Joulumuistoja

Heti alkuun sanon, että en ole oikeastaan yhtään "Jouluihminen". Minä en isnpiroidu ikinä sisustamaan kotia joulukuntoon jo marraskuussa, enkä saa ikinä "virtaa" ja innostusta häärätä ja leipoa ja laittaa ja hankkia joululahjoja. Vaikka, täytyy saona, että olen noita kaikkia kyllä tehnyt, (paitsi etten milloinkaan ole aloittanut, ennenkuin viimeisessä pakossa) mutta lähinnä ilahduttaakkseni lapsia. Ensin joskus kauan sitten omaani ja myöhemmin lapsenlapsiani.

Mutta sitten tuli jossain kohtaa se hetki, kun alkoi tuntumaan siltä, että nyt riittää. Miksi mää rehkin ja häärään yhden ainoan päivän vuoksi ja "luon tunnelmaa" ja teen  kaikkeni, että muut viihtyisivät ja heillä olisi varmasti hauskaa ja he olisivat tyytyväisiä. Paino sanalla muut. Minusta itsestäni ei ollut niin väliä, vaikka aika usein tuntuikin väsyneeltä ja tyhjältä, kun kaikki oli ohi ja porukat häipyneet omiin hoteisinsa ja minä selvittelin yksin taas Joulua pois. Ehkä siinä oli vain minun omat, jo alunperinkin pakonomaiset "joulufiilikset". Jotenkin on tuntunut, että se kuuluu asiaan juuri Jouluna tehdä kaikkensa toisten vuoksi, jottei vain kukaan pahoittaisi mieltänsä. Onhan nyt Joulu, Perheen Juhla!!!

Perheen Juhla Tosiaan! Aina se ei mene perheissä niinku strömsöössä, sekään. Monenlaista joulua on ollut myös omassakin lapsuuden perheessäni ja myöhemminkin. Niin on tänäkin päivänä ympäri suomen. Vielä ehkä enemmän, kuin ennen. 

Mutta muistan myös onnellisempiakin jouluja. Tuleepa mieleeni aika, jolloin todella olin "jouluihminen" kuten varmaan kaikki lapset suomenmaassa ainakin silloin kun minä olin lapsi. 

Kuinka men odotimmekaan joulua! Sitä alettiin odottaa siitä lähtien, kun ensimmäiset Joulupukin kuvat (tai yleensä jouluiset kuvat) ilmestyivät aikakausi- ja sanomalehtiin. Niitä oikein alettiin bongailemaan ja kilpailtiinkin, kuka ensimmäisenä kunakin vuonna löysi joulupukin kuvan jostain lehdestä. Yleensä ne ilmestyivät lehtimainoksiin, joissa kaupattiin joulutavaroita ja myös erilaisiin joulutervehdyksiin, joita siihen aikaan julkaistiin lehdissä. Niin, silloin ei ollut digitaalisia joulutervehdysmuotoja, eikä telkkariakaan,  

Seuraava vaihe, joka nostatti jännitystä lähestyvästä joulusta, oli se, kun isä laittoi kinkun suolaantumaan. Meillä oli kesäisin possu, jota lihotettiin ja syksyllä sitten Hietasen Kalle tuli teurastamaan meidän Kaira-Jannen. Se oli possun nimi useasti. Toisinaan kinkku vietiin vielä palvattavaksi, mutta aika usein äiti paistoi sen leivinuunissa ja se oli minusta paljon parempaa, kuin savustettu kinkku - ja on vieläkin.

Sitten alettiin koulussa harjoitella joulujuhlaan ohjelmia. Ei sellaista vuotta ollut minun kansakouluaikanani, jolloin ei olisi ollut koululla "kuusijuhlaa" kuten sitä nimitettiin. Joka vuosi oli näytelmiä, runoja, lauluja ym ohjelmaa. Se oli niin ihanaa aikaa, kun niitä harjoiteltiin ja kun pääsi mukaan johonkin näytelmään tai kuorolauluun. Aika usein minä lausuin myös jonkun runon ja melkein aina olin myös näytelmässä mukana. Ihanin rooli oli joulun haltija, jossa minun todella pitkät hiukset avattiin "puvustamossa" opettaja Asellin toimesta leteiltä ja päähän kiedottiin moneen kertaan hopeista joulukuusen nauhaa. Päälleni sain pitkän valkoisen sideharsokankaasta ommellut haltijattaren mekon ja käteeni "taikasauvan". Paljain jaloin sitten sipsuttelin näyttämölle käytävältä haltijamaiseen tapaan liihotellen tekemään taikoja ...

Erään toisen kerran olin tonttu ja tämä tonttu olikin tosi veitikka. Jouduin nimittäin tulemaan näyttämöllä olevan joulukuusen takaa kuperkeikkaa lavalle! Aika kova oli opettajan koroke, jolla heitin kuperkeikkaa -mutta tosi näyttelijä ei paljasta mitään, vaikka päähän sattuisikin- iloisena vain repliikit suusta...  "Olen aika veitikka, joka lapsen tuttu -tosin ylläni on vain harmaa sarkanuttu" 😆

Kuusijuhlassa kävi aina lopuksi myös Joulupukki, joka jakoi kaikille lapsille paperipussit, joissa oli piparit, omena ja muutama karamelli. SE oli varsinainen lähtölaukaus joulunodotukseen! Kuusijuhlasta alkoi joululoma ja kotona jouluvalmistelut. 

Eli siivottiin, siivottiin ja siivottiin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jouluksi piti aina siivota niin, että kaikki talon komerotkin tyhjennettiin ja puhdistettiin, hyllypaperit vaihdettiin  ja sitten taas tavarat paikoilleen. Eihän niihin komeroihin kukaan kurkkinut. Ja kesällä tuollaiset suursiivoukset olisi paljon helpompiakin ollut tehdä, kuin sydäntalvella. 

Mutta siivouksen jälkeen äiti alkoi valmistella jouluruokia ja leipomuksia. Aina ei ollut niin monensortin herkkuja, kuin ehkä "paremmissa perheissä", mutta kinkku oli aina ja laatikot. Myös riisipuuroa ja "Väskynäsoppaa", eli luumukiisseliä. Usein sen tilalla "Sekametelisoppaa" eli sekahedelmäkiisseliä. Rosollia oli myös ja suutarinlohta ja lasimestarin silliä. Äidin tekemää perunalaatikkoa ei ole vielä kukaan tähän mennessä päihittänyt. Eikä hänen leipomaansa hiivaleipää tai pitkopullaa. 

