Tevaniemen kansakoulu ja "pojat", eli Arttu, Jorma ja Veli-Matti

Sain noin viikko sitten päätökseen Veli Matin kenttäpostikirjeiden puhtaaksikirjoitustyön.
Siinä urakassa kyllä tuli niskatkin kipeiksi, mutta ohi on ja samalla sain jonkinlaisen käsityksen Veli Matin luonteesta ja tavasta toimia. Myös mummuni Elli välähteli aika elävänä mielessäni lukiessani Matin vastauksia äitinsä kirjeisiin. Niistä pystyi hyvin "lukemaan" Elli äidin huolen pojastaan ja mietteet maailmasta noina aikoina ja hetkinä. Niin ja olihan hänen miehensä Artturikin sodassa samaan aikaan. Eli hän ja äitinsä olivat jälleen kahdestaan miesten ollessa sodassa ja tällä kertaa heillä oli kaksi pientä tyttöä kasvatettavana.

Tuon kirjoitusrupeaman jälkeen olen paljon ajatellut aikaa, kun Jorma ja Matti olivat lapsia. Millaista heidän elämänsä oli ja mitä het touhuilivat.  En voi tietää mitään yksittäisiä tapahtumia, mutta mummoni kertoi minulle, kun olin lapsi, että Jorma oli hyvä piirtämään ja Veli Matti oli vilkas veijari, joka kirjoitteli paljon. Ja se on kyllä totta, kun hän sodastakin kirjoittin niin hirveän määrän kirjeitä  ja niin monille ihmisille. Jorma oli kait ujo ja hiljainen. Se välittyy niistä valokuvistakin, joita sota-ajalta on jäänyt. Poikien lapsuudesta ei ole paljonkaan kuvia, vain se jonka jo aiemmin julkaisin ja sitten löysin pari koulukuvaa, joista olen tunnistavinani heitä, mutta täysin varma en voi olla.

Tässä ensimmäisessä kuvassa Jorma ja Matti ovat toisessa rivissä viides ja kuudes. Samanlaiset tummahkot pusakat molemmilla, varmaan äitinsä Ellin ompelemat. Luullakseni pojat ovat noin 10 ja 11 vuotiaat, eli jos he olisivat aloittaneet koulun 9-vuotiaana, kuten tuohon aikaan oli tapana niin tämä kuva olisi vuodelta 1927, tai 1928. Jos taas aloittivat koulunsa jo 7-vuotiaina niin aika on pari vuotta varhaisempi. Opettajina "Aureenloppi" kirjan mukaan oli tuohon aikaan Arvi Henrik Kohonen ja 1922 koululle pitkäaikaiseksi opettajaksi saatu Ilma Tuomi, myöhemmin Ilma Viljakka.

Tämä toinenkin kuva on mysteeri. Näyttäis, että opettaja on ainakin sama herra, eli Arvi Kohonen, mutta en tunnista pojista ketään Jormaksi, tai Matiksi. En myöskään Artturiksi, joka ihan hyvin voi olla joku noista. Artturihan oli poikia vanhempi 11-12 vuotta ja Kohonen aloitti opeustyönsä Tevaniemessä jo 1905, joten ope on kyllä varmaankin hän. No, olkoon nyt miten vaan, että onko tämä Arttu-taatan koulukuva, vai olisko Jorman ekaluokan kuva, jolloin Velimattia ei kuvassa voisi ollakaan.

Aureenloppi-kirja kertoo pieniä, hauskoja juttuja koulunkäynnistä. 

Koulun johtokunnan kokousten pöytäkirjojen tietojen mukaan, esim. vuonna 1916  "johtokunta otti käsiteltäväksi yhdentoista poikaoppilaan huonon käytöksen etenkin koulumatkoilla. Se ilmeni törkeissä ja epäsiveellisissä lauluissa ja tottelemattomuudessa opettajia kohtaan, sekä vallattomuutena koulussa. 

Kolmea poikaa uhkasi ero koulusta määräajaksi, ellei anteeksipyyntöä esitetä."

 Aikas vilikereitä on olleet pojat tuolloinkin...
Aureenloppi kirjoissa, joita on siis kaksi, on paljonkin mielenkiintoista asiaa noista ajoista täällä "järven takana", nimenomaan Aureenlopella, johon Tevaniemikin kuuluu.

Kenttäpostin parissa

Kesä oli huonoista huonoin, Syksykin on alkanut aika heikoissa merkeissä. Ei yhtään innosta mennä tuonne kylmän tuulen riepoteltavaksi puutarhahommiin. Palelen koko ajan, niin sisällä, kuin
ulkonakin. Mutta kyllä minun kohta täytyy kuitenkin karaista itseni ja mennä hoitamaan syystyöt ulkona. Sipulit on vielä maassa, samoin kaikki ne vähäiset muutkin kasvit ja perunat myös, mutta niillä nyt ei ole vielä mitään kiirettä nostaa muutamaan viikkoon.

Mutta palatakseni otsikkoon, niin näistä kylmistä tuulista ja muistakin ikävistä asioista johtuen olen istunut tietokoneen ja kenttäpostikirjeiden äärellä jo pian pari viikkoa tuntitolkulla joka päivä. Otin nääs projektiksi kirjoittaa kaikki nuo Jorman, Matin ja Arttu taatan kirjeet talteen tietokoneelle. Ja on siellä jonkinverran muiltakin tulleita kirjeitä sota-ajalta. Aion julkaista niitä täälläkin, ainakin osan ja ehkä kokoan ne erilliseksi kirjaksi jossain vaiheessa kuvien kera. Mutta sitä asiaa täytyy kypsytellä rauhassa.

Tarkoitukseni oli edetä aikajärjestyksessä näissä vanhoissa jutuissa ja edellinen teksti ja kuva kertoikin ajasta, jolloin Jorma ja Matti olivat aivan pieniä sylilapsia ja nyt jo hyppään sotaan ja kenttäpostiin. Mutta olkoon tämä nyt ihan vaan tätä mun tämänhetkistä tunnelmaa kuvaava teksti. Olen todella saanut aikamoisen tietopaketin noista ajoista pelkästään lukemalla Veli-Matin kirjeitä äidilleen sotavuosilta 1940-1941. Niitä kirjeitä onkin tosi paljon, hän oli kova poika kirjoittamaan kirjeitä ja eikä vain äidilleen, vaan hänellä oli paljon kirjeenvaihtoystäviä (etenkin naispuolisia) ympäri suomea. Jossakin kirjeessä äidilleen hän mainitseekin: "lopetan tämän nyt tähän, kun käsi väsyy ja on vielä ainakin 20 kirjettä vastattavana". Äidilleen Matti kirjoitti todella usein, noita kirjeitä on todella paljon, en ole laskenut niitä, mutta kun hän näytti kirjoittavan pari- joskus kolmekin kirjettä viikossa, niin kertyyhän niitä vuoden mitttaan.

Jorman kirjeitä en löytänyt tuosta mummon laatikosta, kuin yhden ainoan. Hän oli paljon hiljaisempi kuin Matti, mutta kyllä hänkin varmaan melko usein kirjoitti, kirjeet vain ovat hävinneet jonnekin. Pitää myös muistaa se, että Jorma kuoli jo maaliskuussa 1940, eli ei hänen sotansa kesti vain siitä, kun sota alkoi (olikos se nyt lokakuussa 1939?) siihen maaliskuun 13. päivään, kun tuli se välirauha. Vain tuntia ennen rauhanjulistusta, Jorma sai kranaatinsirpaleesta osuman, joka katkaisi häneltä jalan. Häntä lähdettiin vetämään ahkiolla kenttäsairaalaan ja hän oli vielä tajuissaan, mutta kuoli sitten siellä kenttäsairaalassa. Luultavasti verhenhukkaan. Eli hänen sotansa kesti siis vain vähän yli 4 kk ja mitä nyt sitten oli armeija-aika sitä ennen. Hän oli armeijassa Valkjärvellä.

Myöskään Arttu taatani kirjeitä löytyi vain kaksi, jotka oli osoitettu vaimolle Ellille, mutta lisäksi oli muutama kortti ja tiedän hänen lähettäneen myös äidilleni "Pikku-tyttö Elli Niemiselle" kortteja sodasta. Samoin Matin kirjeistä käy selville, että Arttu oli kirjeenvaihdossa myös Matin kanssa koko sen sodan ajan, minkä Matti pysyi hengissä. Hänhän myös kaatui maaliskuun 6. 1942. Traagisia lauseita olen löytänyt hänen kirjeenvaihdostaan äitinsä kanssa. Äiti on ollut kauhean huolissaan Veli Matista ja Matti koittaa aina lohduttaa ja rauhoittaa äitiään parhaansa mukaan. Joskus vain tuntuu, että hän ei aina ole onnistunut löytämään ihan oikeita sanoja. Yrittää esittää kovin huoletonta ja ettei häntä yhtään pelota ja antaa tulla vaan mitä tulee jne. Kerran hän mm mainitsee, että "jos minä kaadun, niin sehän on sitten vasta neljäs mies meidän talosta, jonka sota vie" Eli hän tarkoittaa sisällissodassa murhattua isoisäänsä Nikodemusta, samassa kahinassa mennyttä isäänsä Mattia, sekä veljeänsä Jormaa. Hän itse olisi se neljäs mies niinkuin sitten olikin. Eli Ellimummu antoi kyllä kovin raskaan uhrin tälle "isänmaalle".

Eniten minua raivostutti noissa "ulkopuolisten" kirjeissä, jotka lähinnä olivat surunvalittelua ja lohdutusta varten kirjoitettuja, se, että lähes jokaisessa kehotettiin olemaan kovin surematta, koska pojat kuolivat "sankareina" ja koska se oli "Jumalan tahto". Se Jumala-kortti vedettiin kyllä niin härskisti esiin monessakin kirjeessä (varsinkin sotaherrojen taholta lähetetetyissä) että oksettaa! Eihän tässä sodassa niinollen ollut mitään tekemistä ihmisillä ja heidän tappeluhalullaan ja käskyillään tapattaa toisiaan, vaan kaikki ruumiit tulivat siksi, että Jumala oli niin päättänyt, että tuon ihmisen osa oli kuolla "sankarikuolema" sotakentällä. Kätevää tehdä itsestään täysin syytön ja syyntakeeton näihin menetyksiin.
Palaan vielä useastikin näihin kirjeisiin, mutta julkaisen tässä nyt yhden tuollaisen "surunvalittelun".

 Aunuksen kannaksella 10.3.42.

Rouva Elli Nieminen

Ikaalinen

Teille on saapunut viesti täältä rintamalta, sanoma siitä, että poikanne Veli Matti Tuominen on kaatunut.

Tämä viesti on raskas ottaa vastaan, raskain juuri Teille, hänen lähimmälleen. Olkoon kuitenkin surussanne huojennuksena tietoisuus siitä, että poikanne on antanut jalon uhrin, kalleinpansa mitä hänellä oli, oman elämänsä isänmaan puolesta. ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin että antaa henkensä ystäväinsä edestä.” Ja lohduttakoon Teitä tieto siitä, että poikanne oli sen kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, jonka tietämättä ei meille mitään tapahdu. Sillä Pyhä Kirja sanoo ihmisestä: ”Hänen päivänsä ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa luku on Sinun tiedossasi; Sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka yli hän ei pääse.”

Olkoon poikanne viittomassa Teitä, niinkuin meitä jokaistakin, sen Jumalan puoleen, joka on antanut suurimman uhrin, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä.

Poikanne viime vaiheita ovat hänen toverinsa kertoneet. He olivat etuvartiossa Laatokalla ja siellä joutuivat taisteluun vihollisen kanssa. Siinä taistelussa sattui häneen luoti, joka katkaisi elämän langan, niin että kuolema seurasi välittömästi. Lähimmät toverinsa olivat hänen vierellään tuona hetkenä aamulla 6.3. ja totesivat hänen hiljaa nukkuneen pois.

Vainaja ja hänen jäämistönsä on täältä lähetetty taaksepäin edelleen kotiseudulle toimittamista varten.

Osanottoni terveisin:

7804:n psta

vänrikki M Rikkanen

R.i.p. Viiru

Eilinen blogiteksti jäi lupauksestani huolimatta väliin. Syy on se, että rakkain ystäväni tässä todellisuudessa, eli Viiru kissani, nukutettiin ikiuneen.
Se sairastui viime viikonloppuna -tai niin minä luulin- mutta se olikin jo sairastanut pitempään munuaisten rappeumasairautta, josta minä en siis tiennyt mitään, koska oireet tulivat äkillisenä ja vasta niin loppuvaiheessa, kuten näissä munuaissairauksissa yleensäkin, että mitään ei voitu enää tehdä. Viime viikonloppuna Viiru lopetti syömisen ja juomisen kokonaan. Tai no, ei ihan kokonaan, sillä tiistaina se yritti syödä uutta tuomaani ruokaa ja yrittihän se ressukka juodakin ulkona kaikista vesipisteistään mitä sille olin laittanut, mutta jostain syystä ei pystynyt. Ulos tahtoi kyllä vähän väliä ja minä sen perässä sitten kävelin, kun se raukka ei enää jaksanut kuin metrin pari ja sitten jäi lepäämään paikoilleen. Kuitenkin se otti kontaktia minuun loppuun saakka ja seurasi katseellaan mitä tein jne.. kävin hakemassa apteekista parfiiniöljyäkin, kun pelkäsin aluksi että sillä on suolitukos. Ostin myös nestetasapainon ylläpitävää lääkettä ja koitin juottaa ruiskulla jne. Mutta torstaina en enää kestänyt epätietoisuutta, vaan vein Viirun lääkäriin jotta otettaisiin kokeita ja se saisi oikeita lääkkeitä parantamaan sen. Toisin kävi, Viirun munuaiset ultrattiin, koska lääkäri jo tunsi käsiinsä että siellä on jotain häikkää... epäili että vois olla kasvain. Mutta se olikin niin, että molemmat munuaiset olivat valtavasti paisuneet ja se kuulemma johtui rappeumasairaudesta. Mitään ei enää ollut tehtävissä joten päästin Viirun lepäämään ikiunta. Mutta mulla on kauhea ikävä. Sen lepopaikka on tuolla minun puutarhassani ja näen makuuhuoneeni ikkunasta sen kummun.  Hyvää matkaa Viiruliiru sinne Rutkuputkun luo. kerro terveisiä!

Kuva on toukokuussa 2017 otettu kotipihan nurmikolla, joka ei vielä oikein nurmikolta edes näyttänyt. Taitaa olla ruoho jäässäkin... oli kylmä kevät ja kylmä kesä, jotka jäivät Viirun viimeisiksi.

Elli, Maria ja pojat

Kun sisällisota toukokuussa 1918 päättyi, jäi Mattilaan ainoastaan Maria 45v, tyttärensä Elli, sekä Ellin pieni poika Jorma, joka oli pari kuukautta yli vuoden vanha. Elli oli raskaana ja synnytti elokuussa toisen pojan, Veli-Matin. Itse hän täytti heinäkuussa 20 vuotta.
Molemmilta naisilta oli murhattu mies
. Traagisinta tässä on se, että "sota" joka ei edes ollut virallisesti sota, oli jo päättynyt, valkoiset ottaneet punaiset vangeiksi ja tämän jälkeen alkoivat teloittaa heitä sumeilematta ilman oikeudenkäyntiä tai mitään. Ei toki kaikkia, mutta nämä molemmat miehet joista tässä kerron ja paljon paljon muita...
Keskityn kuitenkin siihen, mitä täällä tapahtui kaiken jälkeen. Paljon en siitäkään tiedä, mutta voin kuvitella ainakin tunnelmat ja sen köyhyyden ja sinnittelyn, millä nuo kaksi naista lähtivät viemään perhettä eteenpäin ja kasvattamaan kahta orpolasta kunnon miehiksi. Se oli vaikeaa, koska varmasti heillä oli paljon katkeruutta ja vihaakin kaikkea kohtaan. Silti ihailen sitä voimaa ja onnistumista, kun olen nyt saanut tutustua näihin poikiinkin -vaikkakin vain heidän kirjeittensä välityksellä rintamalta- siis seuraavan sodan ajalta.
Ymmärrän myös sen, miksi mummot eivät koskaan puhuneet tuosta sisällisodan ajasta oikein mitään. He eivät voineet, koska se olisi merkinnyt heidän elämänsä kurjistumista entisestään ja lastensa elämän myöskin. Varmasti nuo lapset kyllä silti saivat joskus kuulla olevansa "punikin pentuja" yms.
Työpaikkojen saanti oli myös melkein mahdotonta, jos tiedettiin "punaiseksi", heitä kohdeltiin huonosti ja sorrettiin  kaikella tavalla suomenmaanssa useita vuosikymmeniä eteenpäin.
Myös Marian toisen tyttären, Hiljan mies sai surmansa samoissa kahinoissa ja häneltäkin jäi yksi pikkuinen tyttö Hiljan yksin huollettavaksi, 4-vuotias Aune. Mutta Hilja ja Aunetyttö eivät asuneet tässä talossa, eivätkä tuolloin edes Mattilassa, vaan Luomalla, Hiljan ja miehensä Jussin talossa. Kun Jussi sitten kuoli, niin luullakseni Hilja jonkin aikaa asui kahdestaan Aune-tytön kanssa Luomalla, kunnes meni uudelleen naimisiin Artturi Luojus nimisen miehen kanssa. Aunen kirjeistä sotavuosilta saa hyvin käsityken siitä, miten hän ja Ellin pojat kasvoivat yhdessä ja olivat kuin sisaruksia.

Nuo hetket sen jälkeen, kun tieto tuli Marialle ja Ellille, että heidän miehensä on ammutut kuin rotat, toinen Kankaanpään Kettukankaalla ja toinenkin jossain siellä, olivat kauheita. Miten näin voidaan tehdä? Toiset kuljetetaan vankileireille odottamaan edes jonkinlaista oikeudenkäyntiä, (vaikka kyllä heitä sielläkin tapettiin ihan tietoisesti nälkään ym) toiset sitten tuosta vain tapetaan hetken mielijohteesta, tai luultavimmin kauhean vihan voimalla, kostona siitä, että ovat uskaltaneet nousta "parempiansa" vastaan ja hakea oikeutta itselleen ja vapautusta näiden "parempien" ikeestä. Tämä kirjoitukseni on kyllä selvästi asenteellinen ja olen omieni puolella, vaikka en kannata missään nimessä väkivaltaa, enkä asevoimin oikeuden hakemista itselleen. Mutta ymmärrän kyllä heitä, jotka olivat sorrettuja ja alistettuja tuohon aikaan. Tietenkin oli myös niitä, jotka tekivät sitä "vallankumousta" ja hakivat uutta, ehkä pakottavaakin ideologiaa joka ei ehkä kuitenkaan olisi toiminut yhtään sen paremmin kuin tämä "isäntävaltakaan". No, mutta kaikki tuo on toinen asia taas....
Marian mies oli Nikodemus Tuominen, jota yleisimmin Teemuksi kutsuttiin. Ja Mariaa kutsuttiin Mariksi. Ellin sulhanen (heitä ei siis ehditty vihkiä) oli Nestori Rautamäki, mutta hänet tunnettiin paremmin nimellä Matti Luoma. Hänen äitinsä oli syntynyt Lappväärtissä ja oli tyttönimeltään Luoma, siitä tuo Matin nimi...
Mutta nyt ei enää ollut Mattia, eikä Teemua. Naisten täytyi selvitä kahdestaan, miten parhaaksi näkivät. Oli kuitenkin Marian ja Teemun ainoa poika Toivo, joka selvisi sisällisodasta pakkotyöllä, eikä menettänyt henkeään. Hän luullakseni auttoi aika paljonkin äitiään kaikessa. Lisäksi Mattilassa asuivat alkuperäisessä rakennuksessa Adam ja David Mattila, jotka olivat Teemun veljet ja selvisivät myös hengissä. David oli piileskellyt jollain  vintillä valkoisia, eivätkä nämä häntä löytäneet.
Mattilassa oli siis myös tämä rakennus, jossa nyt istun kirjoittamassa. Se oli Nikodemuksen tekemä perheelleen ja luullakseni siinä oli vain keittiö ja kamari.
Siinä lähti elämä jälleen pikkuhiljaa eteenpäin. Tämä alla oleva kuva on oletettavasti sieltä Mattilan mäeltä, tai jostain muualta, kuin täältä, koska tämä talo siirrettiin vasta 20-luvun lopulla tänne.   Kuvassa ovat Maria, Jorma poika sylissään ja Elli jolla on Veli-Matti.sylissään. Miehistä tuo hattupäinen valkotakkinen on Toivo Tuominen, Marian poika, mutta kuka on tuo polkupyörään nojaileva mies? Voisiko olla Adam Mattila tai ehkä David? Mietin, että kuva on ehkä vuodelta 1919. Sen voi päätellä poikien koosta. Toinen syntyi helmikuussa 1917. Toinen elokuussa 1918. Kun katsoo Ellin sylissä olevaa lasta, se ei voi olla kuin korkeintaan vähän yli vuoden ja kuva on kesältä tai alkusyksyltä, niin Matti olisi täyttänyt elokuun alussa vuoden. Ellillä on ollut varmasti kauniit paksut hiukset, kun monissa kuvissa hänellä on tuo lettikruunu päässä. Siinä ompelukuvassakin ja sitten Toivo-veljen hääkuvassakin sellainen näkyy.

Tämä nyt tällä kertaa, jotta lukijani ei vallan pitkästyisi. Huomenna jatketaan...

Jätteenkäsittelyn vaikeus

Kun muutin tänne, minun piti tilata Pirkanmaan jätehuollosta roskapöntön tyhjennys.
Tai ihan ensiksi minun tietenkin piti hommata roskapönttö tonne pihalle. Täällä ei ollut sitä asiaa järjestetty mitenkään tätini ja hänen avomiehensä toimesta. He olivat ehkä vieneet aika ajoin roskapusseja keittiöstä mukanaan jonnekin, kun pääsääntöisesti oleskelivat täällä vain vapaa-ajallaan. Toki eläkeläisellä on sitä vapaa-aikaa niin runsaasti, että toisinaan olivat täällä pitempiäkin aikoja.

Minä muutin tänne talviaikaan, helmikuussa ja silloin sattui olemaan "hanget korkeat nietokset". Kaikki näytti neitseelliseltä ja valkoiselta... paikka oli oikea satumaa. Mutta ansolla, kun päästiin kevääseen, mitä kaikkea paljastuikaan lumien alta! Kaikkialla oli erinäköistä roskaa -toki yritettynä piilottaa näkyvistä, mutta kun aloin siistimään ympäristöä ja kaatamaan esim kuusikkoa, joka oli päässyt kasvamaan tiheikkönä liki mökkiä, niin jokaisen kuusen juurelta löytyi jos jonkinlaista muovihärpäkettä, lähinnä kukkaruukkuja. Tädin mies kun omistaa kukkakaupan ja sen 14 vuoden aikana, jonka on yhdessä tätini kanssa ollut, on kantanut tänne runsain määrin kesäkukkia ym kasveja kukkakaupastaan. Hänellä oli kuulemma tapana kun istutti kukkia maahan, viskata tyhjä muoviruukku lähimmän kuusen tai pensaan alle. Niitä todella oli paljon!
Toinen juttu sitten oli muutamat saavit siellä täällä myös kuusien alaoksiston alle kätkettynä täynnä keittiöjätettä. Kiinni solmittuja roskapusseja. Voi kyllä minä sain ensimmäisenä kesänä rahdata täältä jätettä!
Niin, se "jäteasema", eli kylän jätteiden keräyspiste on puolentoista kilometrin päässä mökistäni ja minä autottomana ihmisenä en oikein keksinyt, miten saan roskat kuskattua. Siispä soitin sinne Pirkanmaan jätehuoltoon ja tiedustelin mahdollisuutta, että jäteauto kävisi säännöllisesti tyhjentämässä roskikseni. Ilmeni kuitenkin, että se olisi tullut minulle melko kalliiksi, koska täällä ei kukaan enää käytä sitä muotoa tämän tien varrella, vaan kaikki ilmeisesti kuskaavat jätteensä tuonne jätepisteelle. Mulle olisi tullut joka käynniltä 10 euron "poikkeamamaksu" normaalin tyhjennysmaksun lisäksi, koska tänne olisi jouduttu tulemaan ihan erikseen reitiltä poiketen. Päädyin sitten siihen vuosimaksuun, joka peritään niiltä, jotka kuskaa tonne yhteiseen jätepisteeseen roskansa. Nyt, kun olen täällä pari talvea ja kesää asunut, olen todennut sen todella huonoksi ratkaisuksi itselleni. Tuolla vanhan saunan eteisessä jätesäkkivuori sen kun kasvaa, kun ei ole ollut voimia, eikä keliä alkaa raahata niitä sinne lähes parin kilsan päähän. Talvet on sellasia, että maantiellä on huono keli mennä millään kulkupelillä, johon saisi jätesäkkejä sopimaan. Polkupyörällä vein kesällä, mutta siihenkin sai vain puolisäkillistä takaritsille, niin että pystyi vielä itse ajamaan. Näin talvella olisi tuo pilkkiahkio, mutta tiet on hiekkaisia ja lunta ei ole nimeksikään, joten pulkka naarmuuntuu puhki alta aikayksikön eikä luista mihinkään kuorman kanssa. Potkukelkasta puhumattakaan. *huoh*
Niin, että nyt sitten tänä aamuna soitin jälleen sinne jätehuoltoon sopiakseni jonkin uuden järjestelmän tähän touhuun -maksoi mitä maksoi. En saanut sieltä ketään asiasta päättävää tai tietävää langan päähän, mutta vaihteen henkilö halusi kuulla asiani ja ehdotti sitten, että hän vie asiaa eteenpäin ja tänään joku soittaa mulle sieltä sitten takaisin ja neuvotellaan asiasta.
Toivon todella, että saisin kohtuullisella hinnalla tuon asian toimimaan.
Siihen saakka, kunnes voin kertoa uutisia aiheesta, laitan tähän muutaman kuvan töllini pihamaalta pari päivää sitten ja ehkä löydän myös jonkin kuvan siitä hetkestä, kun muutin tänne :)

 Tässä liiteri/taatan verstas (tuo puoli missä on ikkunat oli taatan metalliverstas) tänä päivänä.

Liiteri/verstasrakennus helmikuussa 2015. Tuo piiskamainen pajukin on hakattu nyt pois tuosta edestä, kun se oli vain kantoon kasvanutta piiskaa joka haittasi "liikennettä" pihalla :)
Huomattavan paljon enemmän oli kyllä lunta tuolloin, kuin nyt.

Hyvää alkanutta vuotta 2017

Aika vaan kuluu jotenkin kummasti oudossa välitilassa näin talvella, eikä mistään tahdo oikein tulla mitään. Minua ehkä vaivaa jonkinasteinen kaamosmasennus. Olo on vetämätön ja haluton ja "pitkin hampain" joudun tekemään pakolliset askareet, kuten puiden kantamisen ja talon lämmittämisen. Miten sekin on joskus vain ikävä velvollisuus, vaikka se yleensä on ollut mulle mukava tunnelmahetki päivässä, kun laittaa uuneihin tulet ja kuuntelee niiden ropinaa ja tuntee, kuinka lämpö pikkuhiljaa alkaa virrata uunien kyljistä...
Vuosikin siinä ehti vaihtua ja joulunpyhät menivät sairastellessa ja ihan yksin täällä hiljaisuudessa. Ei tullut enää poikakaan jouluaterialle, kuten melkein aina tähän saakka. Niin se elämä vaan muuttuu ja  ihmiset kulkee omia polkujaan.
Uudenvuoden aattona taas paukkui ja rätisi raketit tälläkin kylällä niin, että monta kertaa oikein hätkähdin, että kuka tulee rymisten talooni. Niin sitä on tottunut tähän hiiskumattomaan hiljaisuuteen, että pienikin poikkeus saa hätkähtämään. Sitäkään en ymmärrä, että missä taloissa noita raketteja oikein täällä ammutaan joka vuosi, kun tässä lähistöllä ei oikeastaan asuttuja taloja edes ole. Lähin on yli puolen kilometrin päässä. No, oli miten oli, mutta onneksi sekin on taas vuodeksi ohi. Paljonkohan nuo metsän eläimetkin pelkäävät sitä jatkuvaa rätinää ja välillä isompiakin jysähdyksiä.

Vuosi alkoi melkoisen leppoisassa säässä. Pakkasta oli alkupäivinä vain muutama aste ja väillä jopa nollassa tai lämpimän puolellakin. Mutta loppiaisena tilanne muuttui, heräsin kovaan viluun ja totesin  kammarin puolella olevan vain 15 astetta lämmintä. Kiiruhdin keittiöön katsomaan, mitä siellä on ja mittari näytti +16 astetta. Nopeasti vaatteet päälle, kahvit tippumaan ja sitten tulet molempiin uuneihin. Vilkaisin samalla ulkolämpömittariin ja herranjestas! Siellähän oli pakkasta -24 astetta! Yhdessä yössä lämpötila tipahti tosi alas. Pelkäsin että vesijohdotkin jäätyy ja kokeilin pitkin päivää laskea vettä, että vieläkö tulee. Onneksi tuli. Se tässä uudessa mukavuudessa, eli vesijohdossa onkin nyt sitten negatiivinen puoli, että talvisin saa olla aina huolissaan putkista. Kantoveden aikaan ei mitään tuollaista tarvinnut ajatella. Mutta silti otan mieluummin aamuisin kraanasta veden kahvipannuuni, kuin että hiippailisin kaivolle ämpäreiden kanssa. Tai no, enhän mä oikeestaan koskaan sinne aamulla ensitöikseni hiippaillut. Kyllähän siitä piti pitää huolen, että illalla nukkumaan mennessä ämpäreissä oli  vettä aamuksi. Mutta se aika on nyt siis ohi -ainakin niin kauan, kuin vesijohto pelittää.

Äiti on edelleen hoitolaitoksessa kaatumisensa ja lonkkaleikkauksen jälkeen. Hän oli ensin 6 viikkoa vuodeosastolla ja sen jälkeen siirsivät hänet Markunkotiin toipumaan. Markunkoti on lyhytaikaista nk intervallihoitoa antava laitos, mutta äiti joutuu nyt varmaan olemaan siellä tavallista pitempään, koska hän ei voi mennä enää yksin kotiinsa asumaan, eikä jatkosijoituspaikkaa ole vielä järjestynyt. Huolettaa hieman hänenkin kohtalonsa.

Mutta kaikesta on aina selvitty ja onneksi ollaan kovaa vauhtia menossa taas kevättä kohti ja valokin alkaa lisääntymään ja mieli piristymään kaikin tavoin. Alan nyt ommella nukenvaatteita oikein urakalla, kun tämä keskitalvi on tämmöstä sisällä olemista enimmäkseen, enkä jaksa koko aikaa ajatella tämän talon remontoimistakaan. Odotan huhtikuuta, kuten viime vuonnakin jolloin aloin sisällä tapetoimaan yms ja niin teen  nytkin. Jatkan taas huone kerrallaan sisäremppoja kun valoa on tarpeeksi. Mutta nyt siis nautin nukkeleikeistä välillä, jotta saan tuon kaamosmasennuksen selätettyä.
Tuolla nuo minun tyttöseni ovat odottaneetkin kuka mitäkin; Anna jopa hiuksia päähänsä. Aloin syksyllä jo vaihtamaan sen hiuksia, kun entiset oli loppuun leikityt jossain Englannissa aikoinaan. Sieltä nimittäin sen ostin Ebaylta, kuten nuo muutkin vintagenukkeni.

Joulupäivänä 2016 otettu kuva ikkunan läpi takapihalle päin. Lumesta ei tietoakaan.

Pyykkipäivä

Aamulla näytti siltä, että päivästä tulee laiska lukupäivä. Aloin lukea kirjakerhosta vahingossa tipahtanutta kirjaa. En ollut muistanut peruuttaa kuukaudenkirjaa ja niin se kopsahti postilaatikkoon. Laila Hirvisaaren "Hiljaisuus". En yleensä välitä noista Laila Hirvisaaren kirjoista juurikaan -pari olen lukenut joskus- mutta kun tämä nyt tuli, niin aattelin sen lukea ja pitää.
Mutta kun olin jonkun aikaa lukenut, niin mieleen hiipi ajatus, että tämä päivä on kyllä sään puolesta liian hyvä lukemiseen. Kun sattuu olemaan vielä alakuu ja sopiva pyykkipäivä muutenkin, pakkasen ollessa melkein nollassa ja auringonkin näyttäytyessä pitkästä aikaa.
Niinpä menin ulos touhuamaan. Vein puita sisään ja saunalle ja sytytin kiukaan alle tulet. Sitten menin ulos muuripatani luo, lakaisin lumet kannen päältä ja sytytin tulen myös padan pesään. Tämän jälkeen kävin saunan puolelta puutarhaletkun, jonka liitin talon takaseinässä olevaan vesipisteeseen ja ensimmäistä kertaa vesijohdon saatuani "letkuttelin" niin muuripadan, kuin saunan kiukaan säiliönkin täyteen vettä ja vielä pari muovisaavia kylmää vettä pyykinpesua varten.
Sitten vain odottelemaan, että vedet lämpiävät, että pääsen pyykille. Tulien syttyminen tosin oli aika ongelmallista jostain syystä. Ei meinannut millään syttyä. Lopulta kuitenkin tuli paloi iloisesti molemmissa pesissä ja minä kävin sisällä talossa juomassa kahvit.
Luin vesien kuumenemista odotellessani taas sitä Hirvisaaren kirjaa ja otin sen myös mukaan saunalle, kun menin pyykille. Minullahan on siis pulsaattorikone, johon joudun aina vaihtamaan vedet kantamalla ämpärillä siitä muuripadasta ulkoa ja kylmät vedet saaveista. En siis viitsi juosta taloon sisälle väliajoiksi, kun kone "myllyttää", vaan otin kirjan siis mukaan ja istuin pukuhuoneen penkillä lukemassa aina ne ajat, kun kone pesi tai linkosi. Näin aika kului mukavasti. Sain pestyä kaksi koneellista ja vielä sinne jäi toiset kaksi, jotka aion urakoida ylihuomenna, mikäli sää sallii. Sitten olenkin päässyt siihen pisteeseen, että se valtava pyykkivuori, joka saunan pukiuhuonetta on täyttänyt jo pian vuoden, on poissa. Siis POISSA!  Ja totisesti toivon, että sitä ei sinne enää pääse kasaantumaankaan. Tästä lähin aion pestä säännöllisin väliajoin niin, että koneellinen, tai korkeinataan kaksi on pyykkiä, eikä yhtään jää "seuraavaan kertaan".
Se, että sitä nyt on ollut niin paljon, on se, että vuosi sitten syksyllä meni kaivon vesi niin alas, ettei sitä ollut, kuin ruokavedeksi ja sitäkin jouduin osin tuomaan muualta. Sitten oli se saunaongelma, kun vanha sauna olikin niin mätä, ettei sitä voinut korjata ja jouduin alkamaan uuden saunan rakentamista talvea vasten kauheella kiireellä. Ei siinä ollut paikkaa, eikä aikaakaan pyykin pesulle. Niinpä sitten lakanoita, pyyhkeitä sun muuta kertyi ja kasvoi vuoreksi asti, samoin kaikki mun toppahousut ja muut talvikamppeet tuli talven aikana niin likaisiksi, että ne sitten vaan ootti tuolla pukuhuoneen pyykkikoreissa pesua. Tänään siis viimein sain kaikki talvivaatteenikin pestyä -onhan nyt talvi sentään jo. Olen niin onnellinen. Toivottavasti ne kuivuu nyt siellä hyvin ja pian, että saan niitä käyttöön.