeän mutta paksun kerroksen tuota "vitiä", joka saa mielen aika virkeäksi, vaikka kylmää kamaa onkin. Äsken juuri kävi Tuuliniemikin auraamassa traktorilla tuon tienpätkän pihasta maantielle ja parkkipaikkani. Kaikki pikkupolut yms oon tehnyt ite jo aamulla.


Lunta on siis tulvillaan ja mökkini on nyt kuin se seisoisi postikortissa taas hetken aikaa...
Ja paljon olenkin viimeaikoina tätä mökkeröistä ja sen entisiä asukkeja taas muistellut ja ajatellut. On se vaan niin jännä juttu, että kun tulee jokin asia mieleen, jota alkaa pohtia ja miettiä että miten siitä saisi enemmän tietoa, niin ennenkuin teet mitään kummempaa sen tiedon hankkimisen eteen, sitä alkaakin tupsahdella sieltä ja täältä. Aivan odottamattomaltakin suunnalta.

Nyt kerron teille yhden konkreettisen esimerkin. Tämän menneen syksyn kuluessa aloin yhä enemmän olla kiinnostunut siitä, milloin tämä talo on oikeesti alunperin rakennettu ja juttelinkin asiasta puhelimessa ohimennen ystäväni Tainan kanssa, joka on ollut maanmittauslaitoksella töissä. Sain häneltä joitakin neuvojakin, mistä kannattaisi lähteä liikkeelle, mutta en vielä ollut tehnyt yhtään mitään sen suhteen, koska se tuntui vähän monimutkaiselta menettelyltä sillä hetkellä näiden muiden "päällepainavien" asioiden
keskellä. Kiinteistörekisteriotteessa on päivämäärä 0.0.1930, mutta en tiedä, mitä se lopultakaan meinaa. Sitäkö, että talo on rakennettu vuonna 1930? No ei kyllä... ehkä tuolloin vasta alettiin pitää rekisteriä. Lisäksi siellä on "valmistumisvuosi" 1945, joka ei mitenkään voi pitää paikkaansa minkään muun suhteen, kuin sen, että toinen pää talosta tosiaan valmistui vasta tuolloin. Alunalkaenhan tämä oli vain yhden huoneen ja keittiön mökki, jonka rakensi Nikodemus Tuominen, äitini vaari, joka ei ollut enää elossakaan vuonna -30, puhumattakaan vuodesta -45, koska hänet murhattiin vuonna 1918. Siis hänen on ollut ihan pakko rakentaa tämä mökki ennen tuota vuotta. Olkoon se sitten ihan missä paikassa hyvänsä sijainnut silloin.  Ja nyt tullaan siihen mielenkiintoiseen asiaan, että mistä näitä tietoja minulle tupsahtelee. Juuri silloin, kun asiat minua askarruttavat. Tämän talon alkuhistoriasta minulle kertoi oma isoäitini Elli - mummu ihan omalla äänellään ja vain muutama viikko sitten! Kyllä, uskokaa vain. Ja se meni näin; sain serkultani joidenkin muiden tavaroiden joukossa vanhan c-kasetin, jonka päällä luki: "Elli-äidin muistelmia suvun vaiheista". Tätini oli joskus 80-luvulla nauhoittanut vanhainkodissa mummun juttuja ja Riina serkku toi kasetin mulle, kun tiesi minun olevan kiinnostunut kaikista vanhoista asioista. Nauha oli tosin poikki ja kasetin sisällä, joten en aluksi uskonut, että sillä tekisi mitään, mutta eräänä tylsänä iltana, kun  minulla ei ollut muutakaan tekemistä, aloin näpräämään tuon kasetin kanssa ja sain kuin sainkin sen nauhan liitettyä jotenkin teipillä ja kasetin pelaamaan. Tuntui ihan uskomattoman hullulta yhtäkkiä kuulla mummun ääni ja ihan kuin se olis ollut juuri eilen, kun sitä livenä kuuntelin, niin tuttu se oli. Kasetti tosin huonolaatuinen ja kauheeta kohinaa taustalla, mutta silti mummun ääni oli niin todellinen ja just semmonen, kuin sen  muistan olleen. Hän kertoili paljonkin  sellaista jota en tiennyt ja myös vahvisti omia tutkimuksiani, joita olen tehnty tuolla  Hiski-historiankirjoissa jne. Välillä mummun ääni oli niin hiljainen, että sitä oli vaikea kuulla sen kohinan takaa ja laitoin korvani melkein kiinni soittimeen ja kuuntelin  monta kertaa, että sain selvää. Mutta todellakin, nyt olen paljon viisaampi taas. Tai en kai ole viisaampi, mutta tietoisempi asioista.
Mummu kertoi mm sen, minkä jo itsekin olin "hokannut", että mummun vanhemmat, Teemu ja Maria olivat pikkuserkkuja keskenään. Omat tutkimukseni olivat tuoneet minut jo viime keväänä sen tosiasian eteen, että sekä Nikodemus Tuomisen, että Maria Lähteenmäen sukujuuret juonsivat molemmilla Nikulaan.
Nikulan perheessä 1800-luvun alkupuolella olivat sisarukset Johan, joka oli syntynyt 1813 ja Sara Brita 1821. Heidän välissään oli vielä monta muutakin sisarusta, mutta ei välitetä nyt heistä...
 Nämä menivät aikanaan naimisiin tahoillaan, ja saivat lapsia myös. Johanin tytär Severina Nikula (Lähteenmäki) s. 1843 oli Maria mummun äiti ja Sara Brita Nikulan (Mattila)  tytär Maria Sofia Mattila, s. 1850 oli Nikodemuksen äiti.
 Severina oli siis Maria Sofian serkku ja näin ollen Nikodemus ja Maria olivat pikkuserkukset.
 Severinahan meni naimisiin Matts Danielsson (Lähteenmäki) kanssa ja he asuivat Höytölässä ja Maria Sofia meni naimisiin Nikodemus Johanssonin kanssa, josta tuli myös  Mattila, kun hän tuli vävyksi Tevaniemeen Mattilaan, jonka olivat perustaneet Sara Brita ja hänen miehensä Matts Mattson. Ilmeisesti siitä sai alkunsa talon nimi ja sukunimi Mattila. En nyt paneudu tässä sen enempää siihen mistä kukin aviopuoliso oli kotoisin jne, se on taas sitten toinen juttu ja liian laaja tähän, mutta palataanpa taas mummun jutusteluun vanhalla kasetilla:
" ... mummuni äiti Saara  (Sara Brita) oli melkein sokea ja huono liikkumaan ja sitä piti aina vetää kädestä, että se pääsi ylös sängystä tai tuolista. Ja olisinko minä ollut toisella tai kolmannella vuodella... semmonen pieni minä olin siinä Mattilan permannolla ja se Saara pyysi minuakin vetämään häntä ja minä pelkäsin sitä, kun sillä oli parta! Se oli silloin, kun Tuomista rakennettiin... tai ei siinä ainakaan vielä kai asuttu... " 
Niin, siinä se tuli: Tuomista rakennettiin. Kuuntelin tuon kohdan monta kertaa ja sitten rupesin laskemaan että mikäs vuosi sen on täytynyt olla. Mummu kertoo olevansa toisella tai kolmannella vuodella. Hän syntyi 1898, joten kolme vuotta tuli hänellä täyteen heinäkuussa 1901 ja Saara mummu kuoli elokuussa samana vuonna, eli se ei ole voinut olla tuon vuoden jälkeen, vaan joko 1900, tai 1901, kun "Tuomista rakennettiin". Eli tämä minun mökkini toinen puolisko. Ja kun mummu puhuu Tuomisesta, niin aloin epäilemään, että sitä rakennettiin nimenomaan tänne, koska tämän tilan nimi on Tuominen, eikä Mattila, niinkuin se mummun lapsuuskoti oli, jonka permannolla hän on vetänyt Saara mummua kädestä.

 Voi ystävät rakkaat, eikö ole aika hassua, että saan todellakin toistuvasti vastauksia kysymyksiini "haudan takaa"? Ja vieläpä ihan ääneen kerrottuina heh heh... on tää vaan niin ihanaa tutkia näitä kaikkia vanhoja juttuja. Ja sitten kirjoitella niistä tässä tuvassa tulen rätistessä tuossa vanhassa alkuperäisessä uunissa. Istua tässä vanhassa tuvassa, jonka Teemupappa on rakentanut ja kuunnella pihakuusten huminaa ja kävellä näitä samoja polkuja, mitä hekin aikanaan kävelivät. Rakentaa tätä maisemaa ja ehostaa ja pitää kunnossa tupaa, jonka he työllään saivat aikaan. Minulle. Että minä voin olla täällä turvassa  nyt ja elää hyvää elämää.

Toivottavasti teillä kaikilla muillakin on jotain sellaista, mihin paneutua intohimoisesti ja josta nauttia ja tuntea se jatkumo, minkä johonkin kuuluminen tuo.
Minä en ole ennen kuulunut oikein mihinkään. Olen lähinnä kulkenut ja kulkenut paikkakunnalta toiselle ja asunut lähes kuudessakymmenessä eri kämpässä ja nyt asun kodissa.

                         Kivaa tapaninpäivän iltaa kaikille 

Amanda ja Vilho Korhonen

Päivitetty, tietoja lisätty 4.9.2021

Elelipä, olipa kerran, kauan sitten Ikaalisten Kallionkielessä ruotusotilas nimeltään Wilhelm Tell. Hänellä oli vaimo, Eva Gustava ja he saivat kaikkiaan 10 lasta, josta puolet selvisi aikuiseksi muiden kuollessa jo vauvoina tai aivan pieninä.
Yksi eloonjääneistä oli kahdeksantena syntynyt Amanda, joka näki päivänvalon Kallionkielessä elokuun kolmantena päivänä vuonna 1870.
 Kun Amanda oli 18 vuotias, hän lähti Turkuun, vuosi oli 1888. En tiedä, miksi hän sinne meni, mutta ehkä opiskelemaan, kun tuohon aikaan siellä monet opiskelivat  opettajiksi tai sairaanhoitajiksi.  Amanda palasi takaisin Ikaalisiin vuonna 1891 ja sekin puoltaa ajatusta siitä, että hän oli hakemassa oppia.
Samana vuonna 1891, Tevaniemen kansakoululle tuli uusi opettaja Vesannolta,  24 vuotias Wilhelm Korhonen, joka oli juuri valmistunut Jyväskylän seminaarista.  Niinhän siinä kävi, että nuoret kohtasivat toisensa, rakastuivat ja heidän häitään vietettiin kesäkuun 7 päivä, vuonna 1893.

Wilhelm, jota kutsuttiin Vilhoksi, suoriutui hyvin opettajan työstään ja hänen virkansa vakinaistettiin kahden vuoden koetusajan jälkeen.  Myös Amanda sai paikan koululta käsityönopettajana. (myös tämä seikka tukee sitä, että hän oli ollut opiskelemassa Turussa)
Vilho ja "Mandi", kuten Amandaa yleisesti kutsuttiin,  saivat myös lapsia. Vuoden kuluttua häistä syntyi tytär Taimi Elli toukokuussa 1894. Seuraavan vuoden huhtikuussa Aatto Vilho ja vielä elokuussa 1897 syntyi Martti Emil.

Vilho ja Mandi opettivat Tevaniemen koulussa vuoteen 1895 saakka, jonka jälkeen he muuttivat Riitialan vastavalmistuneeseen kansakouluun opettajiksi. Tevaniemen koululta (joka oli viralliselta nimeltään Miettisten kansakoulu, mutta joka muuttui puheessa Tevaniemen kouluksi, koska sijaitsi Tevaniemen puolella) he ottivat mukaansa sinne hankitun harmoonin.
Mukaansa Riitialaan he saivat myös kotiapulaiseksi Amandan 17-vuotiaan veljentyttären Wilhelmina Tellin, joka muutti sitten seuraavana vuonna Tampereelle.

Wikipedia kertoo Vilho Korhosesta:
"(Vilho) Korhonen (19. kesäkuuta 1867 Vesanto – 17. maaliskuuta 1945 Ikaalinen) oli kansakoulunopettaja ja kansanedustaja. Korhonen toimi eduskunnassa SDP:nryhmässä vuosina 1908–1909 ja 1919–1923. Hänet valittiin kansanedustajaksi Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä.

Kansakoulunopettajaksi Korhonen valmistui Jyväskylän seminaarista 1891. Opettajana hän työskenteli Ikaalisissa valmistumisestaan lähtien vuoteen 1934. Opettajan toimen ohella hän oli Ikaalisten Riitialan postitoimiston hoitaja 1895–1918.

Presidentin valitsijamiehenä Korhonen oli 1925 ja kunnallispolitiikassa hän toimi muun muassa Ikaalisten kunnanvaltuuston puheenjohtajana.

Korhonen oli kahdesti naimisissa."

Korhoset olivat aktiivisia ihmisiä ja toimivat yhteisönsä hyväksi monessa mukana.  Mutta elämä ei ollut vain työntekoa ja yhteisten asioiden hoitamista, vaan siihen kuului myös musiikkiharrastus. Vilho toimi Riitialan torvisoittokunnan kapellimestarina ja löysin nämä mielenkiintoiset valokuvat internetryhmästä; "Vanhoja valokuvia Ikaalisista". Ainakin toinen kuva on vuodelta 1912 ja toinenkin aikalailla samoilta ajoilta. Vilho on siis mies, jolla on tahtipuikko kädessään.

Vilhon ja Amandan elämä ei kuitenkaan ollut aina helppoa, kuten ei varmaan kenenkään elämä tuolloin, eikä myöhemminkään.
Kun suomessa alkoi sisällissota 1918, (Amandan ollessa 48v ja Vilhon 51v) Korhoset olivat "vainottuja", koska he puolustivat työväestön oikeuksia. He eivät osallistuneet sotimiseen, mutta Vilhoa syytettiin "kiihottamisesta" ja hänet vangittiin ja vietiin Kokkolaan. Amandakin joutui pakenemaan täällä valkoisia ja häntäkin syytettiin avunannosta erään henkilön kuolemaan, vaikka se ei sitten kyllä ollut totta. Kyllähän niitä "lausuntoja" annettiin varmaan puolin jos toisinkin ihmisistä noina aikoina. Valtiorikosoikeuden "aktit" on nyt, kun suomi täyttää 100 vuotta, julkaistu internetissä ja sieltä liitän tähän  paikallisen "tuomitun" Juho Lautasalon kuulustelupöytäkirjoista osan, jossa mainitaan myös Amanda Korhonen:

Vilho oli siis viety Kokkolan vankileirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Tammisaaren vankileiriin, joka oli kuulemma kauhein tuon ajan vankileireistä.

 Vilho sinnitteli siellä ja eräänä päivänä sinne tuotiin myös Amanda. Jälleennäkemisen riemu oli suuri, vaikka molemmat olivat kokeneet kauheuksia ja myös heidän poikansa Emil oli joutunut samalle leirille. Emilin kohtalosta en tiedä (vielä) mitään ja Amandankin tie tuonne leirille on vielä tuntematon, mutta ehkä sekin selviää joskus.

------------ lisättyä tietoa 4.9.2021: ---------

Martti Emil Korhonen kuoli 30 vuotiaana 5.8. 1928 Viipurin lääninsairaalassa. Mutta on hän ehtinyt olla kaksi kertaa naimisissa ja saanut yhden pojan. 

------------------------------------------------------------------------------------------------
Mutta Amanda ja Vilho selvisivät kuitenkin hengissä "Tammisaaren akatemiasta" ja jatkoivat toimiaan Riitialassa, kuten ennenkin. (Ainakin Vilho, Amandasta en tiedä, okiko enää opetustyössä tuon jälkeen, mutta heidän tyttärensä Elli oli myös Riitialan koulun opettajana)
Vilho oli välillä virkavapaalla opetustyöstä eduskuntatyön takia.
En tiedä Amanda Korhosen loppuvaiheista vielä mitään, mutta jos ja kun saan jotain selville, lisään tähän myöhemmin. ----- lisäys-----

Harmittelen myös sitä, että en ole löytänyt yhtä ainoata valokuvaa Amanda Korhosesta, mutta jos sellaisia löytyy, niin lisään tänne myöhemmin.

--------lisättyä tietoa-------

 Amanda kuoli 10.8.1936

Hauska yllätys oli vajaa vuosi sitten, kun eräs sukulainen Kouvolasta oli bongannut tämän minun blogini ja otti yhteyttä. Hän on Korhosten tyttären pojan tytär ja hänellä oli joitakin kuvia, sekä myöskin Vilho Korhosen käsin kirjoittama päiväkirja vankileireiltä, joilla hän joutui olemaan. Sain luvan julkaista näitä tietoja ja aionkin lisätä tuon päiväkirjan jossain vaiheessa, mutta linkkinä sitten tähän, samoin kuin linkitän tämän postauksen sitten siihen uuteen.

Mutta tässä nyt julkaisen saamani valokuvan, joka mitä luultavimmin esittää Amanda Korhosta tyttärenpoikansa kanssa Riitialassa. 

Vilho Korhonen oli toistamiseen  Eeva Kuusjärven kanssa ja vietti eläkepäiviään Riitialassa. Vilho kuoli 17.3.1945. 

Mitä tapahtui kahdelle muulle lapselle?

Taimi Elli Korhonen, joka myös toimi opettajana, meni naimisiin Kauno Kiasen kanssa ja he saivat ainakin yhden pojan. Elli kuoli 30.12.1975.

Atto Vilho Korhosen vaiheista en tiedä mitään.