Isä haki joulukuusen jo hyvissä ajoin ennen joulua ja se nojaili lumihangessa kuiistin pielessä siihen saakka, kun aattona tuotiin siälle sulamaan ja iltapäivällä koristeltiin porukalla. Meillä oli omatekoisiakin koristeita ja muutama ostettu kimallenauha. Minäkin olin tehnyt varmaan jo ekaluokalla semmosen pienen niinitontun joka oli joka joulu kuusessa. Vanupalloja myös laitettiin kuusen oksille lumeksi ja samoin jo  hyvissä ajoin ennen joulua askarreltiin äidin kanssa ikkunoihin semmoset vanupallonauhat, joita sitten ripustettin määrävälein koko ikkunan leveydeltä. Ne olivat minusta niin ihania! Lumitähtiä leikattiin myös paperista ja liimattiin teipillä joihinkin ikkunoihin. Muistan myös ne ihanat paperiset "kaitaliinat" joita laitettiin seikä seinään, että vaikka pöydälle valkosen liinan päälle siihen keskelle. Niissä oli ihania ja kodikkaita jouluaiheiisia kuvaelmia, tontuista ja talleiista hevosineen, tai talon sisustasta joulupöytineen. Mitä kaikkea jouluaiheista nyt voi olla. Halusin aiina pienenä mennä niihin "tauluihin" sisään, niin ne tuntuivat kutsuvilta. 

Jouluaattona me lapset (7 päätä 😊) oltiin kuin tulisilla hiilillä koko päivän. Päivä oli ehkä pisin koko vuodessa! Äiti ajoi meidät aamupäivällä ulos leikkimään, koska olimme niin jännittyneitä, että se oli yhtä sohlaamista ja pyörimistä koko ajan. Ulkona sai purettua jännitystä ja energiaa ja hiihdettiin ja kaivettiin lumeen luolia ja mentiin lumisotaa, jos oli sellasta lunta, että sai palloja. Siihen aikaan oli "hanget korkeat nietokset" -vaan joulu, joulu, oli meillä ... 😍 Oli myös "kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat pohjolan tuuloset" -mutta joulu joulu oli meillä! Sitä ei voinut mikään kylmyys ja pakkanen viedä tai himmentää.

Eikä sekään, että jouluun kuului myös sahti. Tuo pirun riivaama juoma, jota vihaan. Se oli myös minun lapsuusjoulujeni pilaaja useammankin kerran. 

Mutta silti pystyn vieläkin eläytymään kaikkiin joulun odotuksen tunnelmiin kuin olisin lapsi jälleen. Voin haistaa kaikki tuoksut ja tuntea sen odotuksen jännityksen ja riemun, kun joulupukki tuli ja lahjat jaettiin. Meillä ei yleensä nähty sitä pukkia, kun sillä oli melkein aina niin kiire, kun niitä taloja oli kylällä niin paljon ja lapsia vielä enemmän :). Isä kävi kurkkimassa ulkona useamman kerran, että joko sitä pukkia näkyy. Toisinaan pukki oli vain antanut säkin isälle ja jatkanut kiireistä matkaansa ja isä jakoi lahjat. Toisinaan lahjat oli vain jätetty portaille. Isä oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja meni pihalle katsomaan, tullen sitten lahjasäkin kanssa ja kertoi, että tämä oli jätetty portaille. Mutta oli pari kertaa kyllä semmonenkin joulu, että pukilla oli oikein aikaa poiketa meidän pienessä mökisssä maantien laidalla. 😄

Lahjojen avaaminen oli kohokohta. Vaikka ne oli vaatimattomia, niin sitä tunsi itsensä niin onnelliseksi ja rikkaaksi niistä.Varsinkin yksi pieni 20 senttinen muovinukkke oli sellainen, että sen paketin avaaminen sykähdyttää vieläkin mieltäni, kun sitä muistelen. Siskoni sai kummiltaan (Aliina-mummulta) joka joulu raappahousut. Raappahousut ovat sellaset villahousujen sijasta käytettävät trikoosta valmistetut housut, joiden sisäpinta on "raapattu" eli vähän niinku flecemäinen. Usein saimme myös värikyniä ja vihkoja ja lyijykyniä yms.  Ja sukkia ja tumppuja... ihan toista, kuin nykyajan lapset. Mutta eihän noita aikoja voi edes vertailla keskenään. Silti valitsisin koska tahansa oman aikani, kuin tämän nykyajan lapsuusajakseni.

Jouluna oli myös sellanen sääntö, että silloin sai yölläkin syödä. Ruuat jätettiin pääosin keittiön pöydälle, paitsi ne, jotka piti olla kylmässä, olivat eteisen pöydällä, koska eteistä ei lämmitetty ja siellä oli melko kylmä, joskus jopa pakkasta. Niin me tytöt sitten muutaman kerran oikein päätimme, että herätään yöllä syö,mään ja joskus myös heräsimme. Hiivimme keittiöön ja teimme itsellemme herkkuannokset kinkkua ja muita mistä eniten pidimme. Minä muistakseni söin mieluiten kinkkua ja kiisseliä ;-D

Jouluaamuna herättiin varhain, vaikka meiltä ei kirkkoon lähdettykään. Eihän meillä ollut mitään kyytiäkään kirkolle, eikä hevostakaan, jolla olisi jään yli päässyt. Eikä meidän äiti ja isä olleet erityisemmin innokkaita muutenkaan kirkossa käymään, tai herättämään 7 lasta aamuyöstä, jotta ehdittäis joulukirkkoon. Mutta muuten kyllä heräsimme paljon helpommin ja varhemmin kuin kouluaamuina heh heh... lahjojen kimppuun ja herkkuaamupalalle, joka jouluna oli perempi kuin tavallisesti.

Joulupäivä kului kotona hiljaisesti ja vähän jo iltapäivästä ehkä pitkästyttävästikin, kun ei haluttu olla "joulusikoja". Eli äiti oli opettanut, että joulupäivänä ei sovi mennä kyläilemään mihinkään, koska silloin on joulusika. Tapaninpäivänä sitten kaikki lähtivät yleensä vierailemaan toistensa luona. Ainakin sukulaiset kävi meillä ja me heillä ja me lapset saatiin mennä myös katsomaan kavereiden lahjoja naapuriin jne. Isän äiti oli joka joulu laittanut meille joulukuuseensa omat karkit, jotka saimme sitten käydä ottamassa, kun kuusi riisuttiin. Se oli oma rituaalinsa siinä mummulassa. Ne oli semmoset ihanan koristeelliset isot levymäiset suorakaiteen malliset karkit. En ole niitä nykyään enää nähnyt missään. 

Tässä tämä pikku stoori nyt oli, niitä varsinaisia blogipäivityksiä ootellessa ja ehkä sopii tämmönen muutenkin näin joulun aikaan. Vähän niinkuin joulutervehdyksenä teille lukijoille ja jos tämä joskus myöhemmin, kun olen jo mennyt, näkyy niille tulevillekin polville, niin toivotan teille kaikille iloa ja onnea ja JOULURAUHAA.

Joulukuuta mennään

 Heipä hei pitkästä aikaa!

Näinä harmaina "jotakin odottavina" päivinä, olen vain oleskellut, oleskellut... ja siinä ohessa lukenut paljon. Nämä päivät tulevat ja menevät niin nopeaan tahtiin, että ihan hirvittää tämä ajan kulumisen vauhti -ja se, että en tunnu saavan oikein mitään konkreettista aikaan.

Mutta ehkä se onkin juuri tämän ajan tarkoitus. Tulla tietoiseksi siitä, mihin olen menossa ja mistä oikeastaan tulossa. Sisimmässäni en ehkä olekaan ollut niin "laiskana" kuin päällepäin näyttää... Siellä myllertää ja tuulee, ajatuksia sinkoilee ja oivalluksiakin syntyy. Tietoisuus siitä, että olen juuri siellä missä pitääkin ja tekemässä juuri sitä mitä pitääkin, vaikka se näyttäisi ja tuntuisi siltä, että en tee juuri mitään.

Mut siis joo, nyt sit vaan yhtäkkiä sain päähäni ajatuksen, että tätä blogia on alettava päivittämään nyt, jos koskaan. Vaikka en näe paljon mitään ja niska tulee kipeäksi, kun joudun kumartumaan tietokoneen päälle tosi lähelle näyttöä, että saisin edes mitään selvää siitä, mitä kirjoitan. Sittenkin saattaa jäädä paljon virheitä korjaamatta jota pyydän anteeksi jo näin etukäteen. En vaan näe kunnolla.

Miksi en näe? Vaikka mulla on silmälasitkin. No, mulla todettiiin syyskuun lopussa silmälääkärissä käydessäni pitkälle edennyt harmaakaihi. Odotan siis leikkaukseen pääsyä Tayssin silmäsairaalaan, mutta kun sinne on valitettavasti koronasta johtuen puolen vuoden jonot ja mä oon nyt odottanut 2,5 kk.

Olen tiennyt jo yli vuoden, että silmissäni on jotain aika nopeasti tapahtunutta muutosta ja "vikaa" ja olin puhunut siitä jo Tayssin munuaispolillakin kontrollikäyntien yhteydessä, mutta eivät oikein ottaneet siihen kantaa. (kortisoni lääkitys voi laukaista harmaakaihin ja viedä näön nopeastikin) Kehtotettiin vain menemään silmälääkäriin, eli koin, että katsoivat, ettei se kuulu heidän tehtäviinsä antaa esim. lähetettä  tayssin silmäklinikalle. 

Kun sitten vielä puhkesi tuo korona pandemiakin, niin silmälääkärin ajanvaraus jäi multa iteltäkin, kun minua kehotettiin vielä välttämään kaikenlaista liikkumista ja myös vieraiden vastaanottamista.

Elokuussa viimein otin härkää sarvista ja varasin ajan silmälääkärille, kun rupesi tuntumaan tosi tukalalta tuo "katteleminen". Sain ajan syyskuun viimeiselle päivälle ja heti selvisi tosiaan, että lääkkeiden aiheuttama juttu, jota olin epäillytkin ja senvuoksi siitä puhunutkin ensisijaisesti munuaislääkäreille. Hehän mulle kaikki nuo myrkyt on määrännyt.

No, tilanne on nyt se mikä on ja sen kanssa on elettävä. Mut siis rakkaat ihmiset, jotka satutte lukemaan tätä, niin olkaa armollisia tälle tekstille, ellen saa korjattua kaikkia kirjoitusvirheitä. Koitan kyllä olla tarkkana kirjoittamisen kanssa, ettei niitä ihan kauheesti tulisi. Onneks noi sormet muistaa näppäimien paikat, joten niitä ei tarvitse tihrustaa jokaista etsien vaan tekstiä syntyy suht koht nopeesto. (mikä taas kyllä altistaa helpommin virheillekin) Suurensin muuten juuri tuota fonttikokoa, kun ajattelin että se auttaisi, mutta ei se oikeastaan auttanut mitään, kun näen kaksoiskuvia, eli jokainen rivi kahtena ja vielä osittain päällekkäin. Niin se on yhtä suttua tuo kirjoitus mitä itse pystyn näkemään.

Mut se siitä. Mitäs täällä sitten on tapahtunut näiden kuukausien aiikana, kun olen ollut poissa foorumilta kokonaan? No, päällimmäisenä on olleet nuo terveysasiat ja reissaaminen niitteen johdosta viikoittain siellä ja täällä... sitten muu aika, kuten alussa mainitsin. Mutta sitten. On myös tapahtunut jotain todella mielenkiintoistakin.  Ja vieläpä juuri sen suhteen, jonka vuoksi tätä blogiakin aloin alun alkaen kirjoittaa. Eli kertoa elämästä täällä ennen ja nyt ja tutkia menneitä sukupolvia omia sukulinjojani seuraillen. Siinä sivussa tulee tietenkin vähän sivullisiakin sukulinjoja silloin tällöin poikani ja hänen isänsä kautta jne.

Tosiaankin, tänä syksynä sain yllättäen viestin sähköpostiinni eräältä kaukaisemmalta serkultani, jota en siis ennemmin tuntenut, enkä vieläkään tunne kuin kirjeenvaihtomme kautta, mutta toivon kyllä että tapaamme joskus vielä ihan livenäkin. Hän oli siis eräänä päivänä  törmännyt minun blogikirjoitukseeni netissä, googlettaessaan jotain omaa kiinnostavaa juttuaan. Niinpä hän sitten löysi blogini ja päätti kirjoittaa minulle, kosta olin kirjoittanut meille yhteisestä sukulaisperheestä, eli Vilho ja Amanda Korhosesta. En nyt linkitä sitä postausta tähän, koska aion editoida sitä lähipäivinä, lisätä tietoja ja sitten julkaisen sen uudelleen. Olen aina halunnut tietää vähän enemmän näistäkin ihmisistä, kun luullakseni heillä oli aika mielenkiintoinen ja vaiherikas elämä, vaikkakaan en haluaisi, että kenenkään elämän vaiherikkaus tulee siitä, että viedään vankileirille, kuten tämä pariskunta vietiin 1918 syyttöminä mihinkään.  Siitä reissusta nimenomaan sain lisätietoja, saatuani tältä pikkuserkulta (sanon nyt näin, koska kaikkia kaukaisempiakin serkkuja kutsutaan joskus pikkuserkuiksi) Vilho Korhosen omin käsin kirjoittamat päviäkirjamerkinnöt vangitsemisestaan, sekä olostaan Kokkolan vankileirillä ja vielä Tammisaarenkin vankileirillä, josta hän kirjoitti asiat muistiin vasta kotiinpalattuaan tarkemmin. Kun sain nämä käsiini, niin luin koko päiväkirjan siltä istumalta ja jotenkin koin tuon retken tunnelmat ja tunnetilat itsessänikin. Vilhon vaimo Amanda, joka oli siis minun isoisotätini ja tämän pikkuserkkuni isoisoäiti, koetti paeta valkoisia täällä tyttärensä Ellin kanssa, menemällä erilaisilla kyydeillä Luhalahden ja Siuron kautta Tampereelle ja sieltä taas takaisin, mutta hänet kuitenkin vangittiin myös ja vietiin Tammisaareen, jossa miehensä jo oli tuolloin ja myös toinen heidän pojistaan. 

Kerron kuitenkin tuosta kaikesta sitten siinä päivityksessä Korhosista. 

On aina niin hienoa saada aitoa alkuperäistä tietoa asioista ja niiden kulusta, kun tutkii näitä menneitä asioita.

Minun omakin isoisäni, eli isäni isä oli Tammisaaren leirillä kesäkuusta joulukuulle saakka ja sitä ennen Vaasassa vankina. Hänestäkin olen muistaakseni kirjoittanut tänne ja hänenkin omia vastauksiaan on tullut vastaan siinä, kun löysin Kansallisarkistosta hänen kuulustelupöytäkirjojaan Tammisaaren ajalta. Että mitä hän kertoi kuulustelijoille omista motiiveistaan ja osallisuudestaan punakaartissa. Hän kun oli ihan oikeasti siinä mukana Tampereella. (Asui siellä vuodesta 1914-1918, kunnes jäi vangiksi 6.4. kuten kaikki muutkin Tampereella) Siellä jäi vangiksi myös äitini isoisä, joka sitten murhattiin ilman oikeudenkäyntiä, kun oli ensin kuljetettu Kankaanpäähän ammuttavaksi. Sekin tarina olisi kiva saada loppuun, kun siitä ei ole minkäänlaista muuta dokumenttia kuin kuolinpäivä ja  paikka säilynyt vaikka häntä siis kuljetettiin Tampereen valtauksen jälkeen "tuomittavaksi" Poriin Kankaanpään kautta ja tuosta 6.4. kun Tampere antautui, tuohon 27.4. kun hänet ammuttiin oli kuitenkin aikaa reilusti, eli varmaan oli kuulusteltukin jossain välissä, kun oli päätetty lähettää sinne Poriinkin, Ikaalisissakin hän ilmeisesti oli ihan ensiksi Mikko Ilkankin kuulustelussa, kuten silloin kaikki muutkin, joita sieltä Tampereelta tuotiin ja lähetettiin täältä sitten eteenpäin kuka minnekin. Jotkut mm. kävelivät köyteen kytkettyinä  kohti Kankaanpäätä mutta eivät koskaan päätyneet sinne asti, vaan ammuttiin matkalla.

Nämä vanhat jutut nousevat aina silloin tällöin uudelleen pintaan muistuttamaan siitäkin, että emme lankeaisi ihmiskuntana enää samanlaisiin virheisiin puolin ja toisin, mitä olemme tehneet, mutta eipä se näytä ihmiskunta mitään oppineen menneisyydestään, kun katsoo ja kuuntelee tänä päivänä maailman tapahtumia. Lähellä vastaavaa ja vieläkin pahempaa konfliktia ollaaan jälleen tässä kahtia jakautuneessa maailmassa. 

Äläämme kuitenkaan synkistelkö, vaan mennään omaa tietämme eteenpäin, tietäen, että jossain kohtaa hyvä voittaa.

Palaan lähiaikoina taas kirjuuttelemaan ja sitten vielä enemmän ja paremmalla sykkeellä kun saan silmät kuntoon ja  "kirkkaan katseen" *wirn*

Ps. Lisäsin vielä kuvan, vaikkei se nyt oikein liity mihinkään... otettu marraskuussa, mutta postaus näyttää kivemmalta aina kun on joku kuva ;) 

 

Elokuun loppu

 Huomasin, että Heinäkuu jäi kuin jäikin vallan välistä pois ja melkein tämä Elokuukin. En ole siis taaskaan päivittänyt kesäkuun lopun jälkeen.

Tämä on ollut ehkä koko elämäni kummallisin kesä. Voisi melkein sanoa, että koko maailmassa tämä on ollut niin kummallinen, että pitkään aikaan ainakaan ei ole ollut vastaavaa. 

Enkä nyt tarkoita pelkästään jotain luonnonilmiöitä, tai puutarhan hoitoa tai kasvattamista ylipäätään, vaikka kaikki on tietysti olleet ja on edelleenkin muutoksessa. Muutos on käsin kosketelvaa joka päivä ja vauhti vain kiihtyy. Elämme mielenkiintoisia aikoja...

Silti aion tässä nyt puhua vain omasta pienestä maailmastani täällä kaukana kaikesta. Vaikkakaan täälläkään ei pysty täysin irtautumaan tuota maailman sykkeestä, mutta on ehkä helpompi ottaa asiat rennommin ja vailla pelkoa, kuin jossain tiheästi asutussa betoniviidakossa.

Olen siis raatanut puutarhassani alkukesällä niin paljon, että siksikin tuo heinäkuu jäi tavallaan pois pelistä, kun olin ihan loppu. Fyysisesti lähinnä. En jaksanut juuri mitään, muuta kuin ihan pakolliset hommat. Muun ajan vietin selälläni sängyssä ja mietin syntyjä syviä, sekä etsin kaikenlaista tietoa kännykän avulla netistä. Ja täytyy sanoa, että koin kyllä muutamia "valaistumisen" hetkiäkin. Siltä se tuntuu, kun yhtäkkiä oivaltaa asioita ja niiden taustoja. 

Olen myös kokenut omituisia oireita tuon raskaan väsymyksen lisäksi. Korvat soivat, tai oikeastaan ne jyrisevät, sellasta outoa kumisevaa jyryä, niinkuin jotain moottorin ääntä. Tinnitusta siis.Silmät eivät enää näe kunnolla oikein mitään. On kuin harso olisi silmien päällä, kun yrittää tarkentaa katsettaan vaikkapa telkkarin tekstitykseen, tai mihin vaan kauempana olevaan. Niveliä särkee, lihakset on kipeät ja kaikenlaista outoa oloa on esiintynyt. 

Mutta olen oivaltantu tämän kaiken olevan osa sitä kollektiivista ihmiskunnan tietoisuuden kasvua ja sitä uutta värähtelyä, joka vaikuttaa myös fyysiseen kehoon.

Elämme todellakin mielenkiintoisia aikoja ja koitan kuitenkin olla mahdollisimman jalat maassa ja tehdä näitä normaaleja arkisia askareitani kuten ennenkin ja nauttia kaikesta ympärilläni olevasta ja olla kiitollinen siitä mitä minulla on täällä. 

Ja nyt pitemmittä puheitta muutama kuva pihamaalta ja kesän aikaansaannoksista, kuten esim, että Juhannusviikolla Sebe maalasi minun rakkaan mökkini ja vaihdoimme yhdessä uudet ikkunat taloon. Näillä mennään nyt sitten minun elinaikani ja toivon mukaan vielä Sebenkin.

Tänä kesänä kukki ensimmäinen Pionini kauniisti. Ostin sen kome vuotta sitten ja nyt vasta teki kukkia. Minulla on myös kaksi muuta Pionia, jotka on 2vuotias ja sitten tänä kesänä istutettu. Katsotaan mitkä kukkii ensi kesänä.

Tässä minun vastamaalattu kotini kesäkuun lopulla, jolloin kukkivat myös Ukonkellot laajoina kasvustoina, sekä Tarha-Alpit.

Kevättalvella tilasin sorakuorman tuohon pihatielle, joka tuo maantieltä pihaan. Kesän aikana se vaan on alkanu kaventua jälleen, kun ruohot ja Saniaiset valtaavat pientareet ja kasvavat sorankin läpii tiellepäin.

tänä kesänä kaivelin tuosta yhdestä varastosta kaksi vanhaa kukkatelinettä joista tässä toinen. Maalasin tasot mustalla spraymaalilla mutta jätin nuo pylväät alkuperäisiksi koska ne olivat niin hyvässä kunnossa, verrattuna taas noihin ala ja ylätasoiihin, jotka olivat aika perstaantuneet. Se toinen kukkateline on metallinen ja laitan siitä kuvan johonkin toiseen postaukseen syksyn mittaan.

Keväällä varhain tilasin "hullunlailla" kukkien taimia kahdeltakin eri puutarhalta. Esim. Pelargonioita kymmenittäin ja nyt niitä sitten kasvaa kuistin molemmilla ikkunoilla, ulkona ja keittiössä ja vieläpä kammarissakin on yksi ;) (mitenkähän saan ne kaikki menemään talven yli)

Elokuun puolella aamut alkavat olla sumuisia ja aurinko matalammalla, kuin heinäkuussa. Aamuaurinko sumuisena aamuna nousemassa saunan takaa... niin kaunista...

Tässä myös aikaisin aamulla, kun aurinko on juuri noussut, elokuun lopulla. Kaste on vahvana ja sumua ilmassa.

Petuniat tulevat olemaan minun lemppareita tulevinakin kesinä, koska ne kukkivat paljon ja pitkään. Nämä on tilattu puutarhalta pikkuruisina muutaman sentin taimina ja aion ensivuonnakin tilata näitä samoja, sieltä samasta paikasta, eli Kodin Kukista.

Jaloritarinkannuksista vain yksi jaksoi kasvaa kukintaan saakka. Toinenkin yksilö oli kyllä hengissä, mutta jäi kitukasvuiseksi eikä kukkinut. Muut olin repinyt rikkaruohoina jo heti pieninä, koska en tunnistanut niitä, enkä ollut tyhmyydessäni merkannut, kun istutin ne pienet taimirääpäleet. Tuli paljon kaikenlaista rikkakasvia ja näiden lehdet muistutti liikaa rönsyleinikkiä, joten olin repinyt monta pois.

Onneksi tuo on monivuotinen ja luultavasti lisääntyy itsekseen.

Viimeisenä vielä Dahlia, jonka juurakko pitää nostaa syksyllä maasta, jos aikoo ensikesänäkin saada näin kauniita kukkia. Mietinkin juuri, että miten talvetan ne juurakot. Minulla on myös toinen Dahlia, erilainen kuin tämä, mutta se ei ole vielä kukassa, joten kuvaan sen myöhemmin.

HELTEISEN KESÄKUUN LOPPU

No niin, helteet on sitten ainakin muutamaksi päiväksi taas ohi ja vihdoin saatiin sadettakin. Lauantai-iltana alkoi yhtäkkiä jyristä ukkonen ja sitten tuli sade ja samalla sain kaikki saavit taas täyteen kasteluvesiä puutarhaan.

Enpä ole pitkään aikaan todellakaan päivittänyt näitä sivuja, enkä ole myöskään valokuvannut mitään kuukausiin. Tänään menin jo kuuden jälkeen ulos katselemaan noita istutuksiani ja vähän nyppimään rikkaruohoja kasvimaalta. Voi että, sinne on saanut kantaa vettä "kylki vääränä" tämän kuukauden aikana, kun on ollut niiiin kuumaa ja niiiin kuivaa!

Joo, otin sitten muutaman kuvan jotka nyt lataan tänne, ja katotaan sitten parin viikon päästä tai kenties heinäkuun lopussa tilannetta uudelleen näiden kuvien kohteiden kohtalosta. Onko kasvanut kasvit vai onko kuivuus ja ruskeet ruohot vastassa silloin.

Ensimmäisenä tuo viiiniköynnös. Istutin sen kesän alussa 2017. Se on kyllä pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet ja joka kesä kasvattanut "liaanejaan", mutta yhtään kukkaa en ole siinä nähnyt, enkä nähnyt tänäkään vuonna. Keväällä katsoin, että nyt se sitten on kuollut vaikka viime talvi oli niin leuto. Tai oikeastaan talvi oli kurjista kurjin, kun ei ollut paljonkaan lunta, mutta märkyyttä oli syksystä lähtien vaikka kuinka pitkälle. Niin oletin, että sitä tämä kasvi ei kestänyt, kun yhtäkään lehteä ei tllut ja oksat kuivia ruskeita ränkkyjä jotka napsahtelivat kuolleina poikki. Leikkasin sen siis kokonaan alas, Vain noin 20-30 cm tyngät jäivät, kun ajattelin, että jos se juurakko kuitenkin vielä olisi vähän hengissä. Ja ihme tapahtui. muutaman viikon päästä siellä saunan päädyllä, kun ruohokin oli kasvanut jo ihan älyttömän pitkäksi niin seassa makasi pitkin pituuttaan viinikköynnöksen varsia. Ja nyt pari päivää sitten kun viimein päätin alkaa tehdä niille jonkinlaista tukikehikkoa, huomasin että hyvänen aika, joka oksassa on pienen pieniä marjaterttuja! Ensimmäistä kertaa! Kasvi on ollut tuolla kolme vuotta. No minä tein tuommosen aika köppäsen tukikehikon, kun taitoni ja värkkini eivät nyt muuhun riittäneet. Toivottavasti se nyt ainakin tämän kesän pelittää. Ehkä saan siihen myös talvisuojauksenkin jotenkin järjestettyä, kun tein sen tommosesta kanaverkosta ja riu´uista.

Nurmikot ovat aivan kauheita vieläkin, kun ne ehtivät palaa ihan ruskeiksi auringossa eikä tuo piieni sateenpoikanen vielä paljon asiaa auttanut, mikä lauantaina oli. Mutta tässä takapihaa näin kesäkuun lopussa. Harjaneilikka on ainoa kukka, joka on sietänyt tätä kuivuutta ja kukoistaa. Kaikki muut on kuolleet, vaikka olen jonkun verran koittanut kastellakin tuota pyöreätä kkukkamaata takapihalla, sauna edessä. Oikeastaan siinä kasvoi keväällä tulppaanit ja narsissit ja helmililjat yms. mut nehän on jo muuutekin menneet, vaan eivät olleet tänä vuonna mitenkään loisteliaita. Tai no, Helmililjat kyllä.

Ajattelin kyllä, että voisin istuttaa tuohon vielä tässä syksymmällä lisää monivuotisia. Ehkäpä vaikka jonkun pikkupensaankin, joka kestää mahdollista kuivuutta sitten enskesänä...

Tilasin muuten kahdeltakin eri puutarhalta keväällä aiika paljon kukkia ja muutaman hedelmäpuun/pensaankin. Mm. kolme saskatoonia, päärynäpuun ja luumupuun. Niistä yksi saskatooni näyttää menehtyneen (jätän vielä olemaan, jos virkoo) mutta muut voivat hyvin. Kyllä olen vettä kantanutkin niille.

Saunan terassilla on osa petunioista, jotka tilasin parin kolmen sentin mittaisina pikkutaimina Kodin kukat verkkokaupasta. Minusta kauniita ja vähän erilaisia nuo kukinnot, kuin mitä saa keväisin tuolta tokmannit kesäpihalta.

Jaahans, ehkä jatkan tästä huomenna 👵🍓

Pian neljä kuukautta leikkausesta

Hellurei vaan kaikille, jotka ovat jaksaneet kurkistella tänne blogiin ja ehkä miettineet, että mihin olen kadonnut, tai olenko peräti todellakin "heittänyt lusikkani nurkkaan".

Ehei, en ole, vaikka välillä on itsestäkin tuntunut siltä, että en enää elä elämääni, vaan olen vain olemassa.
Luin tuon edellisen blogitekstini tuossa ja hämmästyin, kuinka olen oikeastaan aavistanut oman kohtaloni. Eli minulle on käynyt juuri se, mitä olen tuolloin pelännytkin.

Mutta, jos nyt aloitan alusta, eli kerron että olen tosiaan ollut munuaisensiirtoleikkauksessa.
Ja totta totisesti olen saanut lähes kaikki lääkkeisiin liittyvät haittavaikutukset aika reippaanlaisesti, toiset lievempinä, toiset raskaanpina. Aika kehnossa kunnossa siis olen ollut pian neljä kuukautta.

Sain maaliskuun 20 päivä tiedon, että minut on hyväksytty munuaisensiirtolistalle jonottamaan ja että siinä voisi mennä noin 1-2 vuotta, toisinaan pitempikin aika mutta joskus myös voi päästä nopeamminkin, se riippuu siitä, millaisia luovuttajia on ja milaisia tarvitsijoita.
Siirtolistahan ei ole sellanen jono, että siitä vaan järjestyksessä mennään, vaan aina katsotaan kenelle löytynyt munuainen parhaiten sopii. Jos samanarvoisia saajia on useita, siirteen saa se, joka on pisimpään odottanut.
Minun kohdallani kävi lääkäreidenkin mukaan sellanen tuuri, jota voisi sanoa "jättipotiksi".
Eli en ollut vielä aloittanut dialyysihoitojakaan, jotka piti aloittaa juuri siinä huhtikuun alussa.  Oltuani vasta viikon siirtolistalla, Helsingistä tuli soitto, että minulle on löytynyt munuainen. Eli olin paras vastaanottaja sille juuri sille munuaiselle. Kaikki kriteerit olivat yhteensopivia minun ja luovuttajan (aivokuolleen ihmisen) välillä. Ja olin siis ilmeisesti ainoa näin yhteensopiva, koska sain sen niin lyhyellä odotusajalla.

Se päivä oli Keskiviikko. Lunta oli vielä paljon täällä ja hanki kantoi kireän pakkasyön jälkeen mainiosti, kuten monena päivänä sitä ennen. Olin heti aamulla laittanut molempiin uuneihin tulet  ja olin aikeissa mennä ulos siirtelemään klapeja pulkalla liiterin viereen kasalle kuivumaan niinkauan, kuin hanki kantaa. Päivällä se ei enää kantaisi, kun aurinko paistoi. Puin päälleni ulkovaatteet ja muistin, että minunhan pitää tilata itselleni seuraavaksi aamuksi kelakyyti Tampereelle, kun oli taas Tayssin reissu edessä ja niitä dialyysiasioita pitäisi laittaa käyntiin. Soitin siis taksikeskukseen ja tilasin auton aamuksi. Kun lopetin puhelun ja olin menossa ulos, niin sain puhelun Tayssista. Minulle kerrottiin, että Helsingistä oli soitettu että minulle on löytynyt sopiva munuainen ja  pitää lähteä heti kohti Helsinkiä. Ensin kuitenkin Tayssiin, jossa otettaisiin vielä verikokeita ja keuhkokuvat ja lääkärin tarkastus.
 Menin ihan lukkoon ensin. En ollut mitään pakannut valmiiksi, vaikka oli neuvottu että kannattaa pitää semmonen laukku pakattuna, mitä tavaroita luulee tarvitsevansa viikon tai parin oleskelua varten. Hätäännyin myös siitä, että uuneissa oli tulet, joita ei noin vain voinut sammuttaa kesken kaiken. Roihusivat juuri sopivalla liekillä lämmittäen tupaani.
No, pari minuuttia olin kuin puulla päähän lyöty ja sitten tokenin ja soitin kiireesti kelataksikeskukseen ja peruin sen sen seuraavan päivän kyydin ja tilasin välittömästi uuden kyydin, joka luvattiin tulevan noin 15 minuutin kuluttua. Sitten soitin pojalleni, että joudun lähtemään Helsinkiin ja hänen pitäisi tulla laittamaan uunien pellit kiinni parin tunnit päästä. Jätin hänelle avaimen piilopaikkaan ja sitten vain äkkiä heitin jotain laukkuun ja siinä se taksi jo sitten pian olikin pihassa ja niin alkoi matka kohti uutta munuaista ja uutta elämää...

En nyt ala juurta jaksain selvittämään kaikkia hankaluuksia mitä matkan varrella on ollut, mutta mitenkään helppoa tämä ei ole ollut. Leikkaus itsessään meni hyvin ja munuainen lähti heti pelittämään ja viikon kuluttua minut siirrettiin Helsingistä Tampereelle, jossa olin toisen viikon ja siitten pääsin kotiin. Mutta sitten alkoi vaikeudet. Hyljinnänestolääkkkeistä tuli kaikenlaista ja olin aika kurjassa kunnossa, aina tuli jokin uusi ongelma, jota korjattiin uudella lääkkeellä joka toi taas jonkin toisen ongelman, johon taas etsittiin lääkettä jne. Jopa puhuminenkin tuntui liian raskaalta ja ääni oli muuttunut ihan kummalliseksi kähinäksi siinä yhdessä vaiheessa. Kaikenlisäksi elimistöni alkoi hylkimään siirrettä, vaikka se oli niin yhteensopiva olevinaan.
Vieläkään ei kaikki vaikeudet ole takanapäin, mutta nyt alan olla jo senverran pirteämpi ja kunnossa, että jaksan uskoa, että selviän tästä vielä voittajana.
Päänuppikaan ei oikein meinaa pysyå mukana ja psyyke on kovilla, ei jaksa olla yhteyksissä kehenkään, eikä jaksa mennä minnekään. Eikä aluksi saanutkaan kolmeen kuukauteen mennä minnekään missä on paljon ihmisiä, infektiovaaran vuoksi. Ei se vieläkään ohi ole. Nuo lääkkkeet ovat vieläkin isoilla annoksilla ja niillä lasketaan omaa vastustuskykyä niin, ettei sitä hylkimistä tulisi. Kun aikaa kuluu niin lääkkeitä pyritään vähentämään ja lopulta pitää kuitenkin syödä lopun ikää jonkinlaisella annoksella hyljinnänestolääkkeitä.

Kyllä tosiaan kävi mielessä monta kertaa leikkauksen jälkeen, että mitä hullua minä menin ollenkaan sinne... mutta toinen vaihtoehto olisi ollut yhtä huono ja vielä huonompikin, jos tämä tästä kuitenkin normalisoituu vielä, niin silloin olen oikeastaan ihan kunnossa. Sitä ootellessa!

Hyvää päivänjatoa vaan sinulle satunnainen lukijani :)

"Mä tunnen kuinka vauhti kiihtyy..."

Päivät senkun pitenevät ja elämä senkun lyhenee.
Kevättä kohti mennään kohisten, valo lisääntyy päivä päivältä. Vaikka talvi ei vielä ole suinkaan ohi niin kummasti tämä tällä hetkellä lempeästi puhalteleva Föntuuli saa ajatukset kevääseen. Tulee jopa vähän hätä siitä, että tarttis äkkiä saada taimimultaa ja siemeniä ja muutenkin alkaa tekemään suunnitelmat valmiiksi toukotöihin.
Mutta samalla on kuitenkin takaraivossa pelko ja ajatus siitä, että näinköhän minulta enää onnistuu koko puutarhan ylläpito. Tuntuu, että elämä juoksee niin kovaa ohi, etten kerkiä sen kyytiin enää ollenkaan. Kaikki tämä sairauteen liittyvä on lähtenyt kiihtyvällä vauhdilla etenemään, itse sairaus ei ole mitenkään hurjasti "kiihdyttänyt" vauhtiaan, mutta kuitenkin edennyt tasaisen tappavaan tahtiin  siihen malliin, että kaikki muu toiminta sen ympärillä ja hoidossa on kiihtynyt kiihtymistään.
Toissapäivänä kävin jälleen Tayssissa viettämässä lähes koko päivän erilaisissa tutkimuksissa ja neuvonpidossa.  Nyt sain kuulla, että minut voidaan laittaa munuaisensiirtolistalle jo, vaikka en vielä ole aloittanut niitä dialyysihoitoja. Nekin kyllä aloitetaan tässä ihan tuota pikaa. Jännittää niin...
Sitä siirtoa silmälläpitäen sain mukaani sellasen opaskirjasen, jossa selvitettiin juurta jaksain kaikki mikä liittyy elinsiirtoleikkaukseen. Ennen leikkausta, sairaalassaoloaikana ja siirron jälkeen. Sain melkein paniikkikohtauksen luettuani sen kirjasen. Minulle tuli kauhean paha olo ja aloin jo miettimään, että en minä halua koko leikkaukseen. Että antaa mennä vain elämä omalla painollaan niin kauan kuin se kestää. Kaikki ne lääkehoidot ja se rumba, mikä kaikesta seuraa tuntui yhtäkkiä paljon pahemmalta, kuin tämä mitä on nyt joutunut kestämään. Koko elämä on tuntunut viimeiset pari vuotta pyörivän vain tämän sairauden ympärillä, kun on tullut paheneminen ja sairaalareissuja. Olin luulossa, että sitten kun ja jos saan uuden munuaisen, kaikki tämä loppuu ja minusta tulee taas terve ja voin jatkaa elämääni, joka on nyt ollut vain puoliteholla. Mutta luettuani tuon kuvauksen mitä kaikkea vielä voi tulla, niin kauhistuin, että sittenhän voin olla paljon pahemmassa jamassa. No, eihän ne kaikki sivuvaikutukset välttämättä tule juuri minulle, mutta ne VOIVAT tulla. Kun niitä hylkimisen estolääkkeitä joutuu sitten syömään koko lopun elämän. Ja kun luin niiden haittavaikutuksista, niin siinä tuli se tunne, että ei ikinä milloinkaan minulle mitään tommosia!!! En nyt ala tässä niitä toistella, mutta ne kuulostavat paljon paljon pahemmilta vaihtoehdoilta, kuin tämä itse tilanne, missä nyt olen. Hyvällä tuurilla minä en saa noita kaikkia, mutta tähän saakka säkäni ei koskaan ole ollut kovin hyvä, joten suuria en odota.

Talven keskellä

Syvä huokaus ja sitten asiaan. Tai pikemminkin, koitan näitä sekasortoisia ajatuksiani panna johonkin järjestykseen...

Edellinen postaukseni vesiongelmasta on edelleen tapeetilla. Ratkaisua ei ole löytynyt, mutta kaivoon on onneksi viime kirjoitteluni jälkeen tullut kohtuullisesti vettä. Tämä valtava lumentulo myöskin tänä talvena lupaa, että keväällä kaivo saattaa olla täynnä. Että sikäli ei ihan kauheen vakavasta tilanteesta tällä hetkellä voida puhua.

Mutta mutta... mieltäni korventaa niin paljon kaikki epäoikeudenmukaisuudet ja huono kohtelu, jonka osaksi olen joutunut tässä viimeisen puolentoistavuoden ajan. Olenkin miettinyt, että mikä karman laki tässä nyt jyllää ja kuinka kauhea ihminen olen ollut edellisessä elämässäni, kun nyt on tullut "lunta tupaan" ihan huolella. 

Jospa nyt ensin vähän "avautuisin" tuosta Tevaniemen seudun vesiosuuskunnasta.

Aloitan ihan alusta, eli kun kaivoni oli ollut kuivana jo lähes 3 kk, niin otin yhteyttä vesiosuuskuntaan ja kyselin, että olisiko mahdollista liittyä siihen ja saada "kunnanvesi" liitetyksi tuohon omaan vesijohtoputkeeni, joka tulee omasta kaivostani. Minulle kerrottiin, että se kyllä onnistuu ja hintakin oli maltillinen tämän ensimmäisen puheluni aikana. Eli koko rulianssi olisi tullut minulle maksamaan sen mukaan noin 2200 euroa. Lisäksi minua kehotettiin kyselemään naapureilta, jos hekin haluaisivat liittyä vesiosuuskuntaan, niin se saataisiin edullisemmaksi osuuskunnalle, kun kaivuutöitä tulee noin 400-500 metriä. Teinkin näin ja soittelin muutamille ja ehdotin asiaa. Osa kieltäytyi heti ja pari henkilöä jäi miettimään.

Mutta sitten tämä henkilö, jonka kanssa keskustelin, oli ollut yhteydessä näihin muihin osuuskunnan hallituksen jäseniin ja he kaikki olivat yhtäkkiä sitä mieltä, että ei tämä käykään tällä hinnalla. Minun taloni onkin kuulemma "linjan ulkopuolella", enkä niinollen voi saada vettä samalla hinnalla, kuin "linjan sisäpuolella" olevat. Ihmettelin kovasti, että miten niin olen ulkopuolella? Eikö linjaa voida jatkaa tänne, kun tässä on ihan liki (380 metriä "linnuntietä") monta naapuria, joilla on se vesiputki. 

Juu, ei voida, koska aikanaan on ajateltu, että minun talossani ei koskaan enää kukaan asu vakituisesti, joten se voidaan jättää pois. (Kuinka nykypäivänä vielä voidaan ajatella tommosia, kun yhteiskunta muuttuu kokoa ajan ja kaikki on mahdollista) Toinen peruste oli kuulemma se, että olisi tullut kalliiksi kaivaa se putki myös näille main, siis muutama sata metriä kauemmas, missä se nyt kulkee.

Mutta, "kyllä me voimme sen linjan teille sinne rakentaa, hintaa tosin tulee jonkin verran enemmän sitten, kun ette kuulu "linjalle". -no, miten paljon sitten joutuisin maksamaan enemmän? Pyysin kirjallisen tarjouksen osuuskunnalta ja sainkin sellaisen. Hinnaksi tuli noin 4700 euroa!!  Herra isä! Olin järkyttynyt, mutta sitten ajattelin, että jos saan ARAn avustusta iäkkäiden ihmisten asuntojen kunnostukseen, voisin vielä harkita tuota. Niinpä laitoin avustushakemuksen menemään. Ja sitten jäin vain odottelemaan kaivuria, koska osuuskunta oli ehdottanut, että he rakentaa sen linjan tänne rajalle ja me voimme sitten päättää, lähdemmekö mukaan vai emme. Siis tuo naapuri ja minä.

No, mitään ei tapahtunut. Parin kuukauden kuluttua soittelin osuuskuntaan ja ihmettelin, että missä se kaivuri nyt viipyy. Vastaus oli, että he odottavat minun mökkinaapurini päätöstä liittymisestään. 

Kysyin, että tarkoittaako tämä sitä, että jos naapuri ei liitykään, niin mitään linjaa ei rakennetakaan ollenkaan, eli minäkään en voi liittyä? Tähän mies vastasi, että kyllä me voidaan se rakentaa, mutta minun pitäisi maksaa sitten kaikki yksin.  Se tarjous, jonka hän lähetti aiemmin, edellytti, että myös tuo toinen liittyy siihen. Olin jo lähettänyt sen hakemuksenkin sinne Araan ja nyt hinta taas nousisi.
Osuuskunnassa sitten vain odoteltiin ja odoteltiin, eikä saatu aikaseksi soittaa sille miehelle ja kysyä, onko hän liittymässä. Ja tiesivät minun olevan tuolloin ihan ilman vettä.  Minä itse soitin siitä paikasta naapurille ja mies kertoi, että ei hän aio liittyä, pyytävät niin koviaa hintaa.
 No, ei auttanut muuta kuin pyytää taas  uusi tarjous ja kiroilin mielessäni tätä koko paskaa ja niitten toimintaa. Minulle luvattiin lähettää uusi tarjous, mutta sekin alkoi viipymään ja jouduin kysymään sitä toisenkin kerran, peläten, ettei se enää ehtisi korjauksena siihen minun avustushakemukseeni. Toisella yrittämällä sitten sain sen ja hinta olikin nyt kivunnut paria euroa vaille 8000 euroon!!!!!!

En silloin tuonut ilmi raivoani, vaan kiitin vain sähköpostilla tarjouksesta ja kerroin siinä, että aika kova summa pienellä eläkkeellä elävälle mökin mummulle, enkä voi nyt päätöstä tehdä liittymisestäni ennenkuin selvitän asioita. 

Nämä osuuskunnan hallituksen jäsenet olivat kuulemma heti aluksikin olleet sitä mieltä, että olisi heitä kohtaan epäreilua, jos minä saisin samoilla ehdoilla vesiliittymän, kuin he ovat saaneet. 

Yksi näistä uusista liittyjistä, joille olin soitellut syksyllä, sai siis liittymänsä hintaan 2400 euroa. Mutta hän sattui asumaan sen "linjan" sisäpuolella. Hänen ja minun talon välimatka on 380 m.

Silloin, kun sain tuon kahdeksan tonnin kustannusarvion, päätin jo heti mielessäni, että ei tule kauppoja. Ajattelin, että sitten, kun saan sen avustuspäätöksen ja jos se on reilu,  niin sitten alan hieroa kauppoja uudelleen osuuskunnan kanssa ja yritän saada hintaa vähän tiputettua. 

Nyt on sitten tilanne se, että avustuspäätös on tullut ja siinäkin oli virhe. Sitä viimeisintä kustannusarviota ei oltu otettu huomioon, vaikka minun asiamieheni oli sen sinne toimittanut ajoissa. Päätös tuli sen ensimmäisen mukaan ja lopullinen summa kaikenlisäksi oli pienempi, kuin olisimme avustajan kanssa odottaneet. Eli vaikka tämä käsittelijän virhe korjattaisiinkin, niin minulla ei ole resursseja lähteä tuohon hommaan lainkaan. Piste. 

Näin sitä vain taas kerran satuttiin olemaan "väliinputoaja", kuten niin monta kertaa ennenkin. Ei tämä mulle mitään uutta ole. 

Voisi heittää tähän vielä toisen tänä talvena sattuneen samanhenkisen jutun. 

Minulla täällä on sähköt kummallisen epävakaat. Välillä valot himmenee niin, että on vaikea lukea tai tehdä käsitöitä ja sitten ne taas kirkastuu jne. Olen sitä ihmetellyt pari vuotta jo. Jännitteen vaihtelua, mulle kerrottiin. Kun soitin Leppäkoskelle ja kerroin asiasta, niin he lupasivat tuoda sellasen seurantamittarin pariksi viikoksi, että tiedetään, johtuuko se heistä vai ei. No, loppuraportti kertoi, että joo kyllä sähköt vilkkuu ja välkkyy. On kuulemma juuri ja juuri kriteerit täyttävää, mutta epävakautta on. Sitten tämä henkilö kun haki laitteen pois ja antoi raportin, kertoi, että tuo kaapeli, joka tulee taloon tuolta sähköpaalulta, on aika ohutta. Ja että koska minulla on vain 1-vaihe sähköt, niin sekin voi vaikuttaa, että jos minulla olisi 3-vaihe sähköt, niin olisi parempi. (Nämä on mummun ja taatan hommaamat sähköt joskus aikanaan) Kysyin sitten, että mitä se maksaa, jos vaihdan. Hän kertoi, että minun ei tarvi maksaa kuin se erotus, mikä tulee, kun mulla on jo se yksvaihe. Hintaa hän ei muistanut ulkoa, mutta sanoi, että hänpä soittaa eräälle, jolta sen saa heti. No, puhelun jälkeen hän sitten kertoikin, että eipäs se onnistunutkaan, kun minun talosta tuonne muuntajalle on matkaa 800 metriä, ja listahinnat on vain 600 m tai alle. Eli taas olen 200 metriä "ulkopuolella", johon maksut sitten sen mukaiset. :(  No, en mä kyllä niitä sähköjä olis alkanut vaihdella tässä tilanteessa. Se varmaan jää seuraaville asukkaille. Niinkuin jää vesijututkin.

Tää on niin tätä. Tuntuu tosiaan siltä, että minä en kuulu joukkoon missään muodossa enkä millään sektorilla ja elän jossain ulkoavaruuressa